Eletään viisikymmentäluvun puoliväliä. Mies ajelee kotiinpäin myllykuormineen talvisessa iltahämärässä. Tullaan ylikäytävälle Lappilassa. Puomi on alhaalla, kello kilkattaa. Juna kolistelee ohi. Puomi nousee ylös ketjut kilisten. Mies käskee ruunaa, joka nykäisee kuorman liikkeelle ylittämään moniraiteista ylikäytävää. Vastaan tulee ihmisiä, jotka ovat odottaneet vastakkaisen puomin takana potkukelkkoineen ja pyörineen. Joukossa on punakka ulkotyön ahavoittama keski-ikäinen mies. Ruuna tihentää askeltaan, sillä ylikäytävän takana on vastamäki. Kuitenkin miehet ehtivät vilkaista toisiaan ohittaessaan. – Mitä helkkaria? Välähtää myllystä palaavan mielessä, vaikka onkin keskityttävä napsimaan ruunaa lautasille, että päästään mäentöppyrä ylös. – Harri Perkele! Kuuluu huudahdus takaa ylikäytävältä. Ruuna tikkaa mäkeä ylös, ei voi pysähtyä. Päästään mäen päälle. – Pruu, pruu. Kuorma pysähtyy. Mies kiepahtaa alas kuorman päältä ja näkee kun ylikäytävällä ohitettu mies, melkein yhtä paksu kuin pitkäkin, kiipeää hengästyen mäkeä ylös. – No, onko se Aarne) Huudahtaa myllymies. Siihen aikaan miehet eivät halailleet, vaikkei se varmaan kaukana ollut. Paiskataan kuitenkin käs’ päivät ja mennään läheiseen Honkasalon kuppilaan kahville tai pilsnerille, vaiko kummallekin. Ruuna rouskuttelee sen aikaa heiniä kaupan puomissa.
Näin kohtaavat kaksi Pälkjärven evakkoa, jotka suurvaltojen peli on heittänyt tänne eteläiseen Hämeeseen, toisistaan tietämättä naapurikyliin asumaan, täysin erille entisestä heimostaan. Toisen maanviljelijäksi Mäntsälän Nikinojalle, toisen VR:n ratatyöläiseksi eli ”topparoikkaan” Kärkölän Lappilaan. Miehestä ylikäytävällä tulee meidän lasten, myöhemmin nuorten ”punainen setä”, jota aina jaksoimme ihmetellä, miten tuo paksu äijänköriläs jaksoi helteisissä heinätöissä aina hyväntuulisena, loputonta Savo-Karjalaansa murtaen. Mutta olihan hän pienestä pitäen oppinut työn tuntemaan, niin kuin kyllä mekin.
Minun ja ”punaisen sedän” tiet erosivat seitsemänkymmenluvun puolivälissä, kun läksin maailmalle, joilla jäljillä olen vieläkin. Yhteydenpito katkesi. En edes tiedä hänen hautapaikkaansa. Aion sen kyllä selvittää. Vien sinne valkovuokot.
JK. Mies myllykuormineen oli isäni Harras ”Harri” Pitkänen, Pälkjärvi, Kurikka. ”Punainen setä” oli Aarne Könönen, jostain Pälkjärveltä. Ruuna oli Poku tai Ukko.
Juttu on julkaistu Pälkjärveläisessä 5/2012