PÄLKJÄRVELÄISTEN METSÄMIESTEN MUISTELUITA / Paavo Valonen

Istumme Esan vaimon Maijan kattamaan kahvipöytään Rouhiaisten kotona Herttoniemessä, Helsingissä.

Esa toteaa alkajaisiksi: – Jostakin toisen vesistön varsilta, mistä lie, tuli ukko Pälkjärven rannalle. Talutti toisessa kädessään hevosta, toisessa toi aatraa. Meni talon tyttären kanssa naimisiin, siitä alkoi Pälkäjärvellä neljä taloa omistaneiden Rouhiaisten tarina!

Esan perheen, Hietaniemen Rouhiaisten kotimetsissä puut olivat suuria. – Koivut olivat niin järeitä etteivät miehen kädet tyven ympäri ylettyneet! Vanhat kaskimaat olivat hyväkasvuisia metsämaita. Talvella savotoitiin, sahatukit, vaneritukit ja kuitupuut ajettiin hevosella radan varteen. Siellä ne lastattiin vaunuihin ja vietiin Hämekoskelle, Leppäkoskelle ja Läskelään teollisuuden raaka-aineeksi. Niistä sahattiin lautaa ja lankkua, sorvattiin vaneriviilua ja tehtiin hierrettä edelleen paperiksi jalostettavaksi.

Paavo jatkaa:-Arppen perillisillä oli Alahovissa noin 1000 hehtaaria metsää. Metsät eivät kuuluneet meidän vuokrakontrahtiimme, kotitarvepuuta sai kyllä ottaa. Metsien varsinainen hoito ja käyttö oli sovittu Osakeyhtiö Läskelä Aktiebolagille. Yhtiön asioita Pälkjärvellä hoiti Linnunvaarassa asunut metsänhoitaja Holger Söderlund. Hänestä tuli myöhemmin veljeni Pertin appiukko.

Paavo on kirjoittanut katsauksen Pälkjärven ja Alahovin metsistä, se on julkaistu Pälkjärveläisessä nro 3/2011.

Esa on vuosikertaa 1933, Paavo puolestaan 1935. Lapsuus Pälkjärvellä päättyi Talvisotaan. Ensimmäinen evakkomatka vei sekä Rouhiaiset että Kiviset monien muiden pälkjärveläisten mukana Maaningalle. Rouhiaiset muutamien muiden mukana pääsivät vaunusta teatteriin, kertoo Esa. Kyseessä lienee ollut seurojentalo ja sen salin näyttämö, sieltä he siirtyivät edelleen Muhosen taloon. Esa kuunteli vanhemman veljensä Martin lukemis- ja laskemisharjoituksia ja oppi perustaidot siinä sivussa jo ennen kouluunmenoa. Koulunsa Esa aloitti Maaningalla. Supistettua koulua pidettiin vain kevätlukukaudella, luokalla oli monta muutakin kotikylän poikaa.

 -Maaningalla sain ensimmäisen koulutodistukseni, ja se oli hyvä, toteaa Esa. Esan muistojen mukaan olot Maaningalla olivat pälkjärveläisten sinne tullessa hyvin puutteelliset.

Paavon äiti Irja oli Maaningalla opettajana. Sieltä he muuttivat äidin opettajanpaikan vuoksi Kangasniemen Ruokomäkeen. – Veljeni Pertti totesi olojen Kangasniemellä tuolloin olleen suorastaan keskiaikaiset, kertoo Paavo.

Paluu kotiin

Jatkosotasyksynä Rouhiaiset ja Kiviset palasivat kotiin Pälkjärvelle. Molempien rakennukset olivat kutakuinkin ehjiä, mutta hyvin, hyvin siivottomia. – Meidän palkinnonkin saanutta ulkokäymäläämme oli käytetty perivenäläiseen tapaan, istuinreiän päällä kotka-asennossa jaloillaan kykkien, arvaahan sen, mikä siivo siellä oli, päivittelee Esa.

Jatkosodan aika Pälkjärvellä oli Paavon muistoissa ”jännää aikaa”. Lentokoneita lensi yli, suojeluskuntalaiset jahtasivat desantteja, Alahovissa tukikohtaansa pitäneiden kaukopartiomiesten touhut kiinnostivat pikkupoikia yli kaiken. Jatkosodan aikaan Paavon Lauri-isä oli Pälkjärven maatalouspäällikkönä. Paavo aloitti koulunkäynnin Jatkosodan aikaan Iljalassa, siirtyi sieltä sitten Kurikan kouluun. – Mottitalkoisiin osallistuin venäläisten sotavankien kanssa. Vangit hakkasivat halkoja 40–50-vuotoaasta koivikosta, minä pinosin halot, kertoo Paavo.

Esa kävi Jatkosodan aikaan Ilmakan koulua. Kuuno-setä asui Ilmakassa. Setä oli taitava suksentekijä ja oli luvannut Esalle uudet sukset jos tämä tulee Kuunolle yöksi. Rouhiaisessa, kuten monissa muissakin taloissa oli venäläisiä sotavankeja töissä. Yhden heistä, kotoisin hän oli Leningradista, Esa muistaa olleen taitava hevosmies.

Pälkjärvestä kalastettiin särvintä pöytään. – Muikut olivat niin isoja, että niitä meni vain kolme kappaletta kiloon, ihastelee Esa vielä vuosikymmenten jälkeen.

Lähtö toisen kerran evakkoon

Loppukesästä 1944 oli rintama jo niin lähellä, että tykkien jylinä kuului ajoittain Pälkjärvelle saakka. Lähialueilla vihollinen saatiin pysäytetyksi kovissa taisteluissa Ilomantsin-Loimolan-Nietjärven tasolle. Salmin, Impilahden ja Suojärven suunnilta alkoi evakkojen murheellinen kulku Pälkjärven läpi turvaan jo heinäkuussa. Ilmakan koululle oli järjestetty evakoille ruokailu lottien toimesta.

Pälkjärveläiset joutuivat jättämään kotinsa syyskuussa. – Puimme viimeisiä viljoja veljeni Martin kanssa, säkitimme ne ja ajoimme hevosella Tohmajärvelle saadaksemme sadon turvaan. Myös heinää ajoimme sinne. Evakkoon lähdimme kahdella hevosella, lehmät kulkivat mukana. Tohmajärveltä olisi ollut mahdollista ostaa talo, mutta isä-Juho ei halunnut jäädä niin lähelle tulevaa rajaa. Hiihtokilpailututtavuuksiensa Lappalaisten kautta isä-Juho oli löytänyt maatilan Liperistä. Noin 11 hehtaarin tilalla oli sauna ja hirret kasassa taloa varten. – Taloa oli rakentamassa kovin käpykaartilaishenkinen porukka, haukkuivat sotilaita jatkuvasti, kertoilee Esa Liperiin asettumista.

Kiviset matkasivat monien muiden pälkjärveläisperheiden mukana Laihialle. – Siellä ei ollut hyvä olla, turpiin tuli koulutiellä useasti tappelunhaluisilta pohjalaispojilta, toteaa Paavo. Lauri Kivisestä tuli sitten raivauspäällikkö Pohjois-Karjalaan ja perhe muutti Onttolaan maaliskuussa 1945. Pari vuotta myöhemmin Kiviset muuttivat Siilaisille, sieltä he hankkivat maatilan, jossa oli15 hehtaaria peltoa ja 35 hehtaaria metsää, se oli osa rehtori Wallen tilaa. Tilansa Kiviset myivät 1960-luvulla Joensuun kaupungille, kasvava kaupunki tarvitsi tonttimaata, mutta kaavoitusmonopolin haltijana kaupunki ei antanut maanomistajien myydä tontteja.

Joensuun lyseoon

Esa oli käynyt syksyllä 1943 Värtsilän yhteiskoulun pääsykokeissa, mutta häntä ei ollut hyväksytty sinne. Esa muistaa että siellä oli rehtorina Helmi Kokki, jämerä ja hyvä opettaja kuuluu olleen. Evakkoon lähdön jälkeen koulunkäynti jatkui Liperin Ruokolahdessa. – Sinulla on niin huonot paperit ettei niillä pääse mihinkään, oli opettaja siellä todennut Esalle. Kirkonkylän koulun opettaja ”vanha jäärä” oli suositellut Esaa pyrkimään oppikouluun. Niin tapahtuikin, pääsykoe meni hyvin ja Esa pääsi aloittamaan oppikoulun. Hän kävi ensin keskikoulun iltakouluna. Sitä pidettiin tyttölyseon tiloissa, koulu alkoi klo 14. Keskikoulusta päästyään Esa siirtyi lyseoon lukioon, koko lukioajan he olivat luokkakavereita Paavon kanssa. – Joensuun lyseo oli hyvin perinteinen poikakoulu. Tärkein oppiaine oli ruotsinkieli, se johtui sitä opettaneesta rehtori Elli Kahilasta, ”pojat” muistelevat.

---

Kumpikaan ei jäänyt armeijan palvelukseen – ”metsänhoitaja oli iso herra”

Sekä Esa että Paavo kävivät RUK:n. Esan ollessa siellä ”santsarina” häntä pyydettiin jäämään armeijan palelukseen. Samoin oli Paavoakin pyydetty, mutta kumpikaan ei sinne jäänyt. Molemmat suuntautuivat Helsingin yliopistoon metsäopintoihin, Metsätalolle, kuten alalla sanottiin. Nykyisin Metsätalo on pääosin kielitieteilijöiden käytössä.

Esan ja Paavon opinnot Metsätalolla Unioninkadun ja Kaisaniemenkadun kulmauksessa alkoivat 1956. Esa pääsi suoraan opiskelemaan puukaupalliselle linjalle. Toisistaan tietämättä samalle metsänhoitajavuosikurssille olivat päätyneet myös kolme muuta Joensuun lyseon poikaa, Olavi Heiskanen, Erkki Hänninen ja Erkki Karppinen.

– 1950- luvulla metsänhoitajat tuntuivat isoilta herroilta, ehkäpä se houkutti osaltaan alan valintaan. Vanhempi veljeni Pertti oli juuri valmistunut agronomiksi. Setäni, yliopiston rehtori Erkki Kivinen neuvoi hakuvaiheessa panemaan vaihtoehdoksi agronomiopinnot. Minua ei valittu suoraan metsäopintoihin, sen sijaan pääsin maatalouspuolelle. Pari viikkoa ehdin aloitella siellä, sitten tuli ilmoitus vapautuneesta paikasta kaupallisen metsätutkinnon, ”klapistin”, opintoihin, ja niin siirryin sinne, muistelee Paavo.

Esan ensimmäinen opiskelija-asunto oli samassa asunnossa asuneiden vanhusten luona.

– Koko ajan olisi pitänyt hiipiä sukkasillaan ja olla suunnilleen hengittämättä, ja niin sieltä tuli häätö, kertoilee Esa. Seuraava asunto löytyi Veli Vidgrenin vihjeestä, vuokraisäntä ”honotti ja naukkaili”.

Paavon ensimmäisen opiskeluvuoden vuokraisäntä oli Anton Ratia, Armin appiukko.

Toiseksi opiskeluvuodeksi Esa ja Paavo saivat opiskelijaboksit Ylioppilaskunnan asuntolasta Domukselta Leppäsuonkadulla.

Hyytiälän kesä

Tähän väliin lisään hieman selvennystä tulevaan. Metsänhoitajaopinnot olivat tuolloin, ja ovat suurelta osin vieläkin varsin kurssimuotoiset. Ensimmäisen opiskelutalven jälkeen oli edessä ikään kuin kesälukukausi, kolmen kuukauden kesäharjoittelu yliopiston metsäasemalla Hyytiälässä, Juupajoella. Metsähallituksen Korkeakosken hoitoalueen noin 10 000ha:n metsäalue oli ympäristönä erilaisille käytännön harjoituksille ja maastossa pidetyille luennoille. Koko kurssi asui tuolloin 1900-luvun alkupuolella rakennetussa, kauniissa, punamultavärillä maalatussa, kaksikerroksisessa hirsirakennuksessa. Kaikki metsäalaa opiskelleet kytkevät itsensä ammattikuntaan Hyytiälän kurssin kautta. – Meidän kurssimme numero oli 49. Kurssimme vahvuus oli 39 ja Leena Havu, toteaa Paavo myhäillen. Mainittakoon että vuosikymmeniä myöhemmin saattoi Hyytiälän kursseilla olla jo enemmistö naisia.

Yön seudut olivat Hyytiälässäkin omaa aikaa. Vapaa-aika kului erilaisissa nuorten miesten harrastuksissa. Jokainen kurssi tekee Hyytiälässä jonkun kurssityö, yleensä rakentaa tai korjaa jotakin. – Meidän kurssityömme oli Kuivajärven rantaan kalliolle uitetuista vanhan riihen hirsistä veistetty ”Lemmenmaja”. – Minähän sen oikeastaan tein, kertoo Esa vieläkin hieman ylpeyttä äänessään.

Hyytiälän kesäharjoittelun johtaja oli silloinen yliopiston metsähoitaja, sittemmin metsänhoitotieteen professori Paavo Yli-Vakkuri. Hänen sotapolkunsa sai karun käänteen, paluu siviilielämään kävi lähes neljän vuoden jälkeen venäläisen sotavankileirin kautta. Yli-Vakkuria pojat muistelevat hyvin asiallisena johtajana, joka ei pikkuasioihin puuttunut.- Se on kuin keväinen uittopuusuma, jota ajaa nuoruuden voima, oli Yli-Vakkuri kuvaillut opiskelijakurssia.

 – Se oli hieno kesä, toteavat Esa ja Paavo yhteen ääneen.

Muut harjoittelut ja opiskelijatoimintaa

Metsänhoitajaopintoihin sisältyi monia muitakin harjoitteluita, esimerkiksi savottaharjoittelu, uittoharjoittelu ja teollisuusharjoittelu. Esa kertoo olleensa uittoharjoittelussa Kainuussa jokiuitolla, puuta uitettiin Venäjän puolelta Suomeen. – Uitolla tein suuren tilin, muistaa Esa vieläkin uittokesäänsä. Paavo suoritti uittoharjoittelunsa Lohjan vesistössä purouitossa.

Pälkjärven pojat toimivat innolla Karjalaisessa osakunnassa. Siitä ovat muistoina kuvat arvonsa tuntevista, frakkiin pukeutuneista metsäylioppilaista osakunnan juhlissa. Olipa Paavo osakunnan 50-vuotisjuhlassa juhlapuhujanakin. – Edeltäneet viikot olimme Liesin kämpällä Juupajoella savottaharjoittelussa, puheen valmistelu jäi hieman heikoille, eihän se ihan nappiin mennyt, Paavo muistelee nyt jo hymyssä suin.

Puhetta kuuntelivat eturivissä kansleri Edwin Linkomies ja rehtori Erkki Kivinen. Seuraavana päivänä oli rehtori soittanut Paavolle. – Kyllä me Kiviset osaamme puheita kirjoittaa, mutta emme niitä pitää, oli kuulunut arvio. Paavo kertoo sen olleen lainaus Matti Klingen tokaisusta johonkin Erkki Kivisen puheeseen.

Metsäylioppilaiden ainejärjestön puheenjohtajana ja ylioppilaskunnan hallituksen jäsenenä Paavo oli myös.

Täyskaimat

Paavo kertoo heidän kurssillaan olleen kaksi täyskaimaa, Paavo Kivistä. Molempien isän etunimi oli kaiken lisäksi Lauri. Toisen Paavon isä oli metsänhoitaja, vuorineuvos Lauri Kivinen, joka toimi sotakorvausasioita hoitaneen Sotevan puheenjohtajana ja Veitsiluoto Oy:n toimitusjohtajana. Täyskaimat piti jotenkin erottaa toisistaan, haastateltavaamme Paavoa kutsuttiin Tummaksi. Toinen Paavo oli sitten Michigan, koska oli ollut isänsä tuttavien kautta saamassaan harjoittelupaikassa vuoden USA:ssa, Michiganin osavaltiossa.

Sama etu- ja sukunimi mahdollisti joskus jopa pienen ”kikkailun”, joskus syntyi taas sekaannuksia. Tässä kertova Paavo ei ollut ollenkaan haka konekirjoituksessa. Jonkin aineen opinnoissa vaadittiin kuitenkin todistus konekirjoitustaidosta. – No, ei hätää, kaimalla todistus oli ja sain sen lainaksi.

– Kerran rehtori, siis setäni, soitti ja huomautti huonosta suorituksesta maturiteettikokeessa, sillä kertaa se en kuitenkaan ollut minä, myhäilee Paavo vuosien jälkeen.

Valmistuminen päätti opiskelijaelämän ja työt alkoivat

Esa ja Paavo olivat valinneet opintosuunnakseen metsänhoitajatutkinnon puukaupallisen linjan. Siltä valmistuneet sijoittuivat yleensä metsäteollisuuden palvelukseen esimerkiksi sahateollisuuden johtotehtäviin tai metsäteollisuustuotteiden vientikauppaan ja opintosuunta johti usein kansainvälisiin työtehtäviin.

Luokka- ja kurssikaverit valmistuivat metsänhoitajiksi vuonna 1960. Paavon ensimmäinen työpaikka oli kaupallisen apulaisjohtajan toimi sahatavara-agentuuriliikkeessä Silvanus Oy:ssä. Seuraava pesti oli Kaukas Oy:ssä metsäosaston sisäisenä tarkastajana ja sitten apulaismetsän-hoitajana, sitten seurasi toimitusjohtajan tehtävä Tohmajärvellä Teollisuusosuusliikkeessä. Paavo ”pääsi sahalle töihin” kun hän aloitti jälleen Kaukas Oy:n palveluksessa sahan tuotantojohtajana. Kaukaan sahalle tehtiin suuret investoinnit 1960–70-lukujen taitteessa. – Siitä tuli Euroopan paras saha, kertoo Paavo.

 Vuonna 1977 Kaukas osti käkisalmelaisjuurisen Reunasen perheen tuotannoltaan keskikokoisen sahan Nurmeksesta.  Paavo siirtyi Nurmeksen Saha Oy:n toimitusjohtajaksi.  – Aloimme lajitella Pohjois-Karjalan punahongan erikseen ja sahata sen juuri sitä laatua arvostaville asiakkaille korkeammalla hinnalla. Näin saimme aikaan männyn sahauksen kannattavuuteen huomattavan parannuksen, Paavo arvioi jälkeenpäin. Joinakin 1970-luvun vuosina Paavo työskenteli suuren osan ajastaan Lontoossa perustamassa Nurmeksen Saha Oy:lle myyntikonttoria Isoon-Britanniaan.

Kaukaan jälkeen Paavo kutsuttiin Oy Hackman Oy:n palvelukseen. Aluksi hän toimi siellä Honkalahden sahan johtajana, sai sitten vastuulleen koko yhtiön metsäteollisuuden. Sahan lisäksi Paavon ”tontille” kuuluivat kuitulevytehdas ja Kerrotex-tuotemerkillä puulevyä valmistanut tehdas.

Hackmanilta Paavo siirtyi kansainväliseen konsultointibisnekseen Ekono Oy:n palvelukseen johtavaksi konsultiksi. Tuona aikana hän oli Esan kanssa samassa projektissa Afrikassa parin vuoden ajan.

Paavon kokemus sahateollisuuden tuotannosta ja markkinoinnista toi hänelle 1980-luvun jälkipuoliskolla kutsun Metsäntuottajat Oy:n toimitusjohtajaksi. Metsäntuottajat oli tuohon aikaan puolenkymmenen suomalaisen yksityisen sahan yhteinen vientiyhtiö.

Esakin aloitti sahalta

Esan ensimmäinen työpaikka löytyi Rauma-Repola Oy:n Martinniemen sahalta sen laskentapäällikkönä. Sieltä hänen tiensä vei yksityisen sahayhtiön Kuhmo Oy:n toimitusjohtajaksi. Kuhmosta Esa siirtyi etelään Porvooseen Tampella Oy:n palvelukseen. – Sain vastuulleni saaristometsien puunkorjuun kehittämisen. Tuotatin saarisavotoille hevosmiehiä Savosta. Puutavaran annettiin kuivua ennen veteen panoa, sitten se niputettiin, pantiin veteen ja hinattiin mantereelle tehtaille jalostettavaksi, kertoo Esa.

Esa oli muutamia vuosia Tehdaspuu Oy:n suunnittelumetsänhoitajana ja siirtyi sieltä Kuopioon Saastamoinen Oy:n metsäpäälliköksi. Saastamoisella oli tuohon aikaan vaneritehdas, lastulevytehdas ja se oli osakkaana myös aaltopahvin raaka-ainetta valmistaneessa Savon Sellu Oy:ssä.

Saastamoisen jälkeen Esa suuntautui kansainvälisiin tehtäviin. Ekono Oy:n metsätalousasiantuntijana hän oli kehityshankkeessa Tansaniassa parisen vuotta samanaikaisesti kurssikaverinsa Paavon kanssa. Esa veti rannikolla Tangassa sijainnutta puulevytehdasta, Paavo Arusaan sisämaahan rakennettua sahaa. – Tangassa asuimme jonkin entisen siirtomaaherran hienossa talossa meren rannalla, muistaa Esa.

Aasiassakin Esa veti kehityshankkeita Laosissa ja Indonesiassa. Indonesian suuressa metsitysprojektissa työnantajana oli PT Indorayon /April Porsea Indonesia. – Indonesiassa opettelin uuden harrastuksen, joka on jatkunut viime vuosiin saakka, aloin nimittäin pelaamaan golfia, Esa kertoilee.

Aasian komennusten jälkeen Esa jäi eläkkeelle ja vietti vaimonsa Maijan kanssa pitkään talvet Portugalissa.

Kehityskaari 1960-luvulta hiilinieluihin

Esan ja Paavon metsämiesura vei 1950–60-lukujen taitteesta 1990-luvulle. Sen jälkeenkin he ovat tietenkin seuranneet alan kehitystä ja sen ympärillä vellovaa keskustelua tarkkaan. Tuona aikana Suomen metsissä kasvavan puuston tilavuus lisääntyi vajaasta 1,5 miljardista m3:sta lähes 2,5 mrd. m3:een. Metsien kasvu lisääntyi samana aikana 60 milj. m3:sta lähes 100 milj. m3:een ja hakkumäärä vajaasta 60 milj. m3:sta vajaaseen 80 milj. m3:een. Nykyaikaan sovitettuna tuosta kehityksestä voidaan todeta, että metsien hiilensidonta lisääntyi samassa suhteessa kuin puuston kasvu, ja hiilivarasto suureni vastaavasti puuston kokonaismäärän myötä. Samalla tuotettiin koko ajan uusiutuvaa raaka-ainetta ja energiaa.  Muutos aikaansaatiin metsänhoidon kehityksellä.

Vuonna 1960 tärkein päämäärä oli saada kasvu ja puumäärä nousuun teollisuuden kasvavan tarpeen kattamiseksi. Se ei tarkoita etteikö tuolloinkin olisi kiinnitetty luontoon huomiota, se on aina kuulunut suomalaiseen metsänhoitoon. Esan ja Paavo jäädessä eläkkeelle tarkkailijoiksi painotukset olivat alkaneet muuttua. Metsäteollisuus oli heidän aikanaan entisestään kansainvälistynyt, teollisuus oli rakentanut tehtaita myös Suomen ulkopuolelle vaihtelevalla menestyksellä.

Metsätalouden ulkopuolelta alkoi tulla kritiikkiä metsäammattilaisia kohtaan lähinnä ympäristöjärjestöiltä. Nykyiseen metsäkeskusteluun ja alaan kohdistuviin paineisiin Paavolla on omakohtainen esimerkki. Hänen kauppatieteen maisteriksi opiskellut Hanna-tyttärensä toimi Greenpeace Pohjolan vanhojen metsien suojelua ajaneena kampanjavastaavana. Hanna on jättänyt nuo kampanjat taakseen ja siirtynyt täysin muihin töihin. – Ympäristöasiaa omasta mielestään parhaalla tavalla ajavat äärijärjestöt luovat suurelle yleisölle mielikuvia, ne eivät läheskään aina perustu tutkittuun tietoon ja kertyneeseen käytännön kokemukseen, summaa Paavo kommenttinsa metsäkeskusteluun, Esa myhäilee hyväksyvästi vieressä.

Lopuksi Pälkjärvestä

Entäs sitten metsämiesten ajatukset Pälkjärvestä nykyisellään? Paavo kertoo molempien tunnelmat. – Kun ensimmäisen kerran evakkoon lähdön jälkeen nousin autosta Iljalassa Alahovin paikalla, nousi pala kurkkuuni, sanattomaksi menin. Ei sinne oikein tee mieli mennä.