Varhaisaika
Pälkjärven nimi mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1500 venäläisten virkamiesten toimesta laaditussa Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirjassa, joka on vanhin säilynyt Käkisalmen Karjalaa koskeva asiakirja, ja joka siten on muodostunut tuon alueen historian perustavaksi lähteeksi. Verokirjassa mainitaan Pälkjärvi Ilomantsin pokostaan kuuluvana perevaarana, johon tuolloin kuului kaikkiaan 11 kylää. Kaukaisimmat kylät pohjoisessa olivat Kaltimo, Viensuu ja Lieksa.
Alkuperäisessä venäjänkielisessä asussaan perevaaran nimi on Перевара Пяльгиярвьская. Nimen on arveltu johtuvan pitäjän keskellä sijaitsevan järven muodosta, joka kansantarinan mukaan näyttää ”palkeen kieleen revenneeltä liuskalta.” Nimen johtuminen palkeesta ei liene kovin vääräksi osoittautunut olettamus, sillä nimen germaanista tai skandinaavista alkuperää olevista sanoista ”Balg” tai ”bälg” on helposti vääntynyt paikkakunnan murteessa käytetty muoto ”Päläkjärvi” eli kirjakielen mukainen Pälkjärvi.
Alueen alkuperäinen ortodoksiväestö lähti 1660-luvun alussa ankaraa verotusta ja pakolla luterilaisiksi käännyttämistä pakoon Venäjälle, ja samaan aikaan autioituneille tiloille alkoi virrata uusia luterilaisia asukkaita lännestä ja pohjoisesta.
Vuonna 1651 pitäjän oloissa tapahtui jo suuria muutoksia, kun koko pitäjän alue joutui rälssimaaksi. Kuningatar Kristiina myi koko Pälkjärven silloisen alueen riikalaiselle sotakomissaari ja vapaherra Henrik Cronstiernalle ”ikuiseksi, moitteettomaksi, hyvinansaituksi omaisuudeksi ja relssiksi”.
Hallinnollisesti laajimmillaan pitäjä lienee ollut 1700-luvun alussa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Pälkjärvestä tehtiin rajapitäjä siten, että valtakunnan raja halkoi sen kahtia. Pitäjä menetti Venäjälle itäiset seitsemän kylää, vain tynkäosa kylistä jäi Ruotsin puolelle.
Ennen sotia
Suomen itsenäistymisen jälkeen ensimmäinen vuosikymmen oli pitäjälle monella tapaa vaikeaa aikaa. Kansakunnan eheyttämisessä, talouden elvyttämisessä ja kunnallishallinnon kehittämisessä riitti työsarkaa. Siirryttäessä 1930-luvulle pitäjä oli jo edistynyt monin tavoin. Voimakkaamman kehityksen jarruna oli kuitenkin pientä kuntaa alituisesti vaivannut rahapula. Kaiken lisäksi kestettäväksi tuli vielä pula-aika vuosina 1929 -1933.
Alueellisen suuruutensa Pälkjärvi oli menettänyt jo Uudenkaupungin rauhassa 1721, ja viimeisin alueluovutus tapahtui 1936, jolloin pienen Jänisjärven itäpuolen kylät, Anoniemi ja Kuhilasvaara, siirrettiin Värtsilän kuntaan ja seuraavana vuotena Jänisjärven itäpuolelta Pälkjärvelle kuulunut pieni Luopasniemi Soanlahden kuntaan.
Maatalouden voimakkaaseen kehitykseen 1930-luvulla vaikutti edellisen vuosikymmenen torpparivapautuksen aiheuttama nousukausi. Nousuun vaikutti se, että omina isäntinään entiset mökkiläiset paneutuivat maanviljelyshankkeisiin aivan toisin kuin vuokraviljelijöinä. Ennen laiminlyödyt pellot pantiin kasvamaan enemmän ja tehokkaammin, kun niistä saatava hyöty kertyi itselle, ja sama syy sai maamiehen hankkimaan lisää ammattitietoa menestyksen takaamiseksi. Maatalouden neuvojina toimivat kaksi maamiesseuraa ja pienviljelijäyhdistys. Koti- ja puutarhataloutta kehitti ja vaali marttayhdistys ja sen eri kyliin perustetut alaosastot, marttakerhot.
Vapaata sivistystyötä tekivät vilkkaasti toimivat opintokerhot. Lukuintoisia varten kunnalla oli oma kantakirjasto, jolla oli piirikirjastot Ilmakassa, Kurikassa ja Naatselässä. Vuonna 1934 opettaja Leini teki aloitteen pitäjänmuseon saamiseksi. Museorakennukseksi saatiin entinen verovilja-aitta Alahovista ja pitäjällä toimeenpantu esinekeräys tuotti niin rikkaan tuloksen, että museo voitiin avata.
Maanpuolustustyötä teki aktiivisesti suojeluskunta, jonka paikallispäällikkönä toimi res. luutn. Eljas Kivinen. Suojeluskunnan tärkeä yhteistyökumppani oli Lotta-Svärd -yhdistys, jota johti opettaja Irja Kivinen. Molemmilla järjestöillä oli myös toimivat nuoriso-osastot.
Pitäjän ainoa toimiva työväenyhdistys oli Iljalan työväenyhdistys, joka toimi Ilmakassa. Yhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja oli kansanedustaja Jalmari Väisänen.
Talvisota ja ensimmäinen evakkotaival
Talvisodan kuukaudet pitäjäläiset saivat elää suhteellisen rauhassa. Kun alueella ei ollut sotilaallisesti tärkeitä kohteita, pitäjä säästyi pommituksilta. Tiettävästi ainoastaan muutama, luultavasti tarkoitukseton pommi putosi paikkakunnalle.
Myös Pälksaaren piirimielisairaala säästyi pommituksilta. Sairaalaa oli sotatilan varalta ryhdytty tyhjentämään jo alkusyksyn aikana. Parempikuntoisia potilaita oli kotiutettu ja osa muista potilaista siirretty toisiin mielisairaaloihin. Sairaala määrättiin toimimaan 25. sotasairaalana. Osa potilaista siirrettiin vielä sodan kestäessä turvallisempiin paikkoihin. Kuitenkin sodan päättyessä sairaalassa oli vielä hoidokkeja, joista sairaalan omien kuntien potilaat siirrettiin Kiteen Naiskotiteollisuuskoululle.
Maaliskuun 13. päivänä 1940 solmitun pakkorauhan ehdot olivat pitäjäläisille katkerat. Kodit oli jätettävä ja lähdettävä tien päälle, mutta kukaan ei tiennyt sanoa minne vietäisiin. Tietämättömyys ja sen aiheuttama tilanteen osittainen kaoottisuus johtui siitä, ettei evakuoimisorganisaatio ollut täysin tilanteen tasalla.
Lähtöön varustautumisaikaa oli vain muutama päivä. Ensimmäisenä nautakarja hoitajineen laitettiin matkaan vailla selvää määränpäätä. Pienkarja jouduttiin yleensä teurastamaan ja jättämään kiireen vuoksi suurimmaksi osaksi paikoilleen. Pääosa irtaimistosta ajettiin suuriin röykkiöihin tien viereen mahdollista jatkokuljetusta varten. Ihmisillä ja tavaroilla lastatut hevoskuormat suuntautuivat pitäjän eri osista valitsemiaan teitä pitkin kohti länttä. Muu osa väestöstä huolehdittiin eri kokoamispisteiden kautta joukkokuljetukseen kohti tietymätöntä evakuointipaikkakuntaa.
Pälkjärven evakuointikunnaksi osoittautui Maaninka Pohjois-Savossa, mutta evakuoidulle väestölle sitä ei koko matkan aikana ilmoitettu. Suurimman väestönosan matka tapahtui rautateitse Kontiomäen ja Kajaanin kautta Siilinjärvelle, jossa aluksi matkalaiset kuljetettiin yleensä yhden yönseudun ajaksi kirkkoon, josta sitten jatkettiin linja-autokuljetuksin Maaningan eri kouluille lopullisiin sijoituspaikkoihin jakoa varten.
Alkuevakuointi Maaningalle koski kaikkia pälkjärveläisiä. Sen sijaan kesäkuun lopulla 1940 vahvistetun pika-asutuslain mukaiset sijoituskunnat koskivat vain maanviljelysväestöä. Muut ammattiryhmät voivat vapaasti valita pysyvämmät asuinpaikkansa.
Lokakuussa 1940 valmistuneessa kyläkohtaisessa sijoitussuunnitelmassa Pälkjärven viljelijäväestö oli jaettu siten, että Anoniemi, osa Iljalasta, Jero, ja Potoskavaara sijoitettaisiin Rääkkylään; osa Iljalasta, Ilmakka, osa Kurikasta, Makariista, Puikkolasta ja Pälksaaresta sijoitettaisiin Pielisensuuhun; osa Iljalasta ja Pälksaaresta Liperiin sekä osa Kurikasta, Makariista ja Puikkolasta sijoitettaisiin Pyhäselkään.
Pika-asutustiloja ennätettiin perustaa ja jakaa viljelijöille kesään 1941 mennessä jonkin verran. Heti talvisodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto kuitenkin kehotti siirtolaisviljelijöitä hankkimaan tiloja myös vapaaehtoisin kaupoin, milloin sellaiseen vain oli mahdollisuus, koska pika-asutuslain mukainen tilojen perustaminen edistyi hitaasti. Niinpä moni pälkjärveläinenkin maanviljelijä osti tilan vapaaehtoisella kaupalla, jolloin hän ei ollut sidottu sijoitussuunnitelman mukaisiin paikkakuntiin.
Jatkosodan kynnyksellä osa viljelijäperheistä oli jo siirtynyt saamilleen pika-asutustiloille sijoituskuntiinsa tai ostamilleen tiloille lähinnä eteläiseen Suomeen. Palkansaajat olivat hankkimiensa työpaikkojen mukana hajaantuneet laajalle alueelle ympäri maata. Loppuosa viljelijäväestöstä odotti vielä Maaningalla lopullista sijoituspaikkaansa.
Jatkosota ja toinen evakkotaival
Karjalan Armeija aloitti hyökkäyksensä jatkosodassa torstaina 10. päivänä heinäkuuta 1941 ja seuraavan sunnuntain iltaan mennessä Pälkjärvi oli vallattu. Jo kymmenen päivän kuluttua eli 23.7. kunnanhoitokunnan edustajat kävivät sotilasviranomaisten kutsusta tutustumassa pitäjän tilanteeseen. Takaisin vallattujen alueiden hallintoa varten perustettiin elokuun alussa Laatokan Karjalan sotilashallintopiirit ja näiden alaisuuteen kunnanesikunnat. Pälkjärven kunnanesikuntaan kuului kuusi varsinaista jäsentä; kunnanpäällikkönä Martti Kilpiranta, maatalousjohtajana Lauri Kivinen apulaisenaan Aug. Levänen, siirtoväen huoltojohtajana Toivo Pelkonen, väestönsiirron johtajana Matti Ryynänen, poliisijohtajana Martti Hämäläinen ja kansanhuollon johtajana Eino Kortelainen. Kunnanesikunta siirtyi Pälkjärvelle Alahoviin 13.8.1941 ja saman elokuun 25. päivästä alkaen pälkjärveläisillä oli lupa palata takaisin kotiseudulleen.
Jo aikaisemmin paikkakunnalla oli ollut siivous-, raivaus- ja sadonkorjuuryhmiä, mutta paluuluvan jälkeen alkoi entisiä asukkaita palata takaisin sitä mukaa, kun asuinpaikkoja saatiin kunnostetuksi. Syksyyn 1942 mennessä lähes kaikki pitäjän asukkaat olivat palanneet entisille kotipaikoilleen. Suuri osa niistäkin viljelijäperheistä, jotka olivat saaneet sijoituspaikkakunniltaan pika-asutustilat, luopuivat oikeuksistaan tilaan ja palasivat takaisin Pälkjärvelle. Myös osa vapaaehtoisella kaupalla tilan ostaneista palasi takaisin myytyään tai vuokrattuaan tilansa.
Ensimmäinen sotasyksy ja seurannut talvi 1941 – 1942 oli vaikeaa aikaa. Välirauhan aikana venäläiset olivat viljelleet peltoja vain osittain, joten syksyllä 1941 viljasato jäi perin vähäiseksi. Samanlainen tilanne oli monessa kylässä perunan kohdalla ja juurikasveja ei ollut lainkaan. Kauppoja oli vielä hyvin harvassa ja varastot vähäiset. Korttiannoksiakin jouduttiin hankkimaan ja jonottamaan pitkien matkojen takaa. Jatkosodan ajalta talvea 1941 – 1942 voidaan perustellusti kutsua nälkätalveksi.
Eläinten kohdalla tilanne oli yhtä vaikea. Heinä oli ennättänyt jo vanheta, ennen kuin päästiin heinäntekoon. Syksyllä yritettiin niittää pystyyn kuivunutta heinää vielä aikaisin sataneen ensilumen päältä, mutta eihän sellaisella heinällä juuri ravintoarvoa ollut. Lisäksi heinää oli määrällisesti vähän, joten paljolti talvikausi jouduttiin eläimiä ruokkimaan sellulla, jota ensin päiväkausia liotettiin isoissa saaveissa turpoamassa. Ruokintavaiheessa selluun lisättiin ripaus jauhoja, jos kenellä sellaista ylellisyyttä oli.
Miehet olivat sodassa, joten kotirintaman työt olivat naisten, vanhusten ja lasten harteilla. Tosin jo syksystä 1942 lähtien sotavankeja käytettiin tiloilla aputyövoimana. Sotavankien työpanos maatiloilla olikin merkittävä aina vuoden 1943 loppuun saakka, jolloin vangit vietiin tiloilta pois.
Ainakin osa kouluista aloitti toimintansa jo kevättalvella 1942. Kouluja tuli yksi lisää, kun Kurikka ja Pälksaari aloittivat koulutyön erillisinä kouluina, mutta molemmat tilapäisissä tiloissa. Koulutyötä saatiin jatkaa normaalisti vuoden 1944 kevätlukukauden loppuun.
Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella ja puna-armeijan nopea eteneminen sekä siviiliväestön evakuoiminen hyökkäävien joukkojen alta ennakoi jo selvästi tulevaa tilannetta. Pälkjärvi ei kuitenkaan vielä sodan kestäessä joutunut evakuoitavien listalle, mutta tilanne muuttui syyskuun 4. päivänä alkaneen aselevon myötä.
Virallisen evakuointikäskyn pälkjärveläiset saivat 3. päivänä syyskuuta, jolloin evakuointipiireille annettiin yksityiskohtaiset menettelytapaohjeet evakuoinnin käytännön suorittamistavasta. Alun perin Pälkjärven evakuointialueeksi oli määrätty Kuortane, mutta jossakin myöhemmässä vaiheessa paikkakunta oli muuttunut Laihiaksi.
Seuraava on esimerkki yhden kokoontumispaikan päällikölle annetusta käskystä, jonka mukaan päällikön tehtävänä oli huolehtia siitä, ”että kokoontumispaikkaan saapuva väestö yhteensä 158 miestä, 173 naista ja 128 lasta tämän kunnan osan Iljalaa, osan Pälksaarta, osan Naatselkää ja osan Anonientä kylistä tulee johdatetuksi Teidän ja suoritusosastonne johdolla seuraavana tavoitteena tapauksessa A Pälkjärven pysäkki, tapauksessa B ilmoitetaan myöhemmin sekä sieltä edelleen lopulliseen sijoituspaikkaansa Vaasan läänin Laihian kuntaan.”
Nyt oli lähdön valmisteluun huomattavasti enemmän aikaa kuin talvisodan jälkeen. Tosin nytkin karja kuljettajineen joutui ensimmäisinä matkaan. Karjan kaikki kyläkohtaiset reitit eivät ole tiedossa, mutta pitäjän eteläisen osan karja kuljetettiin maantietä pitkin Rääkkylään, jossa se laivattiin proomuihin ja vietiin vesitse Varkauteen. Täällä karja kuormattiin junaan ja kuljetettiin Laihialle. Vanhukset, pääosa naisista, lapset ja sairaat poistuivat paikkakunnalta 9.9.1944 mennessä pääosin junakuljetuksena. Sen sijaan työkykyinen väestö sai komennuksen sadonkorjuu- ym. evakuointitehtäviin. Viljan korjuuta varten saatiin työkunta järjestetyksi. Puimakoneita kuljetettiin suojeluskuntatalon kentälle, jossa aloitettiin leipäviljan puinti. Työtä jatkettiin viimeiseen saakka. Jyväsäkit kuljetettiin Pälkjärven pysäkille, josta ne rautateitse siirrettiin kanta Suomen puolelle kuivattavaksi. Tosin kaikkia ei saatu kuivatuksi, joten osa pilaantui. Myös suuri osa perunasadosta saatiin korjatuksi. Materiaalin evakuoinnista ja evakuointitavasta ei ole tietoja käytettävissä. Kuitenkin myöhemmissä selvityksissä on todettu, että väestö ja karja saatiin kokonaan evakuoiduksi, samoin pääosa irtaimistosta. Viimeinen siviili poistui Pälkjärveltä illalla 20.9.1944.
Syksyllä 1944 pälkjärveläisten tilanne oli samankaltainen kuin keväällä 1940. Nyt valtiovalta toimi nopeasti, siirtoväen maanhankintaa koskeva lakiesitys annettiin 29.1.1945 ja laki lopullisesti vahvistettiin 5.5.1945. Laki oli siirtoväen osalta kopio talvisodan jälkeisestä pika-asutuslaista. Näin ollen maanhankintalakikin koski ainoastaan viljelijäväestöä. Uusi kyläkohtainen sijoitussuunnitelma valmistui syksyllä 1945. Sen mukaan Pälkjärven kylien viljelijäväestön sijoituskunnat muuttuivat jonkin verran. Uuden suunnitelman mukaan Makarin ja Naatselän viljelijät sijoitettaisiin Kiihtelysvaaraan; Rämie, osa Iljalaa ja Kurikka sijoitettaisiin Tuupovaaraan; osa Iljalaa ja Jero sijoitettaisiin Pielisensuuhun; Anoniemi, osa Iljalaa ja Pälksaarta sijoitettaisiin Pyhäselkään sekä osa Pälksaarta, Puikkola ja Potoska sijoitettaisiin Enoon.
Yrittäjät, virkamiehet ja muut palkanansaitsijat saivat edelleen vapaasti valita asuinpaikkansa. Maanhankintalain toimeenpanon hitaudesta johtuen osa viljelijöistä osti tilan vapaaehtoiskaupalla, jolloin heidän ei tarvinnut asettua sijoitussuunnitelman mukaiseen kuntaan. Suunniteltua järjestelmää sotki osaltaan myös se, että monet viljelijät hankkivat takaisin jatkosodan alkaessa luovuttamansa pika-asutustilat tai vuokraamansa tilat.
Milloin sitten viimeisen evakkotaipaleemme voidaan katsoa päättyneen? Tarkkaa ajankohtaa on vaikea määrittää, koska joittenkin kohdalla siirtyminen evakuointialueelta lopulliselle asuinpaikalle saattoi viedä keskimääräistä pitemmän ajan. Yleensä maanhankintalain mukainen asuttamistoiminta keskittyi kuitenkin selvästi kolmeen vuoteen, eli vuosiin 1946 -1948. Vuoden 1949 päättyessä katsottiin, että siirtoväki pääosin oli asettunut pysyvästi aloilleen. Silloin lakkautettiin siirtoseurakunnat niiden jäsenten siirtyessä uusiin kotiseurakuntiinsa. Pälkjärvi kuntana oli virallisesti lakannut jo 30. päivänä syyskuuta 1948. Myös siirtoväen huoltohallinto lakkautettiin vuoden 1949 päättyessä. Voitaneen siis katsoa, että pälkjärveläistenkin toinen evakkotaipale oli tuolloin päättynyt.
Neuvostoliiton aika
Neuvostoliiton aikana syksystä 1944 aina 1980-luvun loppupuolelle saakka oltiin entisen kotipitäjän tapahtumista täysin pimennossa. Itäraja oli niin tarkkaan suljettu, ettei sen takaa saatu mitään varmaa tietoa, ainoastaan joitakin huhuja. Rautatieläiset, jotka kuljettivat junia rajan taakse, saattoivat kertoa siitä vähästä, mitä he tarkoin vartioituina rajantakaisilla asemilla junia huoltaessaan olivat pystyneet näkemään. Hatunvaara Kiteellä itärajan tuntumassa oli paikka, josta monet kävivät kiikaroimassa Pälksaaren maisemia ja toteamassa, että sairaalan rakennukset olivat pystyssä.
Joskus 1980-luvun puolessa välissä Petroskoissa ilmestyneessä Neuvosto-Karjala lehdessä oli monisivuinen artikkeli Puikkolassa sijaitsevasta Iskra-sovhoosista. Tekstin perusteella pystyttiin sovhoosin sijainti määrittelemään entisen Alahovin tienoille. Suurin piirtein samoihin aikoihin pitäjäseuran johtokunta sai arkkitehti Martti Kilpirannan välityksellä valokuvia Alahovista. Kuvat varmistivat sovhoosin keskuksen sijainnin.
Kun ”perestroikan” ja ”glasnostin” vuodet alkoivat, päättyi myös tietämättömyys Pälkjärven kohtalosta. Syksyllä 1988 Niiralan raja-aseman asemapäällikkö Reino Parkkulainen sai rajantakaiselta virkaveljeltään vierailukutsun ja viikon mittaisen viisumin. Tuon viikon aikana Parkkulaisella oli mahdollisuus täysin vapaasti liikuskella myös Pälkjärven alueella. Hän toi tuoreet ja luotettavat terveiset pitäjän kohtalosta ja alennustilasta. Hän oli vielä ennättänyt kuvata Alahovinkin, jonka muutamaa kuukautta myöhemmin venäläiset lopullisesti purkivat.
Matkustusmahdollisuuksien helpottuessa pitäjäseura ennätti Neuvostoliiton aikana järjestää kaikkiaan kahdeksan kotiseutumatkaa.
Kesällä 1990 saatiin lupa kahden matkan järjestämiseen. Tuolloin rajantakainen järjestelmä oli sikäli joustamaton, että ensin täytyi mennä Sortavalaan ilmoittautumaan ja vasta sen jälkeen kotikyläkäynneille, mutta sittenkään ei ollut lupaa poiketa pääteiltä! Jo kuitenkin näillä matkoilla pystyttiin varmistamaan, että pitäjän rakennuskanta oli lähes totaalisesti tuhottu. Koko pitäjässä oli pystyssä Pälksaaren sairaalarakennusten lisäksi vain pari kolme taloa.
Seuraavana kesänä pitäjäseura järjesti vielä peräti kuusi kotiseutumatkaa. Nyt tilanne oli jo helpottunut siten, että matkat voitiin suunnata suoraan entisille kotipaikoille tarvitsematta enää käydä Sortavalassa kääntymässä.
Autonomisen Karjalan tasavallan aika
Neuvostoliiton kaaduttua ja Laatokan Karjalan jäätyä Autonomisen Karjalan tasavallan alueeksi pyrittiin heti kanssakäymiseen uuden tasavallan viranomaisten kanssa. Täysin erilainen hallintokulttuuri ja kielivaikeudet olivat hankaloittamassa yhteistyötä. Kuitenkin viranomaiset rajan takana suhtautuivat yleensä myötämielisesti heille esitettyihin pyyntöihin.
Kotiseutumatkojen järjestäminen jäi pois pitäjäseuran ohjelmasta, mutta muita aktiviteettejä tuli tilalle. Ensimmäisenä uutena suunnitelmana oli kesäjuhlan järjestäminen entisessä kotipitäjässä jo kesällä 1992. Juhla heinäkuun 11. – 12. päivinä paikallisten viranomaisten tuella onnistui loistavasti. Vielä 1994 pitäjäseuran kesäjuhla järjestettiin entisessä kotipitäjässä, mutta sen jälkeen olosuhteet paikkakunnalla muuttuivat siten, ettei uusien tilaisuuksien järjestämiseen ole ollut enää juhla- eikä majoitustiloja.
Vuodesta 1993 lähtien pitäjäseuran nimissä on tehty toukokuun lopulla ns. ”valkovuokkomatka”, jonka yhteydessä on vierailtu entisillä kotipaikoilla.
Kesällä 1990 tehtyjen ensimmäisten kotiseutumatkojen aikana löydettiin venäläisten räjäyttämään Hiekan taistelun muistomerkkiin kiinnitettyinä olleet laatat jokseenkin vahingoittumattomina. Tällöin heräsi ajatus muistomerkin uudelleen pystyttämisestä. Syksyllä 1992 anottiin Ruskealan alueneuvoston silloiselta puheenjohtajalta Aleksei Pavlovits Sdanilta lupaa merkin pystyttämiseksi entiselle paikalleen. Lupa saatiin ja tarkoituksena oli pystyttää merkki paikallisin voimin jo kesän 1993 aikana. Kun tämä yritys epäonnistui, seura päätti hoitaa pystytyksen omin voimin. Talkooryhmä ensin kunnosti muistomerkin ympäristön ja rakensi kunnollisen perustuksen. Patsaan varsinainen muuraus suoritettiin 14.9.1994 ja uusi palavin kynttilöin koristeltu muistomerkki paljastettiin juhlallisesti 5.11.1994.
Seuraava suururakka oli sankarimuistomerkin hankkiminen. Alkusysäyksen hankkeen suunnittelulle antoi ensimmäisen entisessä kotipitäjässä vietetyn kesäjuhlan aikana pitäjäseuran jäsen, kuvanveistäjä Erkki Eronen, joka lupautui tekemään muistomerkin omakustannushintaan. Johtokunta yhdessä Erkki Erosen kanssa kehitteli asiaa, ja kun opetusministeriö avustusten muodossa tuki hanketta, vuonna 1994 sopimus patsaan valmistamisesta voitiin tehdä. Syksyllä 1994 johtokunta hyväksyi patsaan materiaalin ja muodon sekä patsaaseen hakattavan tekstin. Muistomerkkialueen kunnostaminen suoritettiin talkoovoimin elokuussa 1995. Erkki Eronen puolestaan valvoi henkilökohtaisesti muistomerkin siirron ja pystytyksen. Sankarimuistomerkki paljastettiin juhlavin menoin 14.10.1995.
Vuoden 1991 toimintasuunnitelmassa oli kaavailtu hautausmaan kunnostamista yhteistoiminnassa paikallisten asukkaiden kanssa, mutta se pitemmälle yrityksessä ei pystytty etenemään. Täysin omin voimin hautausmaan kunnostus oli sovittu aloitettavaksi vasta sitten, kun sankarimuistomerkki oli saatu pystytettyä.
Ensimmäinen hautausmaan kunnostusmatka tehtiin toukokuussa 1997, jolloin yli kymmenen hengen talkoojoukko uurasti kaksi päivää raivaten maapohjaa ja nostellen ja puhdistellen maasta löytyneitä hautakiviä ja -ristejä. Saman matkan aikana rakennettiin myös erityinen muistelupaikka entisen kellotapulin lähettyville.
Vuotta myöhemmin rakennettiin aita sankarimuistomerkin ja sankarihauta-alueen ympärille. Myös hautausmaa aidattiin osittain ja muistelupaikan kohdalle rakennettiin portti. Samana vuonna teetettiin vielä suomen- ja venäjänkielisin tekstein varustetut tienviitat sekä sankarihaudoille että hautausmaalle.
Jäljellä olevien kirkon portaiden ympäristön raivausta ja portaisiin kiinnitettävää metallilaattaa varten anottiin 2000 lupaa Ruskealan alueneuvoston puheenjohtajalta Japarovilta. Kun pyyntöön ei vastattu, raivaustyö suoritettiin ilman lupaa. Suunnitellusta metallilaatasta luovuttiin varkausvaaran vuoksi. Sen sijaan talkoolaiset Väinö Niskasen johdolla kaiversivat ja maalasivat syksyllä 2001 rappujen eteläpuoliseen sivuun suomen- ja venäjänkielisen tekstin: ”Tässä oli Pälkjärven kirkko 1869 – 1940”.
Syksyllä 2005 Erkki Närhi valokuvasi kaikki hautausmaalla säilyneet yli viisikymmentä suomalaista hautamuistomerkkiä.
Pitäjäseuran vuosikokous perusti 1993 erityisen muistomerkkitoimikunnan, johon tuolloin valittiin jäseniksi Pentti Asikainen, Antti Juvonen ja Väinö Niskanen. Myöhemmin toimikuntaan nimettiin vielä Pauli Asikainen. Tämä toimikunta on ansiokkaasti joko henkilökohtaisesti tai järjestämänsä talkooavun turvin hoitanut kaikki muistomerkkeihin, sankarihauta-alueeseen ja hautausmaahan liittyneet perustus- ja kunnostustyöt sekä vastannut vuosittaisista hoitotöistä.
