LAPSENLAPSI EVAKKOTURISTINA / Janne Metso

Reissu olisi voinut alkaa paremminkin. Venäläinen rajamies totesi, ettei Sinikan siskon Ritvan passi ole voimassa. Mukaan oli tullut vahingossa väärä passi. Ritvan matka loppui siihen. Miten hän pääsisi rajalta ihmisten ilmoille ilman autoa?

Kun raja ylittyi, aukesi myös sukupolvien välinen kuilu. Tykkään kovasti rajantakaisista puutaloista. Niiden rähjäisyys vain lisää rosoista lumoa. Postikorttimaiseman täydentää pihamaalla maata kuokkiva perhe. Isäni ja monen muun mielestä talot kielivät kurjuudesta. Isä kehotti miettimään, millaista pittoreskissa puutalossa on asua talvella. Varmasti on kylmä, mutta eihän ikänsä lämpimissä sisätiloissa viettänyt sitä tule ajatelleeksi. 1970-luvulla syntynyt on evakkomatkallakin turistin asenteella.

Koska olin pitäjäseuran reissulla jo toista kertaa, tie Pälkjärvelle tuntui lähes tutulta. Tuossa on hautausmaa ja tuossa Armi Ratian kotitalo. Tässä sulkeutui jokin pälkjärveläinen ympyrä. Olen nimittäin kaatanut kahvia Armin työtä jatkaneen Kirsti Paakkasen päälle. Kirsti leppyi lopulta.

Äiti ja Liisa täti miettivät, kuuluko hautausmaalta löytynyt Eino Heinosen hauta isoisoisosälleni vai vielä isommalle ukille. Bussimatkan aikana minulle oli selvinnyt, että melkein kaikki matkalaiset olivat ainakin kaukaista sukua toisilleen. Olisinkohan sukua reissuin muille ”nuorille” Seville ja Ilpolle?

Boris Ahosen pihalta saimme taksit Naatselkään. Tänä vuonna aikaa olisi vain pari tuntia. Vähän harmitti, ettei tällä kertaa ehtisi pulahtaa Jänisjärveen. Viime vuonna kävimme uimassa niemen nokassa samassa paikassa, jossa ukki ja mummi olivat nuorina uiskennelleet. Mummi oli kuulema erityisen surullinen siitä, että kodin mukana meni myös lähiranta. Siellä uiminen oli merkillinen kokemus. Toisaalta se oli ihan tavallinen pulahdus. Toisaalta tuntui kuin mukanani olisivat uineet mummi, ukki ja heidän loputon ikävänsä. Kunpa olisi tullut käytyä jo silloin, kun ukki vielä eli.

Tie oli paremmassa kunnossa kuin viime vuonna. Edelleen ihailin metsää, joka näytti siltä, ettei sitä ole hoidettu vuosikymmeniin. Paikallisten talouden kannalta se on sääli, mutta evakkoturistille tämä Josif Stalinin kansallispuisto oli elämys. Jos Karjala kuuluisi Suomelle, metsä olisi samanlaista puupeltoa, jota Suomi on täynnä.

Naatselkä tuntui jo tutulta. Tuossahan ne ”meidän” talon rauniot ovatkin. Ja se hetekakin on vielä tallella. Valtavien kuusten alla kasvaa käpykukkia. Niitä piti taas salakuljettaa kotiin. Kaivo oli melkein piripinnassa. Olisi tehnyt mieli jäädä iäksi.

Ukin kotitalon heteka
Kuva Pauli Metso

Mutta, mistä voin tietää, ovatko ukki ja mummi todella asuneet täällä? Entä, jos minut on tuotu sattumanvaraiseen paikkaan ja sanottu, että tässä se on? Ja minä hullu alan silti tuntea maan omakseni.

Yritimme etsiä mummin kotitaloa, jonka luulimme viimeksi löytäneemme. Se oli kuitenkin ollut ihan väärä talo. Samoilimme metsässä, mutta eihän siellä mitään ollut. Päästyämme takaisin Nissisen Reino kertoi löytäneensä talon. Oli kuulema ihan helpossa paikassa.

Ukin kotitalon uunin rauniot
Kuva Pauli Metso

Jatkoimme illaksi Sortavalaan. Hotelli Seurahuone oli taas niitä sukupolvia jakavia kokemuksia. Minusta se oli aivan upea. Varustelutasossa oli toki toivomisen varaa, mutta tunnelmassa ei.

Illanvietossa Winterin huvilalla oli lämmin tunnelma: Makkaraa, perunasalaattia ja arvontaa. Karjalan menettäminen yhdistää. Jos olisimme perineet nämä maat, tuskin tuntisimme toisiamme, mutta koska olemme menettäneet ne, olemme kuin yhtä perhettä. Laulu raikasi ja huuli lensi. Tätä se karjalaisuus on.

Sitten alkoi bussimatka luovutettujen alueiden läpi. Kuoppainen tiestö sai alueen tuntumaan valtavalta. Käkisalmen linna oli upea. Itse kaupunki sen sijaan ei. Neuvostoliitto oli ehtinyt korvata kauniit karjalaiset talot kommunismin oksennuspalloilla.

Käkisalmen linna
Kuva Lissu Kaivolehto
Janne Käkisalmen valleilla
Kuva Lissu Kaivolehto

Lahdenpohja oli minulle tärkeä pysähdyspaikka. Isäni suku on Saaren pitäjästä, josta on Lahdenpohjaan vain muutama kymmenen kilometriä. Joku sukulaismies ajeli muinoin Saarelta polkupyörällä Lahdenpohjan Alkoon. Kylä on kaunis: koko keskusta täynnä vanhoja puutaloja. Täällä se isän isä kävi kaupoilla. Kaunein on kuitenkin Laatokan ranta. Lahtea ympäröivät upeat kukkulat. Sinne kelpaisi majansa rakentaa. Ja ne ajan patinoimat venevajat. Paikalliset eivät luultavasti ymmärrä millaisessa idyllissä asuvat.

Laatokka
Kuva Lissu Kaivolehto
Lahdenpohjan venevajat
Kuva Lissu Kaivolehto

Kun bussissa soi Evakon laulu, alkoi itkettää. Minustakin näköjään löytyy se evakon suru ja haikeus, kun etsimällä etsii ja musiikilla sohii.


Viipuri yllätti todella positiivisesti. Se ei ole enää rähjäinen neuvostomuseo, jossa tulee väistämättä ryöstetyksi, vaan viehättävä, vielä hieman rosoinen kaupunki, jonne pitää tulla pian uudestaan.

Kävelimme illalla rantaa pitkin Pyöreälle tornille, jossa otimme isolla porukalla oluet ja yritimme selvittää olemmeko Sevin ja Ilpon kanssa sukua. Olemme kyllä, mutta hyvin kaukaista.

Vahvassa sukulaisuuden hengessä päädyimme hotellin yökerhoon ihmettelemään venäläistä parinmuodostusta. Viimeisen päälle pukeutuneet naiset riiasivat nahkatakkeihin ja verkkareihin sonnustautuneita miehiä. Tällänen on Viipuri.

Entä Sinikan sisko, Ritva? Hän oli saanut rajalta kyydin Joensuuhun. Äiti – Venäjä oli toki muistanut häntä sakolla. Kotiseuturakkaudesta sakotetaan. Melko kohtuutonta.

Juttu on julkaistu Pälkjärveläisessä 4/2011



Janne Metson juttu ensimmäisestä valkovuokkomatkasta 2010 on julkaistu aiemmin kotisivuilla nimellä Josef Stalinin kansallispuisto


Jutun otsikkokuvassa Janne Naatselän kukkuloilla.
Kuva Sevi Pesonen