Suloa muistellen
Tapasin Sulon ensimmäisen kerran Karjalatalolla huhtikuussa 2007 karjalaisilla pitäjämessuilla, jossa Pälkjärven pitäjäseuralla oli oma osasto. Samaan aikaan osastolle sattui toinenkin Naatselän poika, Leo Immonen. Sulolle ja Leolle tapaaminen oli ensimmäinen sitten Naatselässä vietettyjen lapsuus- ja nuoruusvuosien, vaikka molemmat olivatkin asuneet Helsingissä jo 40-luvun puolivälistä. Voitte uskoa, että tuo kohtaaminen vuosikymmenten jälkeen oli riemullinen! Paikalla oli myös serkkuni Kirsti Sälli. Meille neljälle tuolla messukohtaamisella oli kauaskantoiset seuraukset.
Messuilla alkanut yhteydenpito ”Naatselän poikien” kanssa tiivistyi kesän ja syksyn mittaan. Vähän aikaisemmin pälkjärveläisistä juuristamme kiinnostuneina me Kirstin kanssa oikein imimme itseemme Sulon ja Leon tarinoita menneiltä ajoilta. Loppuvuodesta järjestimme porukalla ensimmäisen pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten tapaamisen Karjalatalolla.
Vas. Sulo ja Leo Karjalatalolla 14.4.2007. Oikealla Sulo kertoo Pälkjärven kasveista Karjalatalolla 17.4.2010
Tapaamiset Karjalatalolla ovat jatkuneet tuon syksyn jälkeen neljä kertaa vuodessa. Ne ovat olleet kuin keitaita erämaassa. Sulo oli mukana jokaisessa tapahtumassamme. Pari kertaa hän toimi päivän luennoitsijana kertomalla kirjastaan ”Elämäni eilispäivää etsimässä” sekä Pälkjärven kasveista, havaintovälineenä oma upea herbaario, johon hän oli kerännyt kasvit 30-luvulla Pälkjärveltä. Joukossa oli myös harvinainen päivännouto.
Sulolle Joensuussa toimiva pitäjäseuramme oli entuudestaan tuttu. Hän oli kuulunut seuran johtokuntaankin kolme vuotta 60-luvun taitteessa. Työstään seuramme hyväksi Sulo sai Karjalanliiton pronssisen ansiomerkin 2009. Sulo kuului kuolemaansa saakka pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten toimikuntaan sekä Pälkjärveläinen-lehden toimituskuntaan. Hän myös kirjoitti lehteemme. Sulo oli aina ensimmäisenä paikalla joka ikisessä palaverissamme. Jatkuvasti hän toi esille ilonsa ja kiitollisuutensa elämän ehtoopuolella pääkaupunkiseudulta löytyneistä pälkjärveläisistä ja kaikesta siitä mitä olemme yhdessä tehneet ja kokeneet.
Vas. Karjalanliiton ansiomerkkien saajat seuran kesäjuhlilla 12.7.2009. Oik. Tulevan toiminnan suunnittelua ”Naatselän poikien” kanssa Kaarnassa 26.8.2009.
Viimeinen pälkjärveläisten tilaisuus, johon Sulo osallistui, oli tutustuminen Kirkkohallituksen kappeliin marraskuun lopulla. Pälkjärven kirkon krusifiksin pitkä evakkomatka oli vihdoin päättynyt ja se oli päässyt museoviraston varastoista alkuperäiseen tehtäväänsä uudessa modernissa ympäristössä. Rovasti Tapio Turunen sanoi hartauspuheessaan: Täällä voi olla lähellä Jumalaa ja samalla Pälkjärveltä matkanneen krusifiksin edessä koskettaa pyhyyttä ja matkustaa muistojen siivin nyt jo tuhoutuneeseen kirkkoon. Uskon, että Sulolle tilaisuus oli merkittävä ja krusifiksin näkeminen vei hänet muistojen siivin omaan konfirmaatiojuhlaansa 22. huhtikuuta 1934.
Sulo eli pitkän ja vaiherikkaan elämän, johon on mahtunut myös monta kipeää luopumiskokemusta. Sodan päätyttyä rakas kotiseutu oli jätettävä. Lähdön raskautta lisäsi isän yllättävä kuolema juuri ennen evakkoon lähtöä. Isä ehdittiin haudata Pälkjärvelle hieman ennen rajan sulkeutumista.
Sulon vuosikymmenten mittainen unelma oli päästä katsomaan lapsuutensa ja nuoruutensa muistojen kultaamaa kotiseutua itärajan takana. Tuo unelma toteutui rajojen auettua heinäkuussa 1990. Pari kuukautta myöhemmin oli vuorossa toinen matka sukulaisten kanssa. Toisin kuin monessa muussa luovutetun aleen pitäjässä, Pälkjärvellä ei ollut jäljellä juuri mitään suomalaisten rakentamaa. Vuosi vuoden jälkeen kotiseudulle suuntautuneilla matkoilla elämän eilispäivää oli etsittävä autioiden kylien sammaloituneilta kivijaloilta.
Sulon korkeasta iästä huolimatta hänen sairastumisensa oli shokki meille kaikille. Puhuessamme puhelimessa pari päivää ennen joulua, Sulo sanoi: ”Olisi se mukava vielä kerran nähdä.” Samaan hengenvetoon hän kuitenkin alkoi kysellä seuraavasta tapaamisestamme Karjalatalolla ja totesi, että ”sitten minäkin tiedän jo enemmän tästä sairaudestani.”
Poikkesin Sulon luona tammikuun toisena päivänä. Sulo oli edellisenä päivänä täyttänyt 96 vuotta. Juttelimme istuen kädet toistemme käsissä kuin kalevalaisilla runonlaulajilla. Suloa hymyilytti, kun sanoin että hän näyttää ihan Einsteiniltä. Lähtiessäni halasimme ja kiitimme toisiamme kaikesta, kuten aina ennenkin erotessamme. Tiesimme kuitenkin varmasti molemmat tuolloin sisimmässämme, että kohtaamisemme jäisi viimeiseksi. Minä en vain halunnut uskoa sitä.
Sulon pitkä evakkomatka on päättynyt ja hän on päässyt Kotiin – sinne puolelle rajaa missä pälkjärveläisten evakkojen joukko kasvaa kiihtyvällä vauhdilla.
Kaivaten ja kiitollisuudella ajattelen rakasta lämminsydämistä ystävääni, sukulaissieluani. Sulo elää muistoissani.
******
Sulo Niskanen kuoli 24.1.2015 Helsingissä ja hänet siunattiin haudan lepoon Hietaniemen Vanhassa kappelissa 20.2.2015.
Kirsti ja Lissu laskivat siunaustilaisuudessa Pälkjärven pitäjäseuran ja pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten kukkatervehdyksen.
Anna rauha käsille,
jotka ovat askareistaan vaipuneet,
silmille, jotka ovat sulkeutuneet lepoon.
Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet
ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.
Anna rauha,
joka käy yli kaiken ymmärryksen
Sinun rauhasi,
anna se heille ja meille.
(Lassi Nummi, Requiem)
******
Kuvat Lissu Kaivolehto
