Monet lukijoista muistanevat Joensuussa sijainneet kolme elokuvateatteria: Aallottaren, Kino-Karjalan ja Tapion. Näistä ainoastaan Kino Tapio on edelleen alkuperäisessä tehtävässä ja alkuperäisellä paikallaan Kauppakadulla. Oy Elävienkuvien Teatteri Tapio perustettiin 1927 ja se on yksi vanhimmista suomalaisista filminnäyttöpaikoista.
Olin sunnuntaina (14.4) tuossa maineikkaassa elokuvateatterikeskus Tapiossa katsomassa dokumenttielokuvaa ”Laulumaiden muisto – karjalaisia lakeuksilla”. Dokumentti kertoo talvi- ja jatkosodan aikaisesta muuttoliikkeestä Karjalasta Pohjanmaalle. Ohjaajan sanojen mukaan elokuva on tehty osaksi talkoovoimin ja talkoothan meille Päläkjärven Pätinäkunnallekin on tuttua toimintaa.
Enpä ole montakaan kertaa käynyt Tapiossa sen jälkeen kun se muutettiin aivan uuteen uskoon. Monta muistoa tulvahti mieleen niistäkin kerroista kun istuimme siellä tulevan puolisoni Onnin kanssa seurusteluaikoina. Erään kerran olimme niin onnenhuumassa, että istuimme jopa kaksi kertaa väärällä paikalla ja paikannäyttäjä komensi taskulamppu kourassaan meidät niiltä pois. Kun hiippailimme kolmannelle paikalle, suorastaan nolotti. Varsinkin seurustelevat parit hakeutuivat kuusikymmentäluvulla takimmaisiin penkkeihin lauantai-illan myöhäisnäytöksessä, olihan se ainoita paikkoja, joissa voi nauttia sekä filmistä, kumppanin läheisyydestä kuin myös karkkipussien rapinasta.
Nyt paikka löytyi helposti, sillä emme olleet siellä Sepon kanssa kahdestaan, vaan hänen kummityttönsä puoliso Olli oli pyytänyt meidät seurakseen jostain syystä. Ehkä siksi, että tiesi meidän molempien olevan evakkoja, itse hän on lähtöisin jostain savon puolelta. Olli oli varannut ja tulostanut meille liputkin, joita vain vilautimme ovimikon lukulaitteeseen.
Olisi sinne saliin mahtunut enemmänkin porukkaa, mutta ehkä keskiviikon Hopeatähti-näytös vetää paremmin. Punaiset penkit olivat upottavan pehmoiset, mikäpä siinä oli istuskellessa, varsinkin kun mukana oli kaksi kavaljeeria! Viisastelin Sepolle, että saanko ottaa häntä kädestä jos pelottaa… No, ei pelottanut, mutta muutama kohta liikutti syvästi. Tosin nenäliinaa ei kuitenkaan tarvinnut kaivaa esiin.
Seppo sanoi jälkeenpäin että kyllä hänkin liikuttui, vaikka ei muista noista ajoista juuri mitään. Hänen siirtolaistaustansa on hieman erilainen. Hänen syntymäpaikakseen on merkitty Viipuri mutta ns evakkotaival’ jäi tekemättä, sillä perhe muutti omatoimisesti Tampereelle, Lahteen, Ouluun ja Kannukseen. Isoisä Romanus oli hankkinut myllyn Kannuksesta ja kun ei jaksanut itse sitä enää hoitaa, Sepon isä muutti sinne mylläriksi.
(kuvia voi klikata suuremmaksi)
Liikuttuneita olivat nekin iäkkäät vanhukset, jotka elokuvassa muistelivat noita ankeita aikoja. Elokuva keskittyi enimmäkseen Keski-Pohjanmaalla Kurikassa olleisiin evakoihin ja heihin, jotka olivat jääneet seudulle pysyvästi asumaan. Kyllä siinä monen miespuolisen haastatellun äänikin värisi ja kyynel’ vieri silmäkulmasta, kun he kertoivat evakkoonlähtö muistojaan. Eräskin mies oli hakannut kirveellä rakkaan puuhevosensa palasiksi, kun se ei mahtunut evakkorekeen: ”Ei sillä ainakaan Ryssät ajele”, oli poika ähissyt hevosta pilkkoessaan.
Seppo kertoi, että hänelläkin oli ollut Kannuksessa puuhevonen. Kun ihmiset olivat kysyneet, mikä sen nimi on, Seppo oli vastannut, että Perkele. Jotkut myllyreissulla käyneet miehet kun olivat aina kiroilleet hevoselleen, niin poika oli luullut sitä hevosen nimeksi.
Itseäni liikutti eniten se kohta, jossa valkohapsinen vanhus muisteli, kuinka heille määrätyn talon emäntä (isäntä oli sodassa) oli ollut niin töykeä, että heidän oli ollut pakko lähteä etsimään uutta kortteeripaikkaa. Muistelijan äiti oli sotaleski ja vauva oli syntynyt tuon talon navetassa, kun emäntä ei antanut synnyttää saunassa.
Mieleeni tuli ison talon isäntä Laihialla, joka jylisi portailtaan, että meirän taloohon ei evaakoita oteta. Mutta äiti, joka yleensä ei korottanut ääntään, tormistautui ja sanoi, että kun meidät on tähän taloon määrätty, niin mehän jäämme. Tosin Mari-mummo lähti sitten etsimään uutta paikkaa ja saikin sellaisen Kukkamon piharakennuksesta. Siellähän minäkin olin enimmäkseen mummon mukana.
Eräällä pikkupojalla oli ollut niin kova pissahätä, että kun Kurikan asemamies vihdoin avasi härkävaunun oven, hän suihkautti suihkun suoraan asemamiehen koppalakille ja naamalle. Tässä kohtaa ajattelin, että jos minua olisi haastateltu elokuvaan, olisin kertonut sen, miten ”rotta piäs puremmaan lasta huulesta”. Tämä siis aikana, kun matkasimme kuusi vuorokautta härkävaunussa kohti Laihiaa. Onneksi äiti sai olla pienen Marjatta-vauvan kanssa matkustajavaunun puolella, vaikka täyttä oli sielläkin. Mieleeni jäi näky, että he nukkuivat lattialla penkkien välissä, joidenkin rääsyjen päällä. Muistan heränneeni siihen, että kauhistuneita naisten naamoja oli ympärilläni ja joku näytti lyhdyllä valoa. Joku kysyi kauhistuneena, oliko rotta puraissut lasta? Muistan, että huulesta tihkui hieman verta ja ikuinen arpihan siitä jäi. Mari-mummo vakuusti, ettei äidille kerrota, äidillä oli huolta muutenkin ja kaiken lisäksi hän oli sairaana.
Minä olisin odottanut elokuvalta hieman laajempaa katsausta, mutta ohjaaja Tomi Saarijärvi selitti filmin alussa asiaa seuraavasti: ”Aivan aluksi mietin, voisiko dokumentti olla koko Suomen alueelta. Emme kuitenkaan saaneet apurahaa laajempaan työskentelyyn. Tästä syystä keskityimme Kurikan ja sen lähiympäristön ihmisiin.” Karjalan Heili mainitsee: ”Dokumentti hyödyntää paljon arkistomateriaalia. Yksi tärkeä kuvalähde on Häiden vietto Karjalan runomailla 1921. Osa kuvista on haastateltavien arkistoista ja SA-kuva-arkistosta.”
Heilin elokuva-arvostelussa Joonas Tanskanen on antanut elokuvalle kolme tähteä viidestä: ”Kameran edessä on iäkkäitä ihmisiä, jotka ovat syntyneet rajan takaisessa Karjalassa ja päätyneet elämään loppuelämänsä Pohjanmaalla. Haastateltavat ovat sen ikäisiä, että kohta dokumenttia ei olisi voinut tehdä.” Olen samaa mieltä ja luulenpa, että monta evakkotarinaa jää ja on jo jäänyt tekemättä.
Elokuvasta ilmeni, että karjalaisuus elää yhä niin Kurikassa kuin muuallakin Pohjanmaalla. Sen saimme itsekin kokea kun seuramme vieraili viime kesänä Laihialla. Itselleni elokuvassa oli paljon tuttua ja omakohtaisesti koettua. Se oli kuin aikamatka menneeseen, josta syyskuussa tulee kahdeksankymmentä vuotta.
Laulumaiden muisto – karjalaisia Pohjanmaalla. Elokuva käsittelee siirtokarjalaisten kokemuksia ja tuntoja Pohjanmaalla. Elokuvaa esitetään vielä su 21.4. klo 15 ja ke 24.4. klo 16.20 elokuvateatteri Tapiossa Joensuussa.
Linkistä voi katsoa lisätietoja: https://www.savonkinot.fi/event/5111/title/laulumaiden_muisto_-_karjala
Joensuun Kalevalaiset Naiset järjestää sekä tästä elokuvasta että Joensuun kaupunginteatterin näytelmästä Joen sydän Keskustelutilaisuuden ” Karjala, karjalaisuus ja Joensuu” ti 14.5. 2024 klo 17 Joensuun kirjastolla.
Sanomalehti Karjalaisessa oli 29.11.1927 Oy Elävienkuvien Teatteri Tapion ilmoitus elokuvasta ja avajaisista:
”Pyydämme kohteliaimmin ilmoittaa, että tänään avataan teatterimme ja näytellään avajaisnäytäntönä 29/11- 2/12 vauhdikas, voimaa ja rakkautta uhoava kotimainen elokuvauutuus ”Ei auta itku markkinoilla”. Näytännöt alkavat arkisin klo 6 ip, sunnuntaisin klo 2 ip. Triosoittoa näytäntöjen alusta klo 10 ip. Suljemme alkavan teatterimme arvoisan yleisön suosioon.”
