Alpoa muistellen
Olemme Alpon kanssa serkuksia. Tapasimme toisemme kuitenkin ensimmäisen kerran vasta kevään 2007 valkovuokkomatkalla sukumme entisillä elomailla Pälkjärvellä. Minulle matka oli ensimmäinen, Alpolle ties kuinka mones. Alpon naatselkäläinen äiti ja minun makariilainen isäni olivat serkuksia ja kävivät samaa koulua Makariissa.
Vas. Alpo ja Kaarina Pesonen kevään 2007 vakovuokkomatkalla. Oik. Kaarina ja Alpo Pesonen, Toini Auvinen ja Mirja Immonen Pälkjärven kirkon portailla toukokuussa 2007. Kuvat Lissu Kaivolehto.
Alpo oli sotaorpo. Hänen isänsä menehtyi talvisodassa Alpon ollessa vasta kahden vuoden ikäinen. Riitta-sisko syntyi kolme kuukautta isän kuoleman jälkeen. Pari vuotta sodan päättymisen jälkeen Alpon äiti avioitui uudelleen ja Alpo sai vielä pikkusiskon Maijan.
Alpo teki ensimmäisen matkansa synnyinsijoilleen eräänä alkusyksyn päivänä 1991. Matkaseurana ja oppaina olivat Aarne-eno ja hänen lapsuuden leikkikaverit Leo ja Aimo Immonen. Kaverukset ajaa hurauttivat paikallisen kuljettajan johdolla Makariin koulun raunioiden kautta suoraan Vaaranmäen huipulle. Yhtään pystyssä olevaa rakennusta ei kotikylältä löytynyt, vain pelkkiä raunioita. Alpon kertoman mukaan matkakumppanien hämmennys ja suru näkyi ja tuntui heidän nähdessään ennen niin elinvoimaisen kotikylän autiona. Alpon omat muistikuvat kotikylästä olivat hatarat. Seitsemäs syntymäpäivä oli vasta muutama kuukausi evakkoon lähdön jälkeen. Matkan seurauksena Alpon mieleen jäi kytemään ikuinen ikävä Naatselkään.
Aloitimme marraskuussa 2007 pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten kokoontumiset Karjalatalolla. Ensimmäisellä kerralla Alpo ei päässyt mukaan, mutta jo seuraavasta tapaamiskerrasta lähtien Alpo ja Kaarina kuuluivat ”kantaporukkaan”.
Vas. Kaarina ja Alpo Pesonen Karjalatalolla helmikuussa 2012. Oik. Naatselän pojat Leo Immonen, Alpo Pesonen ja Sulo Niskanen Karjalatalolla huhtikuussa 2010. Kuvat Lissu Kaivolehto.
Leo Immosen kuoltua heinäkuussa 2010, valitsimme Alpon Leon seuraajaksi pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten toimikuntaan ja Pälkjärveläinen – lehden toimituskuntaan. Syksyllä Alpo heitti ilmaan ajatuksen pääkaupunkiseutulaisten omasta valkovuokkomatkasta, joka toteutettaisiin samaan aikaan joensuulaisten kanssa. Ehdotuksen saatua kannatusta, Alpo kävi innolla järjestämään matkaa, joka toteutui toukokuussa 2011. Alpolle tuotti suurta iloa, että hän sai tuolla matkalla esitellä synnyinseutunsa myös jälkikasvulleen.
Alpo ehti järjestää neljä valkovuokkomatkaa. Huhtikuun tapaamisessamme vuosi sitten Karjalatalolla Alpo teki meille selkoa tulevasta matkasta. Innoissaan hän odotti Naatselkään pääsyä ja perinteisiä konjakkinaukkuja siellä rakkaan Toini-serkun kanssa. Vaaranmäelle oli ehdottomasti päästävä. Toisin kuitenkin kävi. Kohtalo puuttui julmalla tavalla peliin vakavan sairauden muodossa. Kaarinan kuolemasta ei ollut kulunut vielä vuottakaan.
Tuon huhtikuisen lauantain jälkeen Alpo ei päässyt enää kertaakaan yhteisiin tilaisuuksiimme. Alpon viimeiseksi tehtäväksi Pälkjärven pitäjäseurassa jäi toimia seuramme edustajana Karjalanliiton liittokokouksessa Karjalatalolla yhdessä sisareni Maijan kanssa huhtikuun loppupuolella. Sairautensa aikana Alpo kantoi huolta siitä, kun hänestä ei ollut apua yhteisissä hankkeissamme.
Vas. Alpo ja oja-auran jäänteet Naatselässä. Tuolla kuuden hevosen vetämällä oja-auralla oli ennen muinoin ojitettu suvun peltoja. Oik. Alpo ja Toini kohottavat maljan lapsuuden kotikylälle Alpon viimeisellä valkovuokkomatkalla toukokuussa 2013. Kuvat Paavo Immonen.
Karjalaisuuttaan Alpo vaali myös osallistumalla Karjala-klubin toimintaan.
Puhuessamme puhelimessa Alpon sairauden aikana, hän ei valitellut eikä vaipunut synkkyyteen. Aina kuului hyvää ja vointi oli hyvä, vaikka kuinka hengästytti ja yskitti. Aina löytyi jotain positiivista kerrottavaa. Ainoastaan pari kertaa Alpo sanoi olevansa vähän huonossa kunnossa.
Soitin Alpolle hänen serkkunsa Sulon hautajaisiltana. Silloin Alpo sanoi: ”Kun nyt ensin selviäisin maaliskuun loppuun.” Tiedusteluuni ”Mikäs etappi se on?”, Alpo vastasi ”No silloin alkaa se kevään ihana vihreys, haluaisin nähdä sen. Haluaisin vielä nähdä myös kirsikkapuiden ja magnolian kukkivan.” Kerroin hänelle, että minulta löytyy kuvia vaikka kuinka paljon kaikista. Lähetänkö? Niinpä sitten puhelun päätyttyä laitoin menemään koko joukon voimakuvia kirsikan ja magnolian kukista, keväisestä metsästä ja valkovuokkokimpusta.
Viimeisen kerran puhuimme viisi päivää myöhemmin, 25. helmikuuta, kun Alpo soitti minulle. Innoissaan hän selitti, kuinka Maija-siskolla runosuoni pulppuaa ja runoja sävelletään. Samaan hengenvetoon hän lisäsi ”Mennään käymään kesällä Maijan ja Veijon luona.” ”Mennään vaan”, lupasin. En osannut tuolloin kuvitella, että Alpolla olisi elinaikaa jäljellä enää vain vajaa viikko.
Kaivaten ja kiitollisena muistelen Alpo-serkkua ja yhteisiä hetkiämme. Kevään valkovuokkomatkalla kohotamme maljan Alpolle. Uskon, että hänen henkensä leijailee mukanamme Pälkjärvellä.
Kevään 2013 valkovuokkomatka jäi Alpon viimeiseksi. Jänisjärven rannalla Alpon seurassa Kirsti ja Timo-Veli Sälli sekä Anneli Weisselberg puolisoineen. Kuva Paavo Immonen.
******
Alpo Antti Pesonen (31.12.1937 – 3.3.2015) siunattiin haudan lepoon Sipoon Valon kappelissa 28.3.2015
