Oppainamme ovat Tahvo (85) ja Antti (79)Hämäläinen. Innokkaasti he hyppelevät edessämme lapsuuden umpeenkasvaneella tiellä Makarin kylässä. Iloissaan ja innostuksissaan päättää Antti yhtäkkiä hypätä yli vesilätäkön. Nyt alkaa dramatiikka! Hän liukastuu savikkoon ja kaatuu suin päin isoon vesilammikkoon. Nauraen – ja aika märkänä – hän on kuitenkin nopeasti jaloillaan ja jatkaa matkaansa. Tässä yhteydessä onkin mainittava, että juuri tämä polku oli kerran lähimenneisyydessä oikotie uimarantaan. Antti näyttää, että uimataito on jäljellä!
Olemme vihdoin perillä. Poikien lapsuudenkodista on vain kivijalka jäljellä. He näyttävät ja selostavat, millaiselta kotipaikka näytti. Silloin, kun tämä oli Suomea ja heidän kotinsa. Tuli sota ja tuli rauha, tuli sota uudestaan ja lopulta odotettu rauha. Evakkomatkalle lähtö. Kodin menetys. Pojat muistavat kaiken. Seisomme talon kivijalalla ja avaamme kuohuviinipullon. Korkki lentää pellolle, josta oli tullut osa kolhoosia. Tosin kolhoosista ei ole mitään jäljellä. Ei myöskään Neuvostoliitosta. Tuntuu, että Venäjällä tehdään bisnestä, kun nelivetoinen auto kuljettajineen maksaa 80 euroa parilta tunnilta. Ja miksipä ei? Seutu on köyhää, ansaitsemismahdollisuudet vähäiset.
Vanhasta kyläkoulusta Makarissa on vain raput jäljellä. Siinä otetaan ryhmäkuva. Entiset oppilaat Tahvo ja Antti kertovat kylästä, koulusta ja opettajaparista. Näemme kellarin. Tirkistämme sisään. Siellä ei ole mitään. Vain vähän roskia. Toisin oli silloin ennen. Oppaamme (kiitokset terävästä muististanne ja innostuksestanne!) kertovat, että opettajatar rakasti hilloamista. Sitten hän asetti purkit järjestykseen kellarin hyllyille. Kuulemme kertomuksen suuresta katastrofista, kun hyllyt pettivät ja kaikki purkit putosivat lattialle. Opettajatar oli lohduton!
Palattuamme Helsinkiin näemme viikkoa myöhemmin sattumalta oopperaversion Sofi Oksasen teoksesta Puhdistus intensiivisenä ja dramaattisena esityksenä, joka on kuin heijastus juuri kokemastamme. Mitä näemme lavalla ja ohjelmalehtisen päällä? Hillopurkkeja! Päähenkilön, Aliiden, loppurepliikki, kun kaikki oli menetetty, kuuluu näin: Sano sisarelleni, että hillopurkit ovat kellarissa kuten tavallisesti!
Olemme valkovuokkomatkalla rajantakaiseen Karjalaan, nostalgisella matkalla sinne, mikä oli mutta ei ole enää. Historioitsijana olen kiitollinen saadessani olla mukana ja tutustua vaimoni dramaattiseen taustaan. Mutta missä oikeastaan olen mukana? Mikä on matkan tarkoitus? Tulen ajatelleeksi Runebergin sanoja Vänrikki Stoolin tarinoissa: Mennyttä aikaa muistelen mä mielelläni vielä. Niinhän se on, mietin, pohdiskelen ja ajattelen. Bussissa minulla on – kielivaikeuksien takia – aikaa ajatella. Miettiä, pohdiskella ja – ajatella. Mitä etsitään, kun ei enää ole mitään? Ja kuinka kauan matkustetaan takaisin? Nyt seitsemänkymmentä vuotta sen jälkeen, kun kaikki loppui, katsotaan taaksepäin. Kiinnostus on kouriintuntuvaa ja dokumentointi vaikuttavaa. Mutta tämän jälkeen? Miten käy seuraavan sukupolven? Ja seuraavan? Ja mitä olisi tapahtunut, jos Suomi olisi ostanut Karjalan takaisin? Ulkomaalaisella on paljon mietittävää.
Neuvostoliitoa ei enää ole. On kuitenkin jäljet rappeutumisesta, joka elää rinta rinnan uuden Venäjän paikoittaisen siisteyden kanssa. Jossain puutarhaa hoidetaan ahkerasti, kun taas naapuritalo on luhistumassa. Tuntuu oudolta. Ohitamme muistomerkkejä ja kuuntelemme etevän oppaan selostusta sodan eri vaiheista. Vaikka en olekaan ymmärtänyt kaikkea, yritän paikan päällä eläytyä sodan kauhuihin. En onnistu.
Asumme Laatokan rannalla Sortavalassa. Hotellin nimi on Kaunis, mikä vaikuttaa hieman omalaatuiselta Venäjällä. Keskellä puistoa on Väinämöisen patsas. Kysymme nuorelta naiselta, ketä patsas esittää, mutta hänellä ei ole aavistustakaan. Hotellimme on muuten Leninkadulla. Mahtaakohan nainen tietää, kuka Lenin oli. Varmaa se ei ole. Lasse Pöysti on syntynyt Sortavalassa. Puhelimme hänen kanssaan teatterin ensi-illassa talvella Helsingissä. Nyt olemme hänen synnyinkaupungissaan. Ajattelen häntä ja mietin, missäköhän hän asui?
Aurinko laskee Laatokan ylle. Näky on huikaisevan kaunis. On jäähyväisjuhla Winterin huvilalla ja valkovuokkomatkalaiset tapaavat ja vaihtavat kuulumisia. Minä vetäydyn rannalle, jossa nuori venäläinen isä pikkupoikansa kanssa pyytää minua valokuvaamaan heidät. Teen sen. Kangertelevalla venäjällä (paljon kangertelevammalla kuin suomenkieleni) kerron hänelle, että olen ruotsalainen. Kuinka hän reagoi? Hän halaa minua iloista säteillen ja rutistaa niin, että olen tukehtua. Outoa. Onko hän unohtanut Kaarle XII?
Haluan palata takaisin. Haluan oppia enemmän lähimenneisyydestä. On kaksi asiaa, jotka vaativat syventymistä. Ensimmäinen on Ruotsin kuninkaan Mauno Ladonlukon mysteerio. Oppaaltamme Valamossa saamme kuulla, että kuningas tuli hurskaaksi ennen kuolemaansa, teki pyhiinvaellusmatkan Valamoon ja otti nimekseen Grigorij ja kuoli. Näemme hänen hautansa. Jos se nyt on hänen hautansa. Virallisesti hän on haudattuna Riddarholmin kirkkoon Tukholmassa. Mikä on totta? Siinä on kysymys, jonka historioitsija esittää usein.
Ja sitten Viipuri. Kerran ylpeä rajakaupunki Ruotsin valtakunnassa ja sitten yhtä ylpeä nelikielinen kaupunki Venäjän ja Suomen vallan aikana. Viipurissa haluan syventyä historiaan. Lähihistoriaan ja kaukaisempaan. Milloin on seuraavan valkovuokkomatkan aika?
Kesäpaikassamme Pohjois-Karjalassa minua pyydetään viemään jotain peräkellarissa olevaan tynnyriin. Teen sen, mutta tulee vastaan ongelma. Tynnyri on nimittäin melko täynnä jotain, joka on huolellisesti käärittynä suojapaperiin. En näe, mitä se on. Kysyn. Vastaus on oikeastaan itsestään selvä. Hillopurkkeja!
——————————————–
Ulf Persson on ruotsalainen kulttuurijournalisti ja kirjailija, joka on kiinnostunut Suomen historiasta. Hän on naimisissa Pälkjärvellä syntyneen Kerttu Perssonin (o.s. Laasonen) kanssa ja asuu nykyään Helsingissä. Ulf kirjoittaa Suomesta blogissaan osoitteessa: www.ulfpersson.wordpress.com.
Juttu on julkaistu Pälkjärveläisessä 6/2012
