Isäni isä Mikko Immonen syntyi 31.10.1868 Iljalan kylässä Pälkjärvellä. Viikkoa aikaisemmin Helsingissä oli juhlallisin menoin vihitty käyttöön Uspenskin katedraali. Neljä viikkoa Mikon syntymän jälkeen Pälkjärven naapuripitäjässä, Tohmajärvellä Tietäväisen perheeseen syntyi poikalapsi, josta myöhemmin tuli maan kuulu kirjailija Maiju Lassila.
Nälkävuodet
Mikko oli Antti Immosen (1827-1911) ja hänen vaimonsa Marian o.s. Jumppanen (1833-1892) kuudes lapsi. Perheen lapset olivat syntyneet nälkävuosien aikaan; Anna 1856, Jussi 1858, Antti 1861, Leena 1864 ja Liisa 1867. Mikon jälkeen perheeseen syntyi 1871 tyttö, joka sai myös nimekseen Liisa. Kahdeksan vuotta Liisan syntymän jälkeen Maria synnytti vielä kuolleen tytön.
Toukokuussa 1867 syntynyt Liisa oli menehtynyt heti synnyttyään. Sinä vuonna Pälkjärvellä talvea kesti pitkälle kesäkuuhun ja elokuussa tulivat jo niin ankarat hallat, että koko sato meni pakkasen ja ruosteen kourissa. Hätäleivästä tuli jokapäiväinen tuttavuus. Leipään pantiin petäjänkuoren eli petun lisäksi myös sammalta. Mikon syntymää edeltävinä kuukausina Pälkjärvellä kuoli nälän seurauksena ennätysmäärä ihmisiä lavantautiin ja punatautiin.
Kuolema vierailee torpassa
Mikon isä oli Alahovin kartanon torppari jo ainakin kolmannessa polvessa. Mikon ukki, Risto oli syntynyt tässä samassa torpassa vuonna 1796. Mikko varttui karjalaisessa suurperheessä, jossa oman perheen lisäksi asuivat myös isän vanhemmat Risto ja Maria sekä Jaakko-setä perheineen. Sopii vain ihmetellä, kuinka kaikki mahtuivat pieneen torppaan.
Kuoleman vierailut perheessä tulivat Mikolle tutuiksi jo lapsena. Muutamaa päivää ennen kuin Mikko täytti viisi vuotta, kuoli Maria-mummo. Viisi vuotta myöhemmin oli Risto-ukin vuoro siirtyä tuonilmaisiin. Hän saavuttikin sen ajan mittapuun mukaan korkean iän, 82 vuotta. Tuona kesänä syntymä ja kuolema olivat melkein samanaikaisia vieraita Immosen torpassa. Viisi päivää ennen ukin kuolemaa Jaakko-sedän perheeseen syntyi kolmas lapsi, Juho, joka sai elää vain puolitoista vuotta. Puoli vuotta Juho-serkun jälkeen kuoli hänen isänsä Jaakko.
Tammikuussa Mikon pikkusisko Liisa sairastui keuhkotautiin ja kuoli. Liisa oli kuollessaan 15 vuoden ikäinen. Mikon äiti kuoli viisi vuotta Liisan jälkeen. Samana vuonna perhe muutti Alahovin mailla torpasta toiseen. Mikko oli tuolloin 23 vuoden ikäinen. Perheen emännyyttä hoiteli Jaakko-sedän leski Kaisa.
Lyhyt onni
Lähestyessään 30 vuoden ikää, Mikko rakastui itseään 12 vuotta nuorempaan Maria Penttiseen. Kesällä 1897 pariskunta kävi kuulutuksilla ja kekrin aikaan heidät vihittiin. Piikatytöstä tuli nuori emäntä Immosten torppaan. Perheen esikoinen, Tauno näki päivänvalon vuotta myöhemmin. Ilo yhteisestä lapsesta jäi kuitenkin lyhyeksi. Tauno menehtyi kuumeeseen seuraavana kesänä kahdeksan kuukauden ikäisenä.
Uudelle vuosisadalle siirryttiin uusin toivein. Maria tuli uudelleen raskaaksi ja synnytti pienen Miina-tytön marraskuussa, kaksi kuukautta sen jälkeen, kun kainuulaisessa Kekkosen torpassa oli syntynyt Urho-poika, Suomen tuleva presidentti. Iloitessaan uuden lapsen syntymästä, Maria ja Mikko eivät osanneet aavistaa, että kuolema kärkkyi taas nurkan takana. Tammikuussa Maria sai keuhkotaudin, joka koitui hänen kohtalokseen. Mikko oli murheen murtama. Avioliitto oli ehtinyt kestää vain kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, kun Mikko jäi leskeksi. Perhettä kosketti samoihin aikoihin toinenkin kuolemantapaus. Juho-setä menehtyi kuusi päivää ennen Mariaa.
Miten Mikko olisi selvinnyt pienen vauvan kanssa, ellei hänellä olisi ollut sukua ympärillään? Mikon ja Miinan lisäksi torpassa asuivat isä Antti, Jussi-veli ja Jaakko-sedän leski Kaisa tyttäriensä Iitan ja Annan kanssa.
Kesällä 1902 Miina sairastui tuhkarokkoon ja kuoli. Mikko oli joutunut kahden ja puolen vuoden aikana luovuttamaan kuolemalle vaimonsa ja molemmat lapsensa.
Mikko ja Anna
Surusta huolimatta elämän oli jatkuttava. Kartanoon oli tehtävä taksvärkit ja torpan tilukset viljeltävä. Työtä riitti ja se lienee ollut paras keino selviytyä henkisesti raskaista koettelemuksista. Lohtua toi myös musiikki. Mikko osasi soittaa viulua ja hänellä oli hyvä lauluääni. Musiikilliset lahjansa Mikko oli perinyt äitinsä puoleiselta suvulta. Äidin isä, Juho Jumppanen oli lukkari ja palveli tehtävässään Pälkjärven seurakuntaa peräti 42 vuotta.
Kului muutama vuosi. Alahoviin tuli uusi piika, Anna, räätäli Kuosmasen tytär Tohmajärveltä. Mikko mieltyi tarmokkaaseen ja iloiseen Annaan. Joulukuussa 1905, lähes viiden leskeysvuoden jälkeen, Mikko talutti Annan vihille. Anna oli 12 vuotta Mikkoa nuorempi, Mikko oli täyttänyt juuri 37 vuotta. Annasta tuli napakka emäntä Immosen torppaan kolmen miehen talouteen. Kaisa tyttärineen oli muuttanut pois ennen Mikon avioitumista.
Anna tuli raskaaksi heti avioitumisen jälkeen ja esikoistytär Ester syntyi syyskuussa 1906. Keväällä 1908 syntyi Selma. Onne Johannes syntyi tammikuussa 1910, mutta hän sai elää vain viisi kuukautta. Onnen kuoleman aikoihin Anna tuli uudelleen raskaaksi. Elsa Maria syntyi maaliskuussa 1911. Syntymä ja kuolema olivat taas yhtä aikaa läsnä Immosen torpassa. Mikon ja Jussin isä Antti kuoli kaksi päivää Elsan syntymän jälkeen 84 vuoden ikäisenä.
Torpparista maanomistajaksi
Pälkjärven kunta oli ryhtynyt 1900-luvun alkupuolella toimiin tilattoman väestön aseman parantamiseksi. Elokuussa 1908 Keisarillisen Suomen Senaatin Kamaritoimikunta myönsi kunnalle valtionlainan Makarinvaaran rälssitilojen 2, 3 ja 4 ostamiseksi. Lainan edellytyksenä oli, että kunta jakaa mainitut tilat pientiloiksi ja palstatiloiksi tilattomille. Kunta osti tilat 25 000 markan hinnalla asessori Eric Johannes von Fieandtin perillisiltä helmikuussa 1909. Tilat lohkottiin neljäksitoista tilaksi. Kuntakokouksen valitsema toimikunta valitsi ostoanomuksen tehneiden joukosta tiloille ostajat. Kunta teki kauppakirjat neljäntoista tilattoman kanssa 1.5.1911. Tilat olivat kooltaan 20–93 hehtaaria. Myyntihinnat vaihtelivat 600–5 200 markkaan. (Kirjoitan tästä aiheesta ihan oman jutun joskus myöhemmin.)
Mikko ja hänen veljensä Jussi kuuluivat niiden valittujen joukkoon, joilla oli mahdollisuus ostaa oma tila. Kauppakirjan allekirjoittaminen sinetöi useampia sukupolvia kestäneen torppariajan päättyneeksi heidän sukunsa osalta.
Viistola
Mikon ja Jussin ostama tila oli kooltaan 36 hehtaaria ja sen hinta oli 1 000 markkaa. Kaupantekotilaisuudessa he maksoivat 350 markkaa. Loppusummalle tehtiin kunnan kanssa velkakirja neljän prosentin korolla. Maksuaikaa velalle annettiin 28 vuotta ja vuosittaiseksi maksupäiväksi määrättiin kesäkuun ensimmäinen. Tila oli lohkomisessa saanut nimen Viistola.
Ostaessaan Viistolan Mikko oli 42 ja Jussi 52 vuotta. Jussi oli vanhapoika. Mikon vaimo Anna oli 30 vuoden ikäinen. Perheessä oli kolme tytärtä, Ester 5 ja Selma 3 vuotta, Elsa oli tuolloin vasta runsaan kuukauden ikäinen.
Antti oli tehnyt pojilleen lahjakirjan omaisuudestaan seitsemän vuotta ennen kuolemaansa sillä välipuheella, että he minua hyvästi hoitavat ja hautaan saattavat. Ehkä Antti oli kovalla työllä saanut säästöön pienen pesämunan ja kannustanut poikiaan sijoittamaan sen maahan. Veljesten oikeus maatilan ostoon ehti ratketa juuri ennen Antin kuolemaa.
Immoset pääsivät muuttamaan Viistolaan vasta seuraavana kesänä. Tilalle oli ensin rakennettava jonkinlainen asuinrakennus ja raivattava peltoa. Siinä oli kahdelle miehelle urakkaa riittämiin kartanon taksvärkkien suorittamisen lisäksi.
Talollisen pojat
Muuttaessaan Viistolaan Anna oli raskaana. Perheen viides lapsi, Niilo syntyi 18. syyskuuta 1912. Talollisen poika, josta aikanaan tuli minun isäni. Pari kuukautta aikaisemmin Pälkjärvellä oli kauppias Airaksisen perheeseen syntynyt tyttölapsi, myöhemmin maailmanmainetta niittänyt Marimekon perustaja Armi Ratia.
Kesäkuussa 1914 Anna synnytti pojan, joka sai kasteessa nimekseen Uuno Johannes. Vähän ennen Suomen itsenäistymistä, elokuussa 1917 syntyi perheen kuopus Viljam Arvid, jonka kutsumanimeksi vakiintui Ville. Pikkuisen Uunon elämä päättyi lokakuun viimeisenä päivänä 1918. Mikko täytti samana päivänä 50 vuotta.
Ensimmäisen maailmansodan aika
Ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) vaikutukset heijastuivat myös pälkjärveläisten elämään. Sota oli saattanut Neuvostoliiton kuljetusolosuhteet sekaisin, eikä sieltä saatu enää viljaa normaaliin tapaan. Huhtikuussa 1917 todettiin syömäviljan olevan lopussa. Perustettiin elintarvikelautakunta huolehtimaan kuntalaisten ravinnosta. Sen tehtäväksi määrättiin viljan hankinta ja kunnan alueella olevien varastojen inventointi, jotta voitaisiin määritellä, kuinka paljon henkeä kohti sitä riittäisi. Elokuussa, Villen syntymän aikoihin, pantiin täysi säännöstely voimaan. Elintarvikelautakunta jakoi kuntalaisille leipäkortit. Syyskuun lopulla määrättiin viljan päiväannokseksi 300g.
Sisällissodan murrosaika tammikuun lopulla 1918 ohitettiin Pälkjärvellä näkyvittä mellakoitta. Keskellä sotaa elintarviketilanne kävi yhä vaikeammaksi. Kuntakokouksessa helmikuun lopulla yritettiin viimeisiä keinoja sen lieventämiseksi. Siemenrukiista päätettiin pakkoluovuttaa puolet kulutukseen, niin arveluttavaa kuin se olikin seuraavaa vuotta ajatellen. Pitäjän varastoista riitti vain 200 grammaa viljaa henkeä kohti päivässä. Sillä ei pitkälle päästy, kun perunoitakin sai huonosti. Pahin puuteaika päättyi keväällä 1919. Kunta otti lainaa viljan ostoon ja koetti hankkia myös perunoita mahdollisuuksien mukaan. Apua saatiin myös ulkoa päin, lähinnä Amerikasta.
Uudisraivaajien työntäyteistä elämää
Uudistilan raivaaminen ja rakentaminen tiesi Mikolle ja hänen perheelleen työtä vuorotta. Mutta mielelläänhän sitä omansa eteen töitä teki. Pääsisivätpähän omat pojat aikanaan helpommalla, ei tarvitsisi aloittaa kaikkea alusta. Mikko ja Anna opettivat lapset pienestä pitäen työntekoon. Tuohon maailmanaikaan lapset kantoivat kortensa kekoon heti kun kynnelle kykenivät.
Kaupantekohetkellä tilalla ei ollut lainkaan valmista peltoa. Viljelyskelpoisen maan osuus oli lähes 14 hehtaaria, josta niittyä 4½ hehtaaria. Vuosien saatossa Mikko ja Jussi raivasivat tilalle neljän hehtaarin peltoalan. Vahvamultainen, melko tasainen peltoaukea avautui pihapiiristä loivasti etelään. Metsä oli kuusi- ja mäntyvaltaista. Koivikoissa kukkivat keväisin valkovuokot.
Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana asuinrakennuksen lisäksi tilalle rakennettiin karjasuoja, sauna, kaksi aittaa, kaksi latoa ja viljankuivatusriihi. Sauna ja riihi rakennettiin oman metsän puista veistetyistä hirsistä. Hirrestä rakennetun asuinrakennuksen valmistumisvuodeksi on asiakirjoihin merkitty vuosi 1923. Tiedossani ei ole, oliko rakennus kokonaan uusi, vai oliko entistä laajennettu ja korjattu. Tuvan ja kammarin käsittävän rakennuksen koko oli 66 neliötä. Ei siinä kovin ruhtinaallisesti ole tilaa ollut kahdeksan hengen perheelle. Se oli kuitenkin oma tupa. Eikä tuon ajan tilavaatimukset ja tavaramäärä ollut kuin murto-osa siitä mitä nykyisin on. Viimeisenä tilalle valmistui hirrestä uusi navetta kesällä 1939. Sen rakensivat aikamiehiksi varttuneet perheen pojat Niilo ja Ville, Mikon ja setä Jussin avustuksella ja opastuksella.
Vähän kerrassaan hankittiin tilalla tarvittavat maataloustyökalut; aura, hankmo, jousiäes, sahra, jyrä, haravakone, silppukone ja tahko. Kärryt ja reet ym. tarvekalut käsistään kätevä miesväki valmisti itse, samoin huonekalut, kangaspuut, kelkat, sukset, pärekorit, saavit, kirnut kapustat ja muut tarvekalut. Separaattori taloon hankittiin v. 1930.
Tilalla viljeltiin heinää, ruista, ohraa, kauraa, vehnää, perunaa ja juurikasveja. Myös pellava kasvatettiin itse. Suolta nostettiin turvetta eläinten kuivikkeeksi. Metsästä poimittiin marjat ja sienet ja säilöttiin talven varalle. Lehmät antoivat maidon, lampaat villoja ja kanat munia. Vuosittain kasvatettiin sianporsas, joka sitten ennen joulua teurastettiin ja lihat suolattiin puutiinuun pitkän talven varalle. Jänisjärvi antoi kalaa. Kaikessa oltiin mahdollisimman omavaraisia. Elettiin säästeliäästi ja tehtiin kaikki mahdollinen itse. Arkipäivän luovuus kukoisti, vaikkei silloin tunnettu koko sanaa. Välttämättömimmät ostokset kaupasta lienevät olleet naulat, lamppuöljy, tulitikut, ompelulanka, suola, hiiva, sokeri ja kahvi.
Tuon ajan tapa oli, että varsinkin köyhien perheen tyttäret lähtivät nuorina kotoa hankkimaan elantoansa piikomalla. Mikon tyttäret olivat hyvätapaisia, iloisia, ahkeria ja taitavia työntekijöitä. Rippikoulun käytyään he kukin vuorollaan löysivät hyvät palveluspaikat ja muuttivat pois kotoa, Ester ja Selma Värtsilään ja Elsa Turkuun. Niilo ja Ville kehittyivät isän ja sedän opissa hyviksi maanviljelijöiksi, olivathan he osallistuneet pienestä pitäen tilan töihin. Niilo tunsi suurta kiinnostusta käsillä tekemiseen ja hänestä kehkeytyi myös taitava puuseppä. Vuoden mittaiseen varusmiespalvelukseen Pitkärantaan Niilo astui toukokuussa 1934.
Vuosi 1939
Immosen perheen tulevaisuus näytti valoisalta. Perheen tyttäret olivat jo kauan olleet omillaan. Ester (33v) ja Selma (31v) palvelijoina Värtsilässä ja Elsa (28v) ison talon emäntänä kotikylällä. Niilo (27v) ja Ville (22v) hoitelivat kotitilaa ja mahdollisuuksiensa mukaan hankkivat toimeentuloa myös kodin ulkopuolelta. Niilo ja Ville olivat itseoikeutettuja tilan isäntiä tulevaisuudessa. Setä Jussi omisti tilasta puolet. Hän oli syksyllä 1935 varmistanut oman osuutensa siirtymisestä aikanaan Niilolle ja Villelle tekemällä testamentin. Anna (58v) hoiteli tarmokkaana talon emännyyttä. Mikko (70v) ja setä Jussi (80v) osallistuivat voimiensa mukaan tilan töihin. Toukokuun alussa perheen kuopuksen, Villen oli aika astua varusmiespalvelukseen, joka sitten hänen kohdallaan venähtikin puoleksitoista vuodeksi.
Peltoa oli raivattuna neljä hehtaaria. Maa oli viljavaa ja tuotti hyvin satoa. Navetassa oli kaksi lehmää, kolme hiehoa, porsas, viisi lammasta ja kymmenen kanaa, tallissa hevonen ja varsa. Perheen lemmikkieläimenä oli kissa.
Kesäkuun ensimmäinen oli merkittävä päivä Immosille ja kolmelletoista muulle Makarin kylän perheelle. Lainan viimeisen erän maksupäivä oli koittanut, ja 28 vuotta kestänyt velkasuhde Pälkjärven kuntaan päättyi. Juhlittiinkohan tuota päivää kylän taloissa? Ainakin aihetta juhlaan olisi ollut. Iso urakka oli suoritettu kunnialla loppuun. Monilla tuo velanmaksu-urakka oli vasta alussa, sillä viimeisimmät torpparit olivat lunastaneet torppansa maineen vasta vuosina 1937 ja 1938.
Auvoa uudesta tilanteesta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Taivaalle alkoi kerääntyä uhkaavia pilviä idän suunnalta. Monen kohtalotoverin tavoin Niilo kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuun seitsemäntenä päivänä. Kolmen tunnin kuluessa kutsun saamisesta oli lähdettävä suorinta tietä Pitkärantaan.
Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939 klo 11. Alkoi talvisota.
Hyvästi Viistola
Talvisota kesti 105 päivää. Rauha solmittiin 13.3.1940. Neuvostoliiton sanelemat rauhanehdot olivat raskaat runsaine alueluovutuksineen. Pälkjärvi kuului pakkoluovutettuun alueeseen. Kodit oli jätettävä ja lähdettävä raskaalle evakkotaipaleelle kohti Pohjois-Savossa sijaitsevaa Maaningan pitäjää.
Mikko sairastui evakkomatkalla. Jonkin aikaa Maaningalle tulonsa jälkeen Mikko sai sydänkohtauksen ja kuoli 71-vuoden ikäisenä 24.4.1940 7. Niilo lomautettiin viisi päivää myöhemmin. Uusi elämä tuntemattomassa tulevaisuudessa alkoi isän hautajaisjärjestelyillä. Perhe ja ystävät saattoivat Mikon viimeiselle matkalleen Maaningalla toukokuun viidentenä päivänä.
Mikon elämä oli suuri luopumisharjoitus. Hän oli joutunut luovuttamaan kuolemalle nuoren vaimonsa, neljä lastaan, vanhempansa, isovanhempansa sekä useampia samassa taloudessa asuvia lähisukulaisiaan. Pakon sanelema luopuminen kodista ja kotiseudusta koitui Mikolle kohtalokkaaksi. Sitä ei Mikon sydän enää kestänyt. Kun katson ukkini kuvaa, näen hänen silmissään hyvin paljon surua.
Epilogi
Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941. Pälkjärvi vallattiin takaisin heinäkuussa. Anna ja setä Jussi palasivat Pälkjärvelle loppusyksystä. Niilo ja Ville olivat sodassa. Setä Jussi kuoli 84. vuoden ikäisenä huhtikuussa 1943 ja haudattiin Pälkjärvelle. Kuukautta ennen sodan päättymistä, elokuussa 1944 Niilo kihlasi naapurikylän tytön, Tyyne Hiltusen Naatselästä.
Sodan päätyttyä Viistola oli jätettävä lopullisesti ja lähdettävä taas evakkoon, tällä kertaa Pohjanmaalle Laihialle. Niilo ja Ville palasivat sodasta marraskuussa. Tyyne ja Niilo vihittiin joulukuussa. Minä synnyin heidän esikoistyttärekseen helmikuussa 1946. Toukokuussa 1947 muutimme Kiihtelysvaaraan, josta saimme ns. kylmän tilan Raatevaaran kylästä. Alkoi jälleenrakennuksen työntäyteinen aika.
Lähteeet:
Kansallisarkisto: Alahovin kartanonarkisto, Ilomantsin renovoidut tuomiokirjat – Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1916, Toimituskirja ja uudistuskartta tiluslohkomisesta Paavolan vapaatalon numero 4 tiluksista vuodelta 1909 ja Immosten sotakorvausasiakirjat
Mikkelin maakunta-arkisto: Pälkjärven seurakunnan kirkonkirjat
Veijo A. Saloheimo: Pälkjärven historia
Kuvat kirjoittajan kokoelmista
Mikko Immosen tyttäristä Esteristä ja Elsasta olen kirjoittanut Pälkjärveläiseen 17/2016 ja 14/2015. Heidän tarinansa on julkaistu myös Naisten Ääni -sivustolla.
