PÄREHÖYLÄYS
Mustalammesta lähtevä puro oli pieni, kuitenkin mukavasti vettä, puro meni aivan Pesosten saunan takaa, talolle tulevan tien alitse. Siitä alas loivahkoa rinnettä, Vaarain mäen ja Pesosten paikan välillä olevien peltojen lävitse kohti Jänisjärveä.
Päreitä tarvittiin kylässä koko ajan kattojen tekemiseen ja kunnostamiseen. Siksi ajatus vesivoimalla tapahtuvasta pärehöyläyksestä kiteytyi ja myös toteutui. Kaikki tämä työ suunniteltiin ja toteutettiin kylän yhteistyönä, eihän niitä tehtaasta ostettavia laitteita edes ollut olemassa.
Kun toteutus alkoi, siinä tarvittiin heti aluksi hirsimiehiä ja hirsiä, piti rakentaa puroon pato, jotta riittävästi vettä saataisiin kerättyä ja säännösteltyä höyläyksen ajaksi. Samalla rakennettiin vesiränni veden ohjausta ja säännöstelyä varten ja vesiratasta varten vahva runko kohtaan, jossa oli riittävän suuri putouskorkeus veden vahvan virtauksen varmistamiseksi. Vesiratas olikin sitten jo ammattimiesten työn tulos, tiedossani ei ole, kuka tai ketkä sen tekivät.
Varsinainen höyläyspöytä, tarvittavat akselit, laakerikotelot ja jopa suuret kiinnitysnaulat olivat paikallisen kyläsepän pajasta tulevia huipputuotteita. Kävin pari vuotta sitten päästelemässä itselleni muistoksi jo lahonneista rakenteista muutamia, noin 25 cm pitkiä kyläsepän takomia nauloja.
Kattopäreet höylättiin noin 30 cm pitkistä, kuorituista mäntypölkyistä, jotka olivat tehty siten, että oksia ei ollut paljon ja toiseksi pölkyt eivät saaneet olla liian kuivia.
Höyläys tapahtui yhteistyönä. Siinä tarvittiin veden virtauksen säännöstelyä, höylääjä, eli mies, joka asetti pölkyt höyläyspöydälle, piti pölkkyjä tiukasti kiinni ja varoi lopuksi, etteivät sormet höyläytyisi tylpiksi. Meillä pojilla oli myös tärkeää työtä, eli valmiiden päreiden pinoamista, tosin poikien mieli paloi pikaisesti padon reunoille vesileikkeihin.
Tänä päivänä höylästä ovat jäljellä veden ohjausrännit ja höyläyspöydän hirsirakenteet.
Vesipadon rakentajan roolin ovat kuitenkin ottaneet paikalle asettuneet mukavat majavat. Heidän patonsa ovat tätä päivää, tukevasti ja ammattitaidolla rakennetut ja veden säännöstely toimii erinomaisesti. Ehkä myös majavien leikit.
OJANKAIVUU
Usko elämän jatkumiseen Naatselässä oli vahva, vaikka jatkuva sota sitä pyrkikin sotkemaan ja vaikeuttamaan. Miehet olivat valtaosiltaan sotatoimissa, samoin hevoset ja muutoinkin työvoima oli tiukoilla. Kuitenkin koko ajan oli vahva halu mennä eteenpäin. Tämä vallitseva tilanne lisäsi vielä sitä, että monet raskaimmista, paljon työtä vaativat tehtävät suoritettiin yhteisin voimin
Peltojen ja viljelysalan raivaus olivat niitä töitä. Vaarainmäen alla oleva alue oli soista aluetta, siitähän olikin jo paljon raivattu, hyvin viljelykseen sopivaa aluetta. Tätä varten tarvittiin ojitusta.
Vahva oja-aura oli rakennettu myös tähän työhön sopivaksi. Paikalliset kyläsepät olivat tässäkin avainasemassa. Vahva aura oli rakennettu käsityönä, eikä se ollutkaan mikään leikkikalu.
Auraa vetämään tarvittiin jopa kuusikin hevosta kerralla, Hevosia oli useita rinnakkain ja ainakin osin peräkkäin. Auran käsittelyyn ja ohjaamiseen tarvittiin lisäksi useita miehiä. Ojaa syntyi näinkin ja yhteistyönä.
Tämä vahva aura oli vielä viime käyntini aikana Pesosten piha-alueella, tosin pahoin ruostuneena.
HEINÄNTEKO
Yksi suurista yhteisistä töistä oli heinänteko. Koneita oli jo sen verran, että heinän niitto tapahtui hevosten vetämällä niittokoneella. Niitto tapahtui yleensä aamuyön tunteina, jotta päivän työt voisivat hoitua heti aamusta alkaen. Haravakoneella ajettiin sitten karhot valmiiksi seivästäjiä varten.
Heinän kuivatus tapahtui seipäillä, työtä oli paljon ja sitä tehtiin siten, että kaikki joukot olivat mukana. Seipäät, yleensä kolmetappiset, piti saada levitettyä saroille. Seipäiden pystytys oli usein vanhimman, isännän, työtä, meillä siis ukko Pesosen, niin kuin me häntä nimitimme.
Kun miehistä oli pulaa, jäi heinän seipäille nostelu pitkälti naisten työksi. Meidät pienimmät oli myös komennettu työhön, eli me olimme ns. tappipoikia, piti olla tarkkana, että tappi oli aina valmiina kun sen aika tuli. Haravan varteen joutuivat ne, jotka alkoivat olla siihen kykeneviä.
Sotavuosina myös naapurin joukoista olevia vankeja oli näissä töissä mukana, yleensä hyvin työhön sopeutuvia ja halukkaita.
Meidän pienten mielestä päivän paras hetki oli kun pellon pientareella oli kahvi- ja ruokatauko.
Heinien kuivumisaika seipäillä oli noin viikon aika. Sitten kova työrupeama, heinien veto seipäiltä latoon. Ns. pieleksiä, siis heinien kokoamista suuriin, katettuihin kasoihin ei enää paljoa käytetty, vaan heinät varastoitiin latoihin. Siinä oli taas meille pienemmillekin työtä, heinien tallaamista tai polkemista heinäkuormiin ja sitten samaa työtä heinäladoissa. Aluksi aina mukavaa puuhaa, mutta sitten pöly ja ehkä lämpö nopeasti tekivät tehtävänsä. Pienissä, ahtaissa ladoissa jopa päät olivat vaarassa, ne naulat siellä latojen katoissa.
Arkielämän toimet, niin ihmisillä kuin majavillakin, ovat mielekkäitä, arvokkaita ja itsellemme tärkeitä, varsinkin kun ne saavat ympärilleen muistojen karhean kimmellyksen.
*****
JK. Lissu Kaivolehto
Alpo Pesonen kirjoitti tämän ennen julkaisemattoman jutun noin vuotta ennen kuolemaansa. Jutun tapahtumat sijoittuvat jatkosodan vuosiin jolloin Alpo oli 5-7 vuotias.
Alpon kuolemasta tulee 10 vuotta 3.3.2025. Muistelin Alpoa hänen muistotilaisuudessaan Sipoossa 28.3.2015. Muisteluni on luettavissa kotisivuillamme.
https://palkjarvi.fi/2020/02/03/alpo-pesosen-muistolle-lissu-kaivolehto/.
Jutun mustavalkoiset kuvat kotisivujen kuvagalleriasta.
Alpo Pesosen kirjoittama juttu ”Ensimmäinen matka Naatselkään”
https://palkjarvi.fi/2020/12/12/ensimmainen-matka-naatselkaan-alpo-pesonen/
