Pälkjärvi

Perustietoa Pälkjärvestä

Pälkjärven entisen hoitokunnan puheenjohtaja Eino Kortelainen oli Karjalan Liitolta saamansa kehotuskirjeen johdosta kutsunut entisiä pälkjärveläisiä yhteiseen kokoukseen 30.4.1949 Joensuuhun keskustelemaan oman pitäjäseuran perustamisen mahdollisuuksista.

Kutsua oli noudattanut kaikkiaan 20 entistä pälkjärveläistä ja keskustelun jälkeen oli yksimielisesti päätetty perustaa Pälkjärven pitäjäseura ry kotipaikkanaan Pielisensuu, joka tuolloin oli yksi pitäjäläisten sijoituskunnista. Kokous hyväksyi seuran säännöiksi Karjalan Liiton mallisäännöt. Valitettavasti kokouksen osanottajien nimilista puuttuu, joten tiedossa on ainoastaan perustamisasiakirjan allekirjoittajat ja ensimmäisen johtokunnan kokoonpano.

Perustamisasiakirjan allekirjoittivat dir. cantus Martti Kilpiranta Pielisensuusta, maanviljelijä Eino Kortelainen Pyhäselästä ja emäntä Elisa (Elli) Olkkonen Liperistä. Ensimmäiseen johtokuntaan valittiin Eino Kortelainen, Toivo Pelkonen Enosta, Jalmari Väisänen Liperistä, Antti Malinen Kiihtelysvaarasta, Hugo Kosonen Tohmajärveltä, Martti Kilpiranta, Eino M. Eskelinen Kontiolahdesta, Hilja Pitkänen Tuupovaarasta ja Irja Kivinen Pielisensuusta.

Puheenjohtajaksi valittiin Martti Kilpiranta, varapuheenjohtajaksi Jalmari Väisänen, sihteeriksi Irja Kivinen ja rahastonhoitajaksi Eino M. Eskelinen.

Kun Pielisensuun kunta liitettiin Joensuun kaupunkiin vuoden 1954 alusta, pitäjäseuran viralliseksi kotikunnaksi muutettiin Joensuu.

Pitäjäseura on viettänyt kesäjuhlaa perustamisvuodestaan alkaen. Aluksi juhla pidettiin joka toinen vuosi Joensuussa ja joka toinen jossakin pälkjärveläisten sijoituskunnassa. Vuodesta 1963 lähtien kesäjuhlapaikkana on ollut pysyvästi Joensuu, koska ympäri Suomea sijoittuneen jäsenkunnan taholta katsottiin, että alueen liikenneyhteydet huomioon ottaen Joensuu oli sopivin paikka.

Nimi:

Nimensä se lienee saanut pitäjän keskellä sijaitsevan järven muodosta, joka kansantarinan mukaan näyttää ”palkeen kielen revenneeltä liuskalta”. Pitäjän nimen johtuminen palkeesta ei liene kovin vääräksi osoittautunut olettamus, sillä nimen germaanista tai skandinaavista alkuperää olevista sanoista ”Balg” tai ”Bälg” on helposti vääntynyt paikkakunnan murteessa yleisesti käytetty muoto ”Päläkjärvi” eli kirjakielen mukaan Pälkjärvi.

Historian kirjoissa:

Pälkjärven nimi mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1500 laaditussa Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirjassa, joka on vanhin säilynyt Käkisalmen Karjalaa koskeva asiakirja, ja joka siten on muodostunut tuon alueen historian perustavaksi lähteeksi. Verokirjassa mainitaan Pälkjärvi Ilomantsin pokostaan kuuluvana pere-vaarana, johon tuolloin kuului kaikkiaan 11 kylää. Kaukaisimmat kylät pohjoisessa olivat Kaltimo, Viensuu ja Lieksa. Hallinnollisesti laajimmillaan pitäjä lienee ollut 1700 -luvun alussa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Pälkjärvestä tehtiin rajapitäjä vieläpä siten, että valtakunnan raja halkoi sen kahtia. Pitäjä menetti Venäjälle 7 kylää, tynkäosan jäädessä Ruotsin puolelle. Viimeinen rauhanaikainen alueluovutus koettiin vuoden 1936 alusta, jolloin Jänisjärven itäpuolella olleet kylät siirrettiin Värtsilän kuntaan ja lopuksi vielä Jänisjärven itäpuolelta Pälkjärvelle jäänyt pieni nurkka, Luopasniemi, Soanlahden kuntaan.

Alueena:

Näin ollen Pälkjärven pitäjä Tohmajoen yläjuoksun ja Jänisjärven pohjoisosan länsipuolen välisellä alueella jäi pieneksi, sekä pinta-alaltaan että, asukasluvultaan. Pohjois-eteläsuunnassa pitäjällä oli pituutta noin 15 km ja länsi-itäsuunnassa leveyttä noin 24 km. Pinta-ala ilman vesialueita oli 202 km2 ja asukkaita talvisodan alkaessa hiukan yli 2000 henkilöä. Etäisyys valtakunnan rajalta Niiralasta pitäjän keskustaan (nykyisin Puikkola) on 16 km ja siitä edelleen Ruskealan kautta Sortavalaan 45 km.

Pälkjärvi rajoittui pohjoisessa Värtsilään, idässä Soanlahteen, etelässä Ruskealaan sekä lännessä Kiteeseen ja Tohmajärveen. Maarekisterikyliä vuoden 1935 jälkeen pitäjässä olivat: Iljala, Jero, Kurikka, Makari, Naatselkä, Potoska, Puikkola ja Pälksaari. Tunnettuja kylänosia ja eräitä jopa kylinäkin mainittuja olivat Heposelkä, Hiekka, Hietaniemi, Ilmakka, Läävi, Pirho ja Pörkkölä.

Hallinto:

Hallinnollisesti Pälkjärvi kuului Ilomantsin kihlakuntaan ja Kuopion lääniin, mutta maantieteellisen asemansa ja historiallisen taustansa puolesta se kuitenkin liittyi pikemmin Laatokan Karjalaan. Oman seurakunnan Pälkjärvi sai jo v. 1635. Seura-kuntana Pälkjärvi kuului Viipurin hiippakuntaan ja Kiteen rovastikuntaan.

Maisemat:

Pälkjärven maisemat vaihtelevat melkoisesti. Lännessä on suota ja tasaista vesimaise-maa, etelässä noustaan korkealle Ilmakanvuorelle, joka kohoaa 176 metrin korkeu-teen. Myös järvien väliset korkeuserot ovat huomattavat. Kun Jänisjärven pinta pitäjän itärajalla on noin 65 metriä merenpinnan yläpuolella, niin keskiosassa Pälkjärven pinta on noin 80 metriä ja etelärajalla olevan pienen Kyyrönlammen pinta peräti yli 90 metriä merenpinnasta. Pitäjän pohjoisnurkka on jälleen suota, mutta sen eteläpuolella Pälkjärven ja Jänisjärven välissä on vaihtelevaa harjumaastoa, jossa luoteesta kaak-koon kulkevien moreeniselänteiden välissä leviää reheviä notkoja. Maaperä oli hedel-mällistä ja kalkkipitoista ja asutusmaisema oli pääosaltaan vaara-asutusta.

Kirjallisuutta:

Tahvo Könönen on v. 1891 ilmestyneessä kirjassaan ”Pälkijärven pitäjäs” runollisesti kuvannut pitäjän maisemia seuraavasti: ”Päältä katsoen näyttää siltä kuin luonto olisi ensin itäosassa, molemmin puolin Jänisjärven, rauhatonna myllistellyt, nostaen levottomasta povestaan jyrkkiä ja kallioisia rinteitä ja vaaroja. Päästyään sitten ulommaksi, on se väsynyt huimasta leikistään ja tyynesti aaltoillen luonut yläviä ja loivia selänteitä ja särkkiä. Maan pintakin on sen mukaan etelään päin viettävä. Lähimpänä luonnottaren kuohuvaa rintaa on koko vaatekerros runnistellut korkealle säännöttömiin poimuihin ja alempana taipunut tasaisiin laskoksiin.”

Elinkeinot:

Elinkeinorakenteeltaan Pälkjärvi oli täysin maatalousvaltainen. Teollisuutta pitäjässä oli tuskin nimeksikään. Ainoana teollisuuslaitoksena voidaan pitää v. 1902 perustettua osuusmeijeriä ja sen yhteydessä toiminutta myllyä ja pärehöylää. Maatalous sen sijaan kehittyi itsenäisyyden aikana voimakkaasti ja niinpä Pälkjärvi oli 1930 -luvulla kohonnut kokoonsa nähden maakunnan vankimmaksi karjapitäjäksi. Voin ja siitoskarjan lisäksi pitäjä oli jo varhain tullut kuuluksi myös korkeatasoisesta apilastaan, jonka siemeniä viljeltiin järjestelmällisesti myytäväksi useita tuhansia kiloja vuosittain. Pysyviä työpaikkoja oli vähän tarjolla, lähinnä ne keskittyivät koululaitoksen, kaupan, hallinnon ja kirkon piiriin. Huomattavimmin pysyviä työpaikkoja toi mukanaan 1920 -luvun loppuvuosina toimintansa aloittanut Pälksaaren piirimielisairaala. Palkkatyötä haettiin lähinnä Värtsilän tehtaalta. Matkaselän sahalta ja Ruskealan marmorilouhokselta sekä Suojärven radan valmistuttua rajapitäjien laajojen salojen metsäsavotoilta.

Liikenne:

Liikennettä ajatellen Pälkjärvi oli kokoonsa nähden hyvin sijoittunut. Joensuun-Sortavalan välinen rautatie kulki pitäjän länsiosan läpi pohjois-eteläsuunnassa. Tällä rataosalla Pälkjärven alueella olivat Pälkjärven ja Pälksaaren pysäkit, kummallekin matkaa kirkonkylän keskustasta oli noin 8 km. Lisäksi Matkaselän-Suojärven rata kulki pitäjän etelärajan tuntumassa, joten matka eteläosasta pitäjää Matkaselän asemalle jäi alle 10 km, Pirttipohjan pysäkille kertyi matkaa noin 5 – 6 km. Sortavalan-Joensuun välinen maantie haarautui Pälkjärven keskustassa kahteen suuntaan, vanhempaa vallanmaantietä Tohmajärven kautta ja uudempaa Värtsilän kautta Joensuuhun. Valtamaantien lisäksi pitäjässä oli useita paikallistason maanteitä, jotka ovat yleensä autolla-ajokelpoisia nykyisinkin. Tämän hetken tärkein on epäilemättä Niiralan raja-aseman ja Sortavalan välinen päällystetty maantie, joka pääosin seuraa entisen Värtsilä-Sortavala -tien linjauksia.

Sodan jälkeen:

Jatkosodan jälkeen pälkjärveläiset sijoittuivat pääosin Joensuun ympäristöön. Viralliset sijoituskunnat ovat Eno, Kiihtelysvaara, Pielisensuu eli nykyinen Joensuu ja Pyhäselkä.