Tarinat Pälkjärveläinen lehden ensimmäisestä numerosta jatkuvat. Alpo Pesonen kertoo matkastaan enon kanssa Naatselkään vuonna 1991
Ensimmäinen matka Naatselkään
Aarne enon kanssa usein sitä pohdittiin, ” kunpa kerran pääsisi Naatselkään”. Minulle muistikuvat olivat vain satunnaisia tilannekuvia, mutta asiasta usein kuultiin ja paljon puhuttiin, kiinnostus kasvoi. Lopulta se sitten tapahtui.
Alkusyksyn yhtenä päivänä, vuosi taisi olla 1991, enoni Aarne Heinonen soitti ja kertoi, että nyt oli hetki koittanut, jolloin voimme mennä Naatselkään. Kyseessä oli bussimatka Joensuusta Sortavalaan, mutta jo alusta alkaen meillä oli tarkoituksena päästä vain Naatselkään. Meidän lisäksi ideassa olivat mukana Aimo ja Leo Immonen, Aarnen lapsuuden leikki- ja kisailukaverit. Syyskuinen päivä koitti, viisumit oli hankittu ja niin olimme Joensuussa valmiina bussiin. Reput selässä ja varmuuden vuoksi myös tarpeelliset eväät piirakoita myöten mukana.
Matka alkoi, rajanylitykset onnistuivat ja ensimmäinen pysähdys oli Värtsilässä. Jo sahan ohi ajettaessa ränsistyneisyys kummastutti ja ihmetytti. Kun bussi sitten pysähtyi Värtsilän keskustassa, hyppäsimme me neljä pois kyydistä ja ilmoitimme kuskille, että tässä olemme iltapäivällä, jos kaikki onnistuu.
Siihen jäimme, varovaista katselua paikallisten kanssa puolin ja toisin, kun aloimme kysellä, löytyisikö yhteistä kieltä, jotta saisimme toiveemme kerrottua. Ja ihme, toimeliaan tuntuinen, ehkä kuusikymmenvuotias nainen kysyi selvällä, sointuvalla karjalan murteella, miten voisi meitä auttaa tai mitä meille yleensä kuuluu. Esitimme asiamme, tarvittaisiin opas ja kuljetus. Nainen innostui asiastamme, pyysi odottamaan ja ohjasi meidät vähän sivummalle. Siinä istuimme talon rapulla ja odottelimme. Ei syntynyt asukkaiden kesken mitään kontaktia, toisiamme vain varovasti katselimme.
Puolisen tuntia kului ja yllätyimme. Sama nainen ilmestyi takaisin kahden miehen kanssa joilla oli jo valmiina Lada ja Mosse. Nainen tulkkasi miehille hartaan toiveemme päästä Pälkjärvelle ja Naatselkään. Miehet sanoivat tuntevansa alueen ja niin sitten mentiin. Makariin –Naatselän tie oli siihen aikaan paremmassa kunnossa kuin nykyään. Pysähdyttiin Makariin koululla. Ajettiin sitten suoraan Vaaranmäelle, ylös saakka. Taisi olla eka kerta joukollemme, kun sinne ylös saakka niin komeasti hurautettiin.
Mäellä oli pieni koppi, jossa pari miestä asusti. Olivat paimentamassa valtaisaa karjalaumaa, joka oli laitumella ympärillä olevilla pelloilla. Siinä mäellä ensi katselmus, ei hyvältä näyttänyt, ei yhtään pystyssä olevaa rakennusta. Jäljellä vain raunioita. Minulla ei paljon muistikuvia ollut, mutta Aarne, Leo ja Aimo, menivät totisiksi, Heidän hämmennyksensä ja surunsa näkyi ja tuntui. Minulle tosin oli pientä iloakin, muistin jyhkeät kuuset, myös hyvin kasvaneet, joiden juurelta minulla oli valokuvia, otettu siis kesällä 1944 ennen lähtöä.
Mäeltä joukkomme vaelsi, joka kiveä ja rauniota tutkaillen ja muistellen Kalliorantaan. Siellä se vasta muistelu puhkesi kukkaan. Kaikki kivet, joilta oli ongittu, kaikki kivet, joilta oli uimaan hypätty, tutkittiin ja muisteltiin tarkkaan. Tämä oli todellinen matka lapsuuteen.
Sitten suoraan metsän läpi Varpalahteen. Eksymisestä ei ollut pelkoa, jokainen suurempi puu tunnettiin ja polkujen paikat tiedettiin. Aarnen kotipaikka löytyi, navetan raunioiden keskellä kasvoi jo kymmensenttinen leppä, aikaa oli kulunut. Varpalahdesta löytyi myös ukko Pesosen venepaikka ja verkkojen kuivauspuut.
Sitten takaisin Vaaranmäelle, jossa kuskimme jo meitä odottelivatkin. Autoihin ja takaisin päin. Pikainen pysähdys Pesosten paikalla, pitihän se syntymäkoti (-sauna) nähdä. Eihän siellä ollut kuin rauniot jäljellä. Piha-alueella oli kaadettu valtava koivu, josta oli otettu tyvestä pari pätkää ja viety pois. Vanhoissa kuvissa koivu on nuori ja notkea. Lähdimme takaisin Värtsilään, hautausmaan ja kylän kautta.
Kuva Leo Immonen
Tapahtui jälleen ihme, kun tulimme Värtsilään, toinen kuskeistamme vei meidät kotiinsa. Rivitalo oli mukava, tosin vähän keskeneräinen. Ystävällinen opasnaisemmekin ilmestyi paikalle, ja nyt sitten keskinäinen jutustelukin lähti käyntiin. Eikä kauan mennyt, kun tosi hyvä pitopöytä oli valmiina. Lienee siinä naapuritkin auttaneet. Joukkoja ilmestyi paikalle enemmänkin. Sitten tuli aika lähteä bussia odottelemaan ja paluumatka alkoi. Eikä mielikään ollut enää lähelläkään nollapistettä. Mieleen jäi kuitenkin kytemään ikuinen ikävä takaisin.
Tämän retken jälkeen on tullut käytyä useampia kertoja Pälkjärvellä, omatoimisilla retkillä, jopa useita kertoja kalassa Laatokalla. Kiinnostus on säilynyt ja kasvanut, sillä aina on tullut jotain uutta. Historiakin on avautunut, on tullut opiskeltua alueen oloista lisää. Kuitenkin nykyään paikalla asuviin ihmisiin suorat yhteydet ovat vähäisiä.
