Pälkjärveä rakastava sydän on ainoa pääsylippu pitäjäseuraan
– Pälkjärven pitäjäseurassa on
nelisensataa jäsentä, mutta tekeviä käsiä tarvitaan lisää. Tehtävät
kaatuvat liian harvojen harteille, muistutti puheenjohtaja Jouni
Mönkkönen Joensuuhun pitäjäseuran 65-vuotisjuhlaan kokoontunutta
yleisöä.
–Mukaan voi lähteä aluksi vaikka pienin askelin kukin
oman ajankäyttönsä, osaamisensa ja tahtotilansa mukaisesti. Ei tämä niin
vaikeaa ole: alkuun riittää Pälkjärveä kaipaava ja Karjalaa rakastava
sydän, puheenjohtaja kannusti.
Pälkjärven pitäjäseuran
puurtajista ja itsensä likoon laittavista juhlassa palkittiin
monivuotinen sihteeri ja toiminnan moottori Maija Närhi sekä
Pälkjärveläinen-lehden voimakaksikko Kirsti Sälli ja Lissu Kaivolehto.
Lisäksi
Joensuun kirkkoherra Tapani Nuutinen palkittiin karjalaisuuden eteen
tekemästään työstä. Viime sunnuntaina pidetty juhlakin alkoi Nuutisen
Pielisensuun kirkossa toimittamalla Karjalaisen kansan messulla.
Vas. Anja Laukkanen kiinnitti Maija
Närhen rintapieleen seuran ansiomitalin numero 1. Oik. Maija jakoi
ilonsa Lissu Kaivolehdon, Kirsti Sällin ja Tapani Nuutisen kanssa.
”Meijän kaikkien Maija”
Sihteeri
Maija Närhi ei välttynyt liikutuksen kyyneliltä saatuaan rintapieleensä
seuran ansiomitalin numero 1. Kun Maija kesällä 1987 lähti
Pälkjärvi-juhliin silkasta uteliaisuudesta, hän ei arvannut siitä
seuraavan myöhemmin moninaisia tehtäviä seuran johtokunnassa. Hän on
toiminut sihteerinä jo 25 vuotta ja sitä ennen lisäksi
varapuheenjohtajana ja rahastonhoitajana.
Pälkjärveläinen-lehdessä
Riitta Pakarinen kirjoittaa ”meijän kaikkien Maijasta” muun muassa,
ettei tämä jätä kesken, jos on luvannut jotakin hoitaa. Sen hän tekee
vaikka ”pää kolmantena jalkana”.
Maija haluaa pitää yhteyttä
seuran jäseniin myös piipahtamalla yllätysvierailulle taikka
toimittamalla jonkin ”tärkeän” kotiosoitteeseen saakka.
Maija
Närhen ansioita on myös seuran jäsenmäärän kasvattaminen. Hänellä
kerrotaan olevan taito hankkia jäseniä mitä erilaisimmissa ja
ihmeellisimmissä tilanteissa.
– Yhdessä tekeminen kivan porukan
kanssa on hauskaa, ehti Maija huikata sunnuntain juhlahumun keskellä,
kun kaikilla tuntui olevan hänelle jotain asiaa.
Juhlalehti lahjaksi
Tällä kertaa ei ennen pääjuhlaa kuultu karjalaisten tapaamisille ominaista äänekästä puheensorinaa. Tupa ei kuitenkaan ollut täynnä tuppisuita, vaan vieraat keskittyivät selaamaan lahjaksi saamaansa juhlalehteä. Siinä kerrotaan muun muassa pitäjäseuran saavutuksista vuosikymmenien aikana, sen ensimmäisestä puheenjohtajasta Martti Kilpirannasta, Pälkjärven kirkon pyhistä esineistä ja Äänisjärven rannalta Pudosissa syntyneestä Nina Zabrevasta, jonka perhe muutti neuvostoaikana Pälkjärven Makariin.
Pälkjärveläiset ovat ylpeitä omasta lehdestään, joka ilmestyy kahdesta kolmeen kertaan vuodessa 80-sivuisena lukupakettina. Toimituskunnassa ovat Kirsti Sällin ja Lissu Kaivolehdon lisäksi Irma Lounatvuori, Sulo Niskanen ja Alpo Pesonen. Ulkoasusta vastaa vankalla ammattitaidolla Julia Tavast.
Lissu Kaivolehto lupaa, että lehden sivuilla tullaan muun muassa esittelemään kaikki pitäjän kylät monien muiden kiinnostavien aiheiden lisäksi.
Juhlapuheen pitänyt Karjalaisseurojen Tampereen piirin puheenjohtaja Tuomo Nenonenkin liputti lehden puolesta.
– En mielistele enkä puhu ylisanoja, mutta totean Pälkjärvi-lehden olevan vertaansa vailla. Hyvin toimitettu, tasokas laadultaan ja se kertoo nimenomaan tavallisten ihmisten elämästä, suvuista ja menetetyn kotiseudun kulttuurista.
Äidin neuvot tarpeen elämässä
Puheessaan sosiaalineuvos Tuomo Nenonen pohti omia pälkjärveläisiä elämäneväitään.
– Äitini opetti välittämään toisista ihmisistä. Kun olin pikkupoika, äiti pisti minut viemään kylän vanhoille mummoille ja sotaleskille milloin kalaa, milloin juustomaitoa tai syksyllä uuden sadon ruisleipää. Pääasia ei ollut tuomiset, vaan piti katsoa kuinka Miina, Emma, Olga ja Anni voivat. Eli naapureista pidettiin huolta ilman suurempaa puhumista.
– Ette arvaa, kuinka pientä poikaa otti päähän varsinkin kesällä lähteä mummokierrokselle, kun muut menivät pelaamaan pesäpalloa. Kyllä joskus oli mittani täynnä ja toivoin, että tulisi ukonilma, joka ajaisi vanhat akat Kiteelle tai Ilomantsin saloille, Nenonen nauratti yleisöä.
Äidin neuvoja muista ihmisistä välittämisestä Nenonen toteutti myöhemmin elämässään muun muassa toimiessaan yli 20 vuotta Nokian kaupungin sosiaalilautakunnan puheenjohtajana.
Tuomo Nenonen näkee tämän päivän perinteen vaalimisen olevan vanhan ajan näkemistä uusin silmin. Ajatus konkretisoitui, kun Anttu Koistinen vetäisi juhlassa sähkökanteleellaan niin kansanlaulun Karjalan kunnaat kuin Nightwish-yhtyeen hitin Nemo.
– Sähkökannel on tosi siisti juttu ja sillä voi kokeilla ihan uusia juttuja, Anttu Koistinen totesi.
Vanhoissa valokuvissa kanteleita soittavat parrakkaat papparaiset. Anttu Koistinen edustaa uutta aikaa ja hänen kanneltaankin koristaa Angry Birds -hahmo.
Jutun kuvat Päivi Parjanen
Juttu on julkaistu Karjalalehdessä N:29 torstaina 17.7.2014
Juhlapuhe 13.7.2014
Sosiaalineuvos Tuomo Nenonen
Juhlapuhe Pälkjärven pitäjäseuran 65-vuotis juhlassa Joensuussa 13.7.2014
Hyvät Pälkjärveläiset- Hyvät karjalaiset heimosisaret ja veljet!
Kun karjalainen tapaa toisensa hän kysyy: ”Kuka sie oot, mihin sie määt – ka mitä siul on eväänä?” Onkin siis heti alkuun esittäydyttävä: Olen Timosen Kertun poika. Kaupan Kertun. Mummoni Hanna oli Sarlundeja. Sarlundin Sepon ja Pertin isien sisko. Nenosten suku on vanhaa pälkjärveläistä sukua, osa Ruskealan kylistä: Ruisaho, Heposelkä. Pälkjärveltä Puikkola ja erityisesti Jeron kylä, joka oli Jänisjärven pohjoisella rannalla. Ne olivat sukuni aikaisemmat asuinsijat. Siellä asustelivat Tyytysaaren ja Inkeen Nenoset. Sukua oli Koirvaaraan saakka. Vornaset, Matikaiset, Salliset, Holopaiset ja Nenoset. Muutamissa taloissa asui kolmen veljeksen perheet yhteistaloudessa.
Elikkä olen äidin ja isän puolelta pälkjärveläisiä. Sotien jälkeen jäimme viljelemään maata Tohmajärvelle ensin Saarioon ja sitten Kirkkoniemeen. Mitä minulla on ollut matkaeväänä maailman turuilla? Pälkjärveläisyys ja karjalaisuus!
Mitä se karjalaisuus sitten on?
Täällä Joensuussa vaikuttava professori Pekka Zaikov sanoi eräässä puheessaan karjalaisista näin: ”Karjalaiset pitävät kirkkaista väreistä ja vieroksuvat raskasta työtä. Karjalaisia on luonnehdittu ystävällisiksi ja iloisiksi. Laulaminen ja runonlausunta on heille ominaista. Puhetaito on hyve, jota on aina arvostettu. Heillä on taipumus matkusteluun.” Näin rajantakainen Petroskoista tänne muuttanut professori.
Minun pälkjärveläisyyteeni liittyy äitini opettama toisista ihmisistä välittäminen. Kun olin pikkupoika, äiti pisti minut viemään kylän vahoille mummoille ja sotaleskille kalaa, jota Tohmajärvestä tuli hyvin. Joskus juustomaitoa ja sitten syksyllä uuden sadon ruisleivän. Pääasia ei ollut tuomiset vaan piti katsoa kuinka Miina, Emma, Olga ja Anni voivat. Elikkä naapureista pidettiin huolta ilman suurempaa puhumista.
Ette arvaa kuinka pientä poikaa otti päähän varsinkin kesällä, kun muut menivät pelaamaan pesäpalloa ja minun piti lähteä mummokierrokselle. Kun pääsin pelikentälle, oli menossa kolmas vuoropari. Tuskaa hieman helpotti myöhemmin se, kun sain alleni isän mopon. Tosin alaikäisenä. Kyllä joskus oli mittani täynnä ja toivoin, että tulisi ukonilma, joka ajaisi vanhat akat Kiteelle tai johonkin muuhun pitäjään. Vaikkapa Ilomantsin salolle! Miksi aina minun pitää käydä mummokierroksella? Äitini sanoi: ”Vanhoista on pidettävä huolta – sinäkin tulet vanhaksi. Näin minunkin oma äitini opetti. Siis mummosi Hanna!” Sarlundien sosiaalista perinnettä
Pälkjärveltä
!
Toimiessani 24 vuotta Nokian kaupungin sosiaalilautakunnan puheenjohtajana toteutin äitini pälkjärveläistä toivetta – toisista välittämistä – mummoja unohtamatta!
Nenosten sukujuurilla on mielenkiintoinen tapahtumasarja. Pälkjärven kirkkoherraksi tuli 1835 Sigrid Gustav Krogerus ollen kirkkoherrana yhdeksän vuotta, kunnes siirtyi kirkkoherraksi Nurmekseen. Kirkkoherralla oli perhe ja useampia lapsia. Taloudenhoitajaksi hänelle tuli komeaksi mainittu Sofia Petterin tytär Nenonen Ruskealan Ruisselän kylästä. Petteri Nenonen kuului Pälkjärven Puikkolan sukuhaaraan. Kuinka ollakaan, Sofia synnytti pojan. Isästä ei suuremmin puhuttu, mutta äidille määrättiin sakko salavuoteudesta. Joku läheinen maksoi sakon Sohvin puolesta. Maksaja oli kovin läheltä, tiettiin kerrottavan.
Eipä tässä kaikki. Kirkkoherra Krogerus maksoi Sofian pojan Petterin koulutuksen Saksassa, josta hän valmistui eläinlääkäriksi ja toimi Kuopion piirieläinlääkärinä. Hänen pojastaan Vilho Petteri Nenosesta tuli kuuluisa tykistön kenraali. Suvun tiedot ovat Nenosten sukuseuran ja Tykistömuseon kirjasta ”V P Nenonen –Elämä tykistölle.”
Mielikuva Pälksaaren mielisairaalasta
Mielenkiintoisen keskustelun kävin entisen Pälksaaren hoitajan kanssa v. 1964 tullessani mielisairaanhoitajakoulun oppilaaksi Nokialle Pitkäniemen keskusmielisairaalaan. Eräältä, ylivuosilla jo työskentelevältä vanhalta mieshoitajalta kyselin, millaista oli työskennellä ennen sotia Pälksaaren piirimielisairaalassa. Hänen mielikuvansa oli ihailevan ruusuinen.
Hän kommentoi näin: ”Pälksaaren sairaala oli Suomen kauneimmalla paikalla, jossa maanviljelystä hoidettiin tehokkaasti ja nykyaikaisesti. Sairaalan ilmapiiri oli ”hienostunut”. Toisin kuin Hämeessä. Siellä ei ollut kahtiajakoa henkilökunnassa, eikä oltu katkeroiduttu v. 1918 tapahtumista. Mutta, mutta.. ne karjalan kauniit tytöt olivat hyviä tanssimaan, eikä niihin voinut olla ihastumatta! Ehkä vähempikin puhe ja ”sirkuttelu” heiltä olisi riittänyt.” – Siis se oli hänen satumaa!
Pitäjän ruokakulttuuria
Meillä kotona, varsinkin heinäaikana kesäkuumalla, äiti sanoi laittavansa pälkjärveläistä pitäjäruokaa. Elikkä: Potallivelliä, suolalahnaa, kukkosia ja kokkelpiimää. Kukkosia tehtiin yhtä usein kuin karjalan piirakoita. Mitä vanhemmaksi äiti tuli, hän muisti aina mainita isälle, että Tohmajärven lahnat ovat pienempiä kuin mitä Pälkjärvestä saatiin. Mitä enemmän vuosia tuli, sitä enemmän muistoissa Pälkjärven lahnat suurenivat.
Vaimolleni äitini opetti kukkosten teon. Nokialla pidetään elokuussa karjalaiset markkinat joissa on tietysti myytävänä leivonnaisia. Kannaksen karjalaiset sanovat kukkosia ”pyöröiksi” ja aina on sanailua, laitetaanko ilmoitukseen kukkosia vai pyöröjä. Kukkosia on aina myyty ja nimimerkki on Pälkjärven kukkoset ja Jänisjärven kaalisoppaa. Perinne elää!
Niin mitähän se karjalainen perinne juuri tänään on?
Se on karjalaisia kansantapoja, karjalaista kulttuuria, perinteen vaalimista, sukutukimusta, laulua, lausuntaa ja kansantansseja. Mutta erityisesti se on menetettyjen kotiseutujen muistelemista ja historian tallentamista kylistä, elintavoista, ihmisistä, kulttuurista, maataloudesta jne. Tämän päivän perinteen vaaliminen voi olla vanhan ajan näkemistä uusin silmin, muutoksen värittämänä. Perinteen vaaliminen vahvistaa suvun yhteenkuuluvuutta ja lisää turvallisuuden tunnetta. Silti se ei sido meitä menneisyyteen, mutta antaa pohjaa ja perustaa elämälle ja tulevaisuuden tietoisuudelle. Kuka olen, mistä olen? Mikä on sukuni kulttuurillinen perintö?
Karjalaisuuteen liittyy voimakas isänmaallisuus ja maanpuolustustahto. Armeija ja kirkko ovat olleet tukemme ja turvaamme hädän hetkellä. Meillä karjalaisilla on ollut kova kohtalo. Aina me olemme olleet toisten jaloissa. Rajoja on muutettu yhdeksän kertaa. Viisi kerta länteen ja neljä kertaa itään. Ei meillä ole ollut koskaan omaa valtiota. Aina olemme olleet idän ja lännen kulttuurin ja uskonnon rajamaana. mutta sopeuduttu on. Yhtenä esimerkkinä kaksi kansankirkkoa, jotka elävät sovussa keskenään – omat rakkaat kirkkomme, joilla on kansan tuki.
Karjalaisten taistelutahdosta ja rohkeudesta kertoo omaa kieltään myönnettyjen Mannerheinristien jako. Ko. ristejä myönnettiin kaikkiaan sota-aikana 191 kpl. Ne annettiin hyvästä johtamisesta, rohkeudesta ja sankaruudesta. Karjalaiset saivat peräti 60 ristiä elikkä 31,4 %, kun esim. Pohjanmaalle myönnettiin 19 kpl, vain 9,9%, vaikka tämän päivän puheita ja uhoa kuunnellessa toisin luulisi.
Pälkjärviseura ja erityisesti pitäjälehti Pälkjärveläinen ovat vuosikymmenet vaalineet karjalaista kansanperinnettä. En mielistele, enkä puhu ylisanoja, mutta totean, että Pälkjärveläinen pitäjälehti on ”vertaansa vailla”. Hyvin toimitettu, tasokas laadultaan ja nimenomaan kertoo tavallisen ihmisen elämästä, suvuista ja menetetyn kotiseudun kulttuurista – ja erityisesti ihmisen arkipäivästä menneiltä vuosikymmeniltä.
Karjalan liiton hallinnossa mukanaolevana seuraan mielenkiinnolla eri pitäjälehtien sanomaa ja toimitustapaa: Kivennapalainen, Vuoksenseutu, Kurkijokelainen, Pyhäjärveläinen jne. Menestystä ja voimia toimituskunnalle! Paljon on vielä Teillä kertomatta!
Miksi Karjalan palautuskeskustelu on uupunut?
Lyhyt vastaus on: Neuvottelussa vaaditaan kaksi osapuolta – sitä toista ei ole, koska Venäjä ei halua asiasta keskustella.
Minä olin joskus innokas puhumaan Karjalan palauttamisesta, mutta se loppui Vienan Karjalan Kepan kylän vanhan viisaan mieheen Tauno Remsun opetukseen. Nokian karjalaiset ottivat 20 vuotta sitten kummikylän Vienan Kalevalan piiristä Kepan kylän. Kylän asukkaista 62 % puhuu karjalan kieltä. Oli lauantai-ilta, verkot oli laskettu, talon emäntä Anni oli lämmittänyt ”kylyn”. Istuimme saunan rappusilla vilvoittelemassa Taunon kanssa.
Lauantai illan rauha oli laskeutumassa Karjalaiskylän ylle – joku koira haukahti – hirsisaunojen savupiipuista nousi pieni savu. Siinä istuessamme esitin tälle kylän pitkäpartaiselle kylän vanhimmalle ”starakalle” kysymyksen: ”Mitäs Tauno, ka kun olet kylän vanhin, ylen äijä viisas mies? Mitäs jos rajoja, siirrettäisiin niin, että Suomi saisi Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan takaisin ja samalla voitaisiin vaikkapa liittää tämä Vienan karjala- ainakin rajaseutu Suomeen? Sinullakin olisi kahdeksan kertaa suurempi eläke ja ehjät pöksyt jalassa.” Tauno partaansa sivaili ja sanoi: ”Kyllä siun Tuomas piä ylenäijä hyvin ruataa – ka näihä asiat pitäis olla. Myö karjalainen rahvas yhes elettäis, ei viisumia, ei ankeeta, ei proopuskaa – ka näin olis tsomanen elu. Yle hyvä! Mutta miul olis Tuomas siul vasta kysymys: Mihi myö nuo ryssät pantais?”
Säilyyko suomalaisuus ja karjalaisuus?
Kun avaat television tai radion, kohta kaikki laulut ovat englanninkielisiä – se on muka hienoa ja aikaan kuuluvaa. Amerikkalaiset elokuvat pyörivät yötä päivää. Aamulla et saa silmiä auki, kun uutiset kolmeen kertaan puhuvat NHL:n eilisestä ottelusta ja ketä Obama on luvannut ensiviikolla auttaa tai pommittaa. Suomalaisina ja karjalaisina meidän tulisi vaalia enemmän suomalaisuutta ja siinä ohessa karjalaisuutta. Pienen kansan on taisteltava oman kulttuurinsa puolesta, sitä ei tee kukaan muu. Toisten matkimisella ja muotivirtausten perässä juoksemisella on ikävä loppu.
Karjalainen kulttuuri ja sen tulevaisuus
Kolme vuotta sitten Karjalaisseurojen Tampereen piiri julisti uusien karjalaisten laulujen ja musiikin säveltämiskilpailun. Lähtökohtana meille oli se, että 80 vuotta on laulettu samoja lauluja – Jo karjalan kunnailla jne. TARVITAAN UUSIA KARJALAISIA LAULUJA JA SÄVELMIÄ. Voitteko kuvitella, kilpailuun lähetettiin 267 uutta sävellystä ja sanoitusta uusiksi karjalaisiksi lauluiksi. Ehdotuksia tuli Vienen Karjalasta, Aunuksesta, Ruotsista, Floridasta, Ranskasta ja loput kotimaasta. Siinä on meille lauluja 200 vuotta eteenpäin. Nyt on tehty kaksi levyä : Äiti Karjala ja Karjala soittaa ja tanssii. Osan kilpailun kappaleista voisi sovittaa esim. kuoroille.
Jo Sortavalan laulujuhlilla 1926 eräs runoilija kirjoitti karjalaisista laulusta ja musiikista näin: ”Niin kuin kiuru pilven alle, saakka sineen taivahan, kohoo kiitää korkealle, kaikuu laulu Karjalan.”
Omaan kysymykseeni – onko karjalaisella kulttuurilla tulevaisuutta – vastaan ON. Tätä todisti tämäkin sävellys -ja sanoituskilpailu!
Me voimme vaalia karjalaisuutta ja heimoaatetta monella eri tavoin jokapäiväisessä elämässämme. Nokian kaupunginvaltuustossa on nyt seitsemän karjalaista valtuutettua, tosin eri ryhmissä. Yhtenä esimerkkinä se, että eräälle uudelle asuntoalueelle annettiin 14 kadulle karjalaiset nimet: Sortavalan, Metsäpirtin, Värtsilän. Kivennavan ja Äyräpäänkatu ja jne. Valitettavasti pälkjärveläisä karjalaseurassa Nokialla ei ole muita kuin minä ja näin jäimme ilman katua. Hyvä kuin sain Värtsilänkadun.
Tätä karjalaista kulttuurityötä ja historiallista perinnettä vaalii mm. Pälkjärvi-seura. Tampereen piirin puolesta onnittelen Pälkjärvi-seuraa ja sen jäsenistöä aktiivisesta ja tuloksellisesta työstä kotiseutumme hyväksi.
Karjalaisuus elää siellä missä me olemme ja teemme omaa työtämme.
Pieni kevennys puheeni lopuksi
Me karjalaiset olemme pärjänneet Hämeessä tosi hyvin. Hämeeseen muutti sotien jälkeen 72 000 karjalaista, kaikkein eniten kuin mihinkään muuhun lääniin. Teollisuustyöväki muutti Lahteen, Tampereelle, Valkeakoskelle, Hämeenlinnaan, Mänttään ja Nokialle, jossa olivat suuret tehtaat. Maaseudulla oli suuria yhtiöiden ja valtion maa-alueita jotka sopivat hyvin viljelykseen. Karjalaiset ovat olleet 75 vuotta evakossa ja juurtuneet uuteen elinympäristöönsä Hämeeseen. Karjalainen iloisuus, vilkkaus, vieraanvaraisuus ja sanavalmius ovat siivittäneet elämäämme.
Lopuksi juttu Tsokkisen Villestä, tuosta Impilahden reippaasta renkipojasta ja hänen sanavalmiudestaan hämeenkyröläisessä maalaistalossa. Hämeenkyrössä oli iso maalaistalo, jota hallitsi vanhaisäntä Walfrid. Nuori isäntä Kauko oli rintamalla, josta hän kotiutui syksyllä 1944. Vuonna 1946 talosta piti luovuttaa karjalaisille maata kahteen tilaan. Seuraavana vuonna Kauko palkkasi taloon renkipojan. Silloin vanha isäntä suuttui. ”Karjalaiset vei maata 50 hehtaaria ja sinä otit vielä karjalaisen renkipojan,” vanhaisäntä pauhasi. Kauko kysyi: ”Mikä vika rengissä?” Siihen isäntä: ”Kun se laulaa kyntäessään!” Kauko totesi rauhallisesti: ” Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.”
Tuli elokuu ja lauantai-ilta. Ville tuli saunasta ja pani pyhäpuvun päälleen, tansseihin lähdössä kun oli. Toi sitten polkupyörän porraspieleen ja tallista talon myrskylyhdyn. Isäntä tuli rappusille, näki polkupyörän ja talon myrskylyhdyn ja sanoi Villelle: Kuules renki, kun minä olin nuori mies ja kävin tansseissa ja naisissa aina Ikaalisissa ja Jämijärvellä en koskaan tarvinnut myrskylyhtyä, enkä polttaa talon lamppuöljyä akkain tähden.” Ville suoristi selkänsä ja sanoi: ”Kuulehan sie isäntä, kun mie katselen talon vanhaa emäntää, kyl mie sen uson, ettei siulla ollu lyhtyä koskaan matkassa.”
Tervetuloa Tampereelle – ei tarvitse ottaa lyhtyä mukaan!
Tuomon kuvasi Kimmelissä Lissu Kaivolehto
