Sormeani koristaa tällä hetkellä sormus, joka on ollut äitini Helvi Heinosen ja hänen ensimmäisen aviomiehensä Eino Pesosen sormessa heidän avioituessaan kesällä 1937, samoin se on ollut miehen sormessa hänen kuollessaan talvisodan raskaissa olosuhteissa Koirinojalla 1940. Lyhyeksi jäänyt liitto päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla. Osaan vain vaivoin kuvitella, miltä nuoresta leskestä on tuolloin tuntunut, kun hänelle on toimitettu miesvainajan rahakukkaro, kello ja sormus.
Noista tapahtumista kului joitakin vuosia, kun tämä sama sormus oli taas tärkeässä roolissa äitini Helvin ja isäni Einari Hynnisen solmiessa avioliiton kesällä 1946. Tuolloin oli pulaa kaikesta, joten äidin ensimmäisen avioliiton sormukset saivat kelvata toisessakin liitossa. Vain kaiverrukset vaihdettiin.
Sormus kulki mukanani vuosikausia, kunnes keksin teettää siitä sormuksettomaan sormeeni sopivan. Kaksi pientä viiltoa siron timantin erottamina teki sormuksesta koristeellisemman. Mitä kaikkea sormus tietäisikään kertoa, jos se osaisi puhua? Joka tapauksessa miesten sormissa aikansa palvelleena, se toimii nyt muistojen liittona omassa sormessani. Rankoista vaiheistaan huolimatta vanha sormus on kevyt kantaa, eikä se ehdi kulua loppuun minunkaan sormessani. Kukapa tietää, kenen sormeen se seuraavaksi pujotetaan?
Kuva Maija Varonen
MUMMOLAN MANKELI / Maija Varonen
Pitkään oikutellen toiminut sähkömankelini teki lopullisesti stopin. Eipä hätää, kun varastostani löytyi jo lapsuuskodissani palvellut kauluulauta, jota Helvi- äiti kutsui kauluupualikaksi. Karjalassa se tunnettiin myös nimillä rullookarttu ja kataipaalikka. Kauluulaudat ovat olleet suosittuja sulhasen tekemiä morsiuslahjoja. Tämä minulla oleva saattaa olla kuluneisuutensa vuoksi jopa oman mummoni , pälkjärveläisen Johanna Heinosen, saama morsiuslahja. Vain sen tukkiosa on jossain vaiheessa uusittu. Näiden käsityönä valmistettujen mankelien historian sanotaan alkaneen jo 1700- luvulla. Ei se siis mikään kertakäyttöön valmistettu kapine ole ollut.
Tämän käsityökalun kahva sopi käteeni hyvin. Kahvan paikoilleen kiinnittänyt henkilö on tehnyt työn selvästi oikeakätistä mankeloijaa ajatellen, jolloin ranne ei joudu työskentelemään kohtuuttoman kuormittavassa asennossa. Kauluulaudan pohjapuoli on yleensä hammastettu laudan poikki menevin urin paremman pidon ja tehon saamiseksi.
Ennakkoon viikatut hieman kosteat liinavaatteet odottivat pöydänkulmalla kaulimen pyöreän tukin ympärille kiertämistä. Niinpä aloitin mankelointini kylpypyyhkeiden tukin ympärille rullaamisella, jonka jälkeen kieritin rullaa varsinaisella laudalla edestakaisin vedoin. Työ ei vaatinut kovin paljon käsivoimia halutun lopputuloksen saamiseksi. Sitten vetäisin valmiin pyyherullan pulikan päältä pois ja litistin rullan sileäksi. Nämä nykyiset materiaalit ovat helppoja kaulita pesun jälkeen sileäksi tällaisella perinnemankelillakin. Toisin lienee ollut isoäidin aikaan, jolloin mankeloitavat liinavaatteet olivat usein pellavaa, joiden sileäksi mankeloiminen lienee vaatinut käsi-, jopa hartiavoimiakin. Mahdollisimman sileät liinavaatteet ovat olleet kunnia- asia jo isoäitien aikaan.
Kuva Maija Varonen
