Ne kalat ja kalareissut jäivät mieleen
Pälkjärvessä oli kalaa ja sitä myös pyydettiin
Tosin omakohtainen kalastaminen jäi
kolmeen kesäkauteen mutta ne olivatkin sitten sitä mieleen painuvimmat.
Olen aiemmissa kirjoituksissa sivunnut Pälksaaren jokisillalta saamaani
kahta noin puolikiloista ahventa 5-vuotiaana pojan koltiaisena, niin
että se siitä. Kalastettu oli minua ennenkin ja myös jälkeeni, viime
keväänä valkovuokkomatkan aikaan samaisen joen varrella käkki mustanaan
venäläisiä, kalan vonkaajia, olihan menossa kalojen kutuaika. Totta kai
venäläisiäkin kiinnosti kala, jotta leivän päälle olisi laitettavaksi
muutakin kuin ylähuuli. Jätetään nyt venäläiset jahtaamaan sinttejään
ja rynnätään kalamiesten matkaan.
Pyöräytetäänpä ajanpyörää vähän taaksepäin
Eli aikaan. jolloin kalatkin osattiin
perata kotona. Aikaan ennen sotia Pälkjärvestä kalastettiin paljonkin
kotitarvekalastuksena ja vähän myyntiinkin. Setäni Aaro Sarlund ja
isäni Noa August Sarlund pyysivät keväisin kalaa myös
myyntitarkoituksiin ja kiersivät Pälkjärvellä sekä lähipitäjissäkin,
tämä muodosti myös lisätuloa maatalouden ohella. Tietenkin
kalastushommissa sattuu kaikenlaista, se suuri kala pääsee karkuun tai
verkko repeää järven pohjassa oleviin risuihin, eikä tietyissä
tilanteissa kirosanakaan ole mikään harvinaisuus. Myös Pälkjärvelläkin
saattoi sattua tällaista ja sattuikin.
Sattui myös toisenlaista,
jossain vaiheessa Aaro-setä ja Noa August huomasivat, että heidän ei
silloin tällöin tarvinnutkaan ottaa kaloja verkosta talteen, ne olivat
jo valmiiksi otettu. Eihän tämmöinen peli vetele, Aaro-setä ja isä
olivat jo tietoisia, kuka tämä kyseinen henkilö on mutta oli parempi
antaa kunnon pelote kuin nostaa julkinen juttu asiasta. Niinpä he
päätyivät haulikon pieneen ruutipanokseen ja haulien tilalle
kokkelipiimää. Sitten ei muuta kuin väijyyn ja eräänä myöhäisiltana
tärppäsi. Aaro-setä ja isä olivat laskeneet verkkojonon alkamaan läheltä
rantaa pajupensaan alta, joka peitti näkyvyyden. He olivat väijyksissä
toisen pensaan takana kun he näkivät veneen lähestyvän. Siinä oli kaksi
miestä, toinen souti ja verkon nostaja oli takatuhdolla veneen
perässä. Soutaja käänsi veneen niin, että veneen perä oli rantaan
päin. Perässä istuja nosti verkon pään vedestä ja alkoi kelata verkkoa.
Silloin oli tullut Aaro-sedän hetki, hän laukaisi haulikon piimäpaukun
yläviistoon ylös. Mutta kun vene oli lähellä, niin se piimähän levisi
piimäsateena veneeseen asti. Vaikutus oli dramaattinen. Veneessä
olijoilla ei ollut aikaa edes tarkistaa, mitä veneeseen oli lentänyt kun
veneen perästä alkoi kuulua julmettu huuto: ”Souva poika, souva, isä
kuoloo, isä kuoloo”. Edesmennyt isäni on kertonut tämän minulle, itse
olen ollut siihen aikaan vielä atomeina jossain taivaan rannan takana ja
kertoi vielä senkin. että tämän jälkeen kalat pysyivät verkossa siihen
asti kun he päästivät ne sieltä.
Takaisin 1940-luvun Pälksaareen
Kalastukseni Pälkjärven ja Kotajärven
välisen joen puusillalta päättyi totaalisesti siihen kahteen ahveneen
kun äidille selvisi, mikä oli kalojen pyyntipaikka. Nykyisin paikalla
oleva rumpu sillan paikalla on täysin hanurista, eihän siinä ole enää
sitä jokeakaan, on vain soistunutta pusikkoa. On ainakin kaikenlainen
nostalgia kadonnut.
Vieläkin muistikuvissani muistan kun ensin
isän kanssa soudimme maantiesillan alitse, jatkoimme soutamista
eteenpäin, alitimme rautatiesillan ja hetken päästä olimme Kotajärvellä,
johonka laski pohjoispuolelta Rämeenjärvi, osa on vieläkin Suomen
puolella. Etelän suuntaan muistaakseni Kotajärvi jatkui Pitkäjärvenä
kunnes lähti jatkamaan matkaa Tohmajokena aina Helylän ohi Laatokkaan.
Välissä ovat Matkaselässä mahtavat Ahvenkosket. Kotajärvi oli myös
varsin kalaisa järvi mutta tietenkin nämä matkat oli tehtävä soutaen kun
peräprutku oli soutajan lihaksistossa.
Eivätkä nämä kalareissut
rajoittuneet pelkästään isän kanssa kalastamiseen. Niin hullulta kuin
se tuntuukin, lukuisat kerrat olin kalassa venäläisen sotavangin kanssa,
ongella ja katiska-pyynnissä. Vangeilla oli varsin tarkka käsitys,
minkälaiseen paikkaan pyydys tulee asettaa ja samoin he pystyivät
lukemaan luonnosta, mistä pitää onkia. Kalastusalueemme oli suurin
piirtein Kurikanlahden ja Kotajärven välinen alue. Enkä muista, että
milloinkaan olisimme tulleet takaisin mäelle kala-astia tyhjänä.
Näitä
sotavankeja oli useampia, heistä Andrei on jäänyt mieleen. Hän oli
kotoisin Ural-vuoriston pohjoisosasta, hänellä oli siellä vaimo ja kaksi
lasta. Perheen valokuva oli hänelle raamuttuakin tärkeämpi. En tiedä
tapasiko hän enää koskaan läheisimpiään. Ajan kulusta päätellen ei muuta
kuin kevyet mullat Andreille, hän oli minulle tärkeä henkilö
varhaislapsuusaikana.
Viimeinen muistikuva kalastamisesta
venäläisen sotavangin kanssa, Andrei ei ollut silloin enää meillä.
Veimme katiskat Kurikanlahden Pälksaaren puoleiseen rantakaislikkoon,
seuraavana päivänä piti käydä ne kokemassa. Sitä päivää ei tullut
koskaan. Elettiin syyskuun ensipäiviä ja illalla tultiin sanomaan, että
sotavangit kootaan leirille ja niin katiskat ovat vielä tänä päivänäkin
siellä pyytämässä kalaa. Tähän päättyivät myös kalaretkeni
Pälkjärvellä.
Ja kalaa syötiin ja lapamatojakin oli
Näillä kalastusreissuilla oli myös
kasvattava vaikutus. Silloin tuli kantapään kautta opittua että sen mitä
syöt, niin sen perkaatkin. Tulevia vuosia ajatellen tämä oli tärkeä
opetus, eipä tarvinnut parkua vanhemmille, että tule perkaamaan kalani.
Vakan pohjalle jäi myös oppi, kuinka pyydykset tulee asettaa ja
kalastamistekniikka.
Näistä neuvoista saan kiittää venäläisiä sotavankeja.
Kalan
syömisessä on tietenkin yksi hankaluus, niissä ruotoja. Niiden kanssa
toimeen tulemisen joutui myös opettelemaan, ruoto kurkussa on ikävä
kaveri.
Kun olimme sisävesien kalojen ja vielä rakkosuisten
kanssa pääasiassa tekemisissä niin luontaisetuna oli helposti
lapamatoja. Tulihan sieltä sitten minullekin bingo, en tarkkaan muista
kuinka monta metriä oli mutta useita. No, sairaalahan oli siellä
lähellä ja siellä tämä madotus tehtiin eikä sitä itse edes juuri
huomannut.
Nämä ovat niitä elämän pieniä pipanoita
Ei sille
mitään voi, aina kun käy Pälksaaressa niin joka kerta silmä hamuaa näitä
maisemia, joissa kerran tuli liikuttua myös veneellä kauempana kuin
minne silmä näkee. Mutta se ruma siltarumpu karsastaa, sille en voi
mitään.
Pikkupoikana alkanut kalastusharrastus on jatkunut myös aikuisiällä. Vasemmanpuoleisessa kuvassa Pertti Sarlund poseeraa saamansa hauen kanssa Velkuan saaristossa. Oikean puoleisessa kuvassa vietetään sitten hauen peijaisia perheen kesken.
Kuvat Pertti Sarlundin albumista
