Pälkjärveläinen lehden toimitus kesällä 2019:
Unto Kortelainen – ahkera pitäjäseuralainen ja kirjoittaja
Unto Kortelainen on toiminut vuodesta 1965 alkaen monissa tehtävissä Pälkjärven pitäjäseurassa, ollut johtokunnan pitkäaikainen jäsen ja myös pitäjäseuran puheenjohtaja. Lisäksi hän on kirjoittanut ahkerasti Pälkjärveläiseen jo sen ensimmäisestä numerosta alkaen. Kirjoitusten aihepiirit ovat olleet moninaiset: on ollut henkilöhaastatteluja, muistokirjoituksia, juttuja Pälkjärven murteesta, kasvistosta, pälkjärveläisten evakkovaiheista ja lopullisesta sijoittumisesta, pitäjäseuran toiminnasta, Unton kotikylästä Ilmakasta jne. Tekstien asiasisältö ja kieli on aina ollut tarkkaa ja täsmällistä ja kielioppi hyvin hallussa.
Unto ei ole kirjoittanut juuri mitään itsestään, joten Pälkjärveläisen toimitus päätti ottaa selville, mistä Unto on saanut kaiken sen motivaation ja energian, jota on tarvittu uutteraan kirjoittamiseen ja toimintaan pitäjäseurassa. Toimitus lähestyi Untoa pitkän kysymyslistan kanssa ja pyysi häntä kertomaan itsestään ja mietteistään. Annetaan siis Untolle puheenvuoro.
Unto Kortelainen
Pitäjäseura on ollut yksi elämäni kiintopisteitä
Muistikuvia varhaislapsuudesta Pälkjärveltä
Olen syntynyt Pälkjärven Ilmakassa 1930 pienviljelijäperheen esikoisena. Varhaislapsuuteni alkuaikana asuin vanhempieni kanssa tilan vanhassa asuinrakennuksessa, mutta tutun tarinan vuoksi – anoppi ei hyväksynyt miniää – isä oli muuttanut perheensä kanssa saunaksi rakennettuun, mutta sitten asunnoksi kunnostettuun pieneen tupaan. Tässä pikkutuvassa tulevina vuosina seitsemänhenkiseksi kasvanut perheemme asui ensimmäiseen evakkomatkaan saakka.
Opin lukemaan alle 5-vuotiaana, ja muistan, kun juoksin tuota ilosanomaa kertomaan isälle, joka oli niittämässä heinää niityllä Turuseen menevän polun varressa. Kotonani oli lainakirjaston sivuosasto, ja minusta tuli heti lukemaan opittuani innokas lukija. Ensimmäiset kirjani, jotka muistan ja joista pidin erittäin paljon, olivat Hilja Haahdin Valkeneva tie ja Kun valkenee. En oikein pysty erittelemään, mikä kirjoissa viehätti, sillä enhän ymmärtänyt niiden sanomaa. Ehkä se oli vain esitystyyli, josta tuli mieleen pyhäkoulussa opitut asiat. Seuraavat muistiini jääneet kirjat olivat K. A Wegeliuksen Routaa ja rautaa sekä Sulo Veikko Pekkolan Kalterijääkärit. En tuolloin ymmärtänyt mitään kirjojen ajallisesta taustasta tai niiden poliittisesta hengestä, vaan ihailin niissä esiintyneiden henkilöiden sankaritekoja.
Perheemme kasvaessa jouduin yleensä nuorempien sisarusteni kaitsijaksi. Kun isä ei yleensä päivisin ollut kotona, äidin urakaksi jäivät navetta- ja ulkotyöt. Muistan, että meidät lapset jätettiin keskenään tupaan ja äiti yleensä lähtiessään laittoi pöngän ulko-ovelle, ettemme päässeet karkaamaan. Välillä olin katkera vanhimman velvollisuudesta, sillä olisin halunnut päästä ulos leikkimään, mutta minun täytyi pysyä sisällä nuorimpien siskosteni seurana.
Syksyllä 1937 aloitin koulunkäynnin Ilmakan kansakoulussa, jossa opettajana oli Kerttu Pailamo – kummini, josta asiasta en alakouluaikana tiennyt mitään! Ensimmäisellä luokalla ylpeydenaihe oli oma virsikirja, jota sain lukutaitoisena käyttää aamuhartaudessa. Toisella luokalla ongelmaksi muodostuivat mustetahrat. En millään oppinut käyttämään koulusta annettua mustekynän terää, ja vihkoni olivat täynnä mustetahroja. Yleensä lauantaisin seisoin 10–15 minuuttia arestissa mustetahrojen vuoksi ja lisäksi kesälomani meni osittain pilalle, kun todistukseen tehdyn merkinnän mukaan minun tuli lomalla harjoitella mustekynällä kirjoittamista.
Yläkouluun siirryttyäni opettajanani toimi Anni Kilpiranta, joka tunnettiin tiukkana opettajana. Vajaassa lukukaudessa en ehtinyt kunnolla tutustua häneen, sillä koulunkäynti loppui 30.11.1939 kesken päivän, kun talvisota alkoi ja koulu otettiin muuhun käyttöön.
Evakkomatkat ja koulutie
Talvisodan päätyttyä ensimmäinen evakkotie vei meidät Maaningalle, Onkiveden rannalle lähelle Ahkionlahden kanavaa. Koulu alkoi vielä samana keväänä ja kesti kesäkuun puoliväliin saakka. Kouluni oli Viannan koulu ja opettajani taas Anni Kilpiranta! Noitten kevätkuukausien aikana opin tuntemaan ja pelkäämään opettajaani. Ei hän ollut ilkeä tai epäoikeudenmukainen, mutta tiukka hän edelleen oli, ja hänellä oli oma opetustyylinsä. Pelkoni aiheutui hänen tavastaan kysellä kertotaulua. Olin erittäin arka ja vapisin pelosta, kun opettaja vei koko luokan riviin opettajan pöydän eteen ja nopeassa tempossa sormellaan osoittaen – eikä suinkaan rivijärjestyksessä – kyseli meiltä kertotaulua. Osasin kertotaulun, mutta häkellyin aina, kun kysymys osui kohdalleni.
Tynkälukuvuoden päätteeksi minut siirrettiin toiselle luokalle ja toiseen kouluun, Maaningan kirkonkylän kansakouluun. Koulumatkani yli kaksinkertaistui. Suoritin toisen luokan lukuvuonna 1940–41, ja opettajani oli herttainen, valkohapsinen Lyyli Harjuvaara. Minun olisi pitänyt mennä syksyllä oppikoulun pääsytutkintoon Kuopioon, mutta se jäi jatkosodan syttymisen vuoksi aikeeksi, sillä perheemme muutti takaisin Pälkjärvelle jo elokuun lopulla.
Ilmakan kansakoulu pääsi aloittamaan toimintansa helmikuun lopulla 1942. Tuon noin kolmen kuukauden pituiseksi jääneen lukuvuoden aikana opettajani oli Hilma Airaksinen, Armi Ratian äiti. Pääsin neljännelle luokalle hyvin arvosanoin, mutta sotavuosista johtuen kotonani ei puhuttu oppikouluun pyrkimisestä. Neljännelle luokalle sain taas opettajakseni Anni Kilpirannan, mutta keskinäinen suhteemme oli jo täysin normaali. En enää pelännyt häntä, ja opin arvostamaan häntä opettajana.
Sain kansakoulun päätökseen toukokuussa 1943 hyvin arvosanoin, mutta sodan jatkuessa en osannut haaveilla oppikouluun pääsystä. Opettaja oli painottanut asian tärkeyttä vanhemmilleni, mutta itse tästä tietämättä aloitin syksyllä 1943 jatkokoulun. Keväällä 1944 hiljainen toiveeni toteutui ja pääsin pyrkimään Värtsilän keskikouluun, jonne minut hyväksyttiin. Tilanne sai taas uuden käänteen, kun sota päättyi aselepoon ja meidän oli lähdettävä jälleen evakkomatkalle. Nyt määränpää oli Laihia.
Laihialla oli yliopistoon johtava oppikoulu, Laihian kristillinen yhteiskoulu. Syksyllä 1944 kouluun perustettiin kansakoulun läpikäyneitä varten II B-luokka, jonne minäkin pääsin. Nimestään huolimatta koulun opetusohjelma oli täysin normaali, mutta kuri oli ankara. Ankaruutta kuvastaa se, että sain tunnin jälki-istuntoa sen vuoksi, että olin loman aikana vanhempien luvalla käynyt katsomassa elokuvan Siltalan pehtoori! Opiskeluni Laihialla kesti vain lukuvuoden, sillä kesäkuussa 1945 perheemme palasi Pohjois-Karjalaan.
Syksyllä 1945 valitsin Joensuusta koulukseni entisen Värtsilän keskikoulun, jonka nimi oli muuttunut Joensuun keskikouluksi. Koulun vaihtuminen merkitsi sekä hyvää että huonoa. Hyvää oli se, etten raskaan kesärengin työn vuoksi jaksanut kerätä kasveja, joita Laihian koulu olisi vaatinut, mutta Joensuun ei. Huonoa oli yhden lukuvuoden ruotsin kurssin täydellinen jälkeen jääminen, mutta aikaa myöten selvisin siitäkin. Koulu oli ”evakkokoulu” ja joutui toimimaan iltavuorossa samoissa tiloissa tyttökoulun kanssa. Iltavuoro ja koulumatkat junalla olivat raskaita, sillä koulu päättyi yleensä 19.30 ja kotiin pääsin vasta kello 21–22:n välillä. Sain keskikoulun päästötodistuksen keväällä 1948 ja siirryin kuudennelle luokalle Joensuun lyseoon kielilinjalle. Koulumatkani kuljin edelleen junalla, mutta nyt junamatka kesti vain 20 minuuttia suuntaansa ja oppitunnitkin alkoivat aamulla kello 8. En osallistunut koulutuntien ulkopuoliseen toimintaan, vain penkinpainajaiset oli poikkeus. Ylioppilaaksi pääsin keväällä 1951.
Muistoja jatkosodan vuosista Pälkjärvellä
Olimme ensimmäisiä lapsiperheitä, jotka palasivat elokuun lopussa 1941 Pälkjärvelle. Muistan, kun junassa sotilaat varoittelivat perillä odottavista vaaroista. Kun juna tuli jo pimenneenä elokuun iltana Pälkjärven pysäkille ja lähdimme kävelemään Maliseen, entiseen kestikievariin, joka oli ensimmäinen yöpymispaikkamme, en uskaltanut maantiellä astua askeltakaan hiekoitetulta alueelta nurmikolle miinavaaran vuoksi.
Alahovin väentuvassa näin ensimmäiset sotavangit ja myös vartijapoikien tekemät kepposet. Pojat hakkasivat kessua vankien tupakantuskaan, mutta sotkivat hiukan ruutia mukaan. Muistan vankien venäjänkieliset sadattelut, kun ruutihiukkaset sähähtelivät sanomalehdistä käärityissä piipuissa, mutta vartiopojilla oli hauskaa. Paluumme jälkeiset ensimmäiset viikot asuimme Pälkjärven rannalla Vasaraisessa. Lieneekö talossa pidetty koulua, mutta ainakin ulkorakennuksessa oli iso läjä kouluvihkoja. Istuin tuntikausia vihkojen parissa ja ihailin kauniita käsialoja ja tekstiä, jota en osannut lukea ja vielä vähemmän ymmärtänyt.
Suojeluskuntatalon tontille oli kasattu runsaasti monenlaisia tarvikkeita, myös ammuksia. Joukossa oli ilmeisesti panssarintorjuntakiväärin täysinäisiä panoskampoja, joista potkimme ammukset erilleen, väänsimme hylsyn päässä olleen luodin irralleen ja vedimme hylsyn sisältä kauniin väriset silkkiset ruutipussit, joista tyhjensimme ruudin maahan. Minulla oli sotamuistona vielä Niittylahdessa yksi tyhjä ruutipussi ja kaksi hylsyä, mutta muuttojen yhteydessä ne ovat kadonneet. Ei silloin tullut ajateltua, mitä moniin luoteihin maalatut eriväriset raidat mahtoivat merkitä. Onneksi näissä leikeissä ei tapahtunut onnettomuuksia. Sen sijaan Vasaraisessa asuessamme tututuiksi tulleet Vornasen veljekset, Samuli ja Pentti, saivat surmansa ajettuaan hevosella miinaan lähellä Heposelkää.
Muistelen, etten kirkonkylässä asuttujen viikkojen aikana käynyt edes hautausmaalla, mutta Alahovin kautta kylän keskustaan kulkiessa ei voinut olla huomaamatta hautausmaan aidan vieressä pellolla olleita sankarihautarivejä. Hyökkäysvaiheen aikana kaatuneita, joita ei heti voitu toimittaa kotikuntiinsa, oli haudattu Pälkjärvelle useita satoja. Nuo haudat avattiin talvella 1942, vainajat arkutettiin uudelleen ja lähetettiin omiin kotikuntiinsa. Tilapäiset sankarihaudat hävisivät Pälkjärveltä.
Omaan kotiin päästyämme sotaan liittyneet tutkimusretket melkein loppuivat tyystin, sillä hyökkäysvaihe oli sivunnut Ilmakkaa vain vähäisessä määrin. Tosin Turusen metsästä löytyi venäläisten leiripaikalleen jättämiä kaasunaamareita, joista leikeltiin kumisia uimalakkeja.
Jatkosodan vuosiin liittyvät myös tutustumiset venäläisiin sotavankeihin. Ensimmäisen naisvangin näin Vasaraisessa asuessamme. Hän ajoi kuorma-autoa, joka kävi hakemassa Pälkjärven rannalta tavaroita Pälksaaren sairaalaan. Kotonani ensimmäiset vangit olivat merimiehiä, jotka olivat perunan ja juurikkaiden nostossa kaksi tai kolme päivää. Määräysten mukaan vangit oli saatettava aseen kanssa vankileirille. Kun ensimmäisenä iltana yritin lähteä saattamaan heitä suurin piirtein itseni pituinen tyhjä kivääri kädessäni, vangeilta pääsi nauru ja he käsimerkein osoittivat, että he osaavat mennä yksinkin. Se oli ensimmäinen ja ainoa kerta, kun kotonani ase oli edes näkyvillä.
Seuraava vanki, Grigori, oli opettaja Leningradin läheltä ja osasi auttavasti suomea. Hän kävi meillä noin kahden viikon ajan ja oli hyvä suutari ja räätäli. Sitten vuorossa oli Aleksei, joka asui jo meillä eikä vankileirillä. Hän oli ylioppilas Lembergin seudulta. Hänestä äiti ei lainkaan pitänyt sen vuoksi, että Aleksei pyrki jatkuvasti osallistumaan äidin reviirille, keittiötöihin. Isälle Aleksei halusi ehdottomasti tehdä puukontupen, johon piti kaivertaa tekstiksi ”Muisto sota Syväriltä”. Isä yritti neuvoa, että suomen kielen mukaan se olisi ”Sotamuisto Syväriltä”, mutta Aleksei ei antanut periksi ja niin tuppeen kaiverrettiin hänen haluamansa teksti.
Viimeistä vankia kutsuimme Pekaksi; hänen nimensä lienee ollut Pjotr. Pekka oli kova työmies ja asui meillä lähes vuoden. Hän oli tavallaan perheenjäsen. Kun perheemme joskus kesällä lähti kylään, Pekka jäi kotimieheksi eikä koskaan ovia lukittu. Kun Pekka jouduttiin vuoden 1943 lopussa viemään pois, hän itki sydäntä särkevästi ja oikein kädestä pitäen kiitti ja hyvästeli kaikki perheemme jäsenet.
Opiskeluvuodet ja työura
Oppikoulun ja asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen ei ollut ketään, jolta olisin saanut vihjeitä jatko-opiskeluun. Olin mielessäni suunnitellut isäni esimerkkiä seuraten kunnallista työuraa. Löysin Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan tiedotteesta hallinto-opin kandidaatin tutkintoa koskevat vaatimukset. Kiinteään aineyhdistelmään kuuluneessa hallinto-oikeudessa oli mahdollisuus erikoistua kunnallisoikeuteen. Yhdistelmä tuntui sopivalta kunnallista uraa ajatellen.
Syksyllä 1952 aloitin opiskelun tavoitteenani hallinto-opin kandidaatin tutkinto. Ensimmäisen opintovuoden jälkeen olin liian arka kyselemään kesäharjoittelijan paikkaa kunnista, joten monen opiskelutoverin lailla pyrin kesätyöhön Suomen Yhdyspankkiin. Töihin olisi päässyt Helsinkiin tai sen ympäristöön mutta ei enää Joensuuhun. Maalla syntyneenä ja kasvaneena en voinut kuvitella viettäväni kesääni Helsingissä, joten luovuin paikasta. Olin kirjoittanut isälleni, että hän Joensuussa käydessään kyselisi, jos vielä jostakin löytyisi kesätyöpaikka. Isä oli käynyt asioillaan verotoimistossa, mutta vasta pihamaalla muistanut kirjeeni ja palannut takaisin kyselemään työmahdollisuutta. Puheenjohtaja oli luvannut töihin, jos saa järjestettyä palkkarahat.
Sain toukokuun viimeisinä päivinä puhelinviestin, jonka mukaan minun piti seuraavana päivänä mennä valtiovarainministeriöön tapaamaan Kuopion läänin verotarkastajaa, joka oli silloin neuvottelupäivillä Helsingissä. Muistan hyvin tuon ensimmäisen ”määräyskirjani”, jonka sain suullisesti silloiselta verohallinnon isähahmolta, ylitarkastaja Tauno V. Pihalta ja verotarkastaja Yrjö V. Laitiselta. Etenkin Laitisen evästys on elävänä jäänyt mieleeni: ”No, poika, muistahan tehdä ahkerasti töitä!”
Syksyllä lähtiessäni opiskelemaan minua pyydettiin töihin myös seuraavaksi kesäksi. Näin tein, mutta en ennättänyt pitkään jatkaa opiskelua, kun taas pyydettiin avuksi yhden toimistoapulaisen lähtiessä äitiyslomalle. Tarkoitukseni oli olla vain joululoman aika, mutta työjakso venyi yli maaliskuun puolen välin. Kesäkuussa palasin jälleen tuttuun työpaikkaan ja pian Yrjö V. Laitinen tarjosi vuoden viransijaisuutta Ilomantsin verotoimistossa. Epäröin kovasti opiskelujeni vuoksi, mutta isäni oli sitä mieltä, että kun työtä tarjotaan, se on otettava vastaan. Ilomantsin ym. kuntain veropiirin verolautakunnan päätoimisen vt. puheenjohtajan tehtävät olivat suurelta osin ”hyppy tuntemattomaan”, sillä minulla oli kovin vähän kokemusta puheenjohtajan tehtävistä. Sanotaan, että työ tekijäänsä neuvoo ja näin ilmeisesti tilanne oli minunkin kohdalla.
Kauan en ennättänyt olemaan taas opiskelijana, kun Laitinen tarjosi pysyvää puheenjohtajan tointa Tohmajärven ym. kuntain veropiirin verotoimistossa. Sanoin, ettei minua voida nimittää, kun minulta puuttuu muodollinen pätevyys. Sen Laitinen kuittasi sanomalla: ”No, kyllä se järjestyy”. Kaikista epäilyksistäni huolimatta minut nimitettiin. Otin toimen vastaan ja sain pian sen jälkeen neljä kuukautta virkavapautta lukujen lopettamista varten. Alkoivat erittäin vaativat ja raskaat kuukaudet, mutta sain hallinto-opin kandidaatin todistuksen 30.5.1957 ja kesäkuun 1. päivänä oli jälleen Tohmajärvellä hoitamassa tointani.
Kohtalo kuljettaa meitä jokaista omalla tavallaan. Minut se heitti alalle, jota en ollut havitellut, mutta jolla minua esimieheni toimesta tyrkittiin eteenpäin. Syytä en pysty sanomaan, mutta joskus itsekseni olen miettinyt, että tunsiko Yrjö V. Laitinen Viipurissa syntyneenä evakkona jonkinlaista lukkarinrakkautta tällaista evakkopoikaa kohtaan. Tämä jää arvoitukseksi. Oma virkaurani jatkui sitten Tohmajärven jälkeen reittiä Kiteen piirin verotoimisto 1960–1965, Kontiolahden piirin verotoimisto 1965–1973 ja Joensuun verotoimisto 1974–1992. Verotoimistojen yhdistämisen vuoksi minulle myönnettiin pyynnöstäni ero virasta 1.12.1992 ja siirrettiin lakkautuspalkalle 1.9.1993 saakka, jolla päivämäärällä olin ilmoittanut siirtyväni eläkkeelle.
Perheestäni
Perheeseeni kuuluvat aviopuolisoni Maija-Liisa, pojat Pasi, Petri ja Timo sekä kaksi lastenlasta Nuutti ja Elsa. Maija-Liisa suoritti elämäntyönsä työterveyshoitajana SPR:n työterveysasemalla, mutta joutui luopumaan vaikean nivelreuman vuoksi työstään ennen virallista eläkeikää. Pojat kävivät koulunsa ylioppilaaksi asti Joensuussa, mutta jatkokoulutus ja työtehtävät veivät heidät pois synnyinseudulta, Pasin ja Timon Etelä-Suomeen ja Petrin Jyväskylään. Lapsenlapsista Nuutti pääsi vuoden vaihteessa asepalveluksesta ja pyrkii keväällä oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Elsa aloittaa syksyllä lukion Espoossa.
Valkovuokkomatkalla 2008 kaikki kolme poikaamme olivat mukana, ja he pitivät näkemästään. Pälkjärveläinen-lehden kaikki numerot olen heille jakanut ja kuullut, että niitä on myös luettu. Mitä tulee heidän mahdolliseen toimintaansa pitäjäseuran hyväksi, siihen on tässä vaiheessa vaikea antaa vastausta. Kaikilla heillä on oma työuransa ja omat harrastuksensa. En usko, että ainakaan toistaiseksi heistä olisi pitäjäseuran aktiivisiksi toimijoiksi. Päättäessäni isänpäivänä 2001 isäni elämäntarinan olen kirjoittanut jälkeläisilleni toiveen: Kunnioittakaa edellisten sukupolvien elämäntyötä ja muistakaa aina karjalaiset juurenne! Aika näyttää onko toiveellani toteutumismahdollisuuksia.
Liikkeellä kaiken ikää?
Ajatellessani lapsuus- ja varhaisnuoruuden vuosia en ollut mitenkään urheilusta kiinnostunut. Tietysti talvella hiihdettiin ja laskettiin mäkeä saman ikäisten kavereiden kanssa, mutta en muistaakseni edes kansakoulussa osallistunut hiihtokilpailuihin. Kansantanhuja aloin harrastaa vuonna 1949, jolloin osallistuin Pohjois-Karjalan Nuorisoseura ry:n järjestämään viikon kestäneeseen liikuntakasvatuskurssiin Niittylahden kansanopistossa. Kansantanhuista muodostui mieluisa liikuntamuoto, joka vei mukanaan ja jota olen harrastanut vuoden 2017 loppuun saakka. Ehkä meillä olisi tanhujoukkue vieläkin, elleivät sairaudet olisi hajottaneet joukkoamme.
Kiteen vuosina innostuin pelaamaan lentopalloa ja harrastan sitä edelleen Katajan Ukkojen porukassa. Suunnistus tuli kuvioihin mukaan Joensuuhun tultuani. Lajista tulikin rakas harrastus pitkäksi aikaa. Vanhin poikamme Pasi tuli aikanaan mukaani suunnistusoppiin, ja hänestä kehittyi Kalevan Rastin joukoissa SM-tason suunnistaja, mutta opiskeluvuosien alussa sattunut tapaturma katkaisi hänen suunnistajan uransa. Kalevan Rastin ja Joensuun Katajan jäsenenä minut vedettiin kilpailutoimintaan mukaan, mutta vain toimitsijana ja kilpailujen järjestelytehtävissä. Nämä tehtävät lopetin vuoden 2002 Kalevan Kisoihin tai oikeammin Karjalan maratonin järjestämiseen Karjalan Liiton vuoden 2004 Joensuun kesäjuhlassa. Nykyisin lentopallon lisäksi käyn vain noin 5 km kävelylenkeillä.
Aktiivinen kirjoittaja ja perinnön tallentaja
Luulen, että kirjoittamisen kipinän olen perinyt isältäni. Hän kirjoitti muistiin paljon omaa elämäänsä koskeneita asioita ja säilytti yleensä kaiken kirjoittamansa. Kirjoituksistaan ja hänen kanssaan käydyistä keskusteluista minulle selkeni pitäjäseuran merkitys. Omien tekstieni takana on Viljami Laasosen erittäin ansiokas kirjoitelma Pälkjärveen liittyvän perinteen tallentamisen velvollisuudesta. Kesällä 1966 tutustuin henkilökohtaisesti Viljami Laasoseen. Hänen innostuksensa perinteen tallentamiseen teki minuun syvän vaikutuksen, ja hänen ajatuksiaan olen yrittänyt omalta osaltani toteuttaa.
Pälkjärveläisen toimitus esitti kysymyksen, olenko harrastanut kieltä ja kirjoittamista enemmänkin. Varsinaisia kieliopintoja minulla ei ole, mutta työurani aikana jouduin kyllä kirjoittamaan ja puhumaan paljon. Tässä yhteydessä haluan erikoisesti mainita opiskeluvuosinani professori Veli Merikoskelta saamani ”kieliopin”. Hän luki jo kielitarkastajalla käyneet harjoitusaineet ja antoi sekä tyyli- että kieliopillisia ohjeita. Ikäni varmaan muistan, etten kirjoita myöntölauseessa ”myöskin”, vaan pelkästään ”myös”.
Pälkjärvi ja pitäjäseuran toiminta
Pitäjäseuran jäsen olen ollut sen perustamisesta lähtien, sillä isä oli ilmoittanut meidät lapset seuran ainaisjäseniksi. Aluksi pitäjäseura merkitsi vain vuosittaisia kesäjuhlia ja niissä tuttujen tapaamisia. Pitäjäseuran toiminnan arki iski kylmintään vastaani syksyllä 1965 heti Joensuuhun muutettuamme. Minut oli valittu 24.10.1965 toimikuntaan, jonka tehtäväksi oli annettu järjestää Viljami Laasosen ideoinnin pohjalta kaiken Pälkjärveä koskevan perinteen kerääminen kilpailun muodossa. Toimikunnan kahdelta jäseneltä, Viljami Laasoselta ja maisteri Ilmi Järveliniltä, sain pohjaa sille, mitä kotiseutunsa menettäneen pitäjäseuran toiminnan tulisi tavoitella. Meni kuitenkin rivijäsenenä vielä vuosia, joiden aikana ainoastaan avustin isääni muutamissa pitäjäseuraa koskevissa asioissa.
Vuonna 1974 minut valittiin johtokunnan jäseneksi ja siitä lähtien monenlaista työtä pitäjäseuran toiminnan tukemiseksi on riittänyt. Pitäjäseurasta on muodostunut myös itselleni eläkevuosien toiminnan kiintopiste. Toiminnan mahdollisuudet moninkertaistuivat itärajan auettua 1990-luvun alussa ja mielestäni seura on käyttänyt auenneita mahdollisuuksia monella tavalla hyväkseen. Vuodesta 1993 lähtien keväiset valkovuokkomatkat ovat olleet jäsenistön suosiossa ja tuoneet mukanaan myös lukuisia uusia jäseniä seuralle. Olen ollut mukana melkein kaikilla valkovuokkomatkoilla, vain kolmen vuoden osallistuminen on epävarmaa, koska kaksi vanhaa passia on otettu pois uutta noudettaessa.
Yli 40 vuoden ajan olin unelmoinut pääsystä synnyinseutuja näkemään ja olinpa muutamana yönä nähnyt untakin matkasta Ilmakkaan. Kun toive toteutui syksyllä 1990, niin ihmettelin sitä, etten tuntenut matkalla mitään tunnekuohua, ainoastaan rekisteröin kaikkea näkemääni. Tämä varmaan siksi, että tiesimme jo mennessämme, että kaikki entinen oli hävitetty. Tunteet nousivat pintaan vasta matkan jälkeen vertaillessani lapsuuden muistelmia nykytodellisuuteen. Olen aina tilaisuuden tullen ollut valmis lähtemään uudelle tutkimusmatkalle, sillä jokaisella matkalla on aina löytynyt jotakin uutta. Nyt olen joutunut luopumaan vuosiviisumista, mutta valkovuokkomatkalle pyrin jatkossakin lähtemään, jos se vain on mahdollista.

Pälkjärvellä syntyneet valkovuokkomatkan osallistujat 2010. Kuva Erkki Närhi
Pitäjäseuran tulevaisuuden näkymät
Ennustajan osa ei ole koskaan helppo, sillä erehtymisen vaara on aina suuri. Kun mietin 1990-luvun alkuvuosia, jolloin jouduin ottamaan vastaan piirin puheenjohtajan tehtävät, piirissä oli 14 toimivaa seuraa, mutta vähitellen alkoivat monien seurojen voimat hiipua ja seura toisensa jälkeen on lakkauttanut toimintansa. Syynä on yleensä ollut jäsenistön ikääntyminen ja vaikeus saada uusia jäseniä.
Piirissämme tällä hetkellä voimakkaimmin toimii oma seuramme. Mielestäni meillä on ollut kaksi selvää toiminnan elossa pitävää voimaa: keväiset valkovuokkomatkat ja Pälkjärveläinen-lehti. Kummatkin ovat tuoneet vuosien saatossa seuralle runsaasti uusia jäseniä, myös nuorta sukupolvea. Vuosittaiset eri aiheiset retket ovat myös kiinnostaneet jäsenistöä. Näitä kolmea toimintamuotoa on syytä edelleen jatkaa, mutta on aiheellista miettiä myös jotakin uutta. Itse olen usein miettinyt, että löytyisikö minkäänlaisia mahdollisuuksia saada solmittua kiinteämpiä yhteyksiä entiseen kotipitäjään, nykyiseen Partalaan tai kauemmaksikin, esimerkiksi Sortavalaan. En tiedä, onko nykyisin Partalassa minkäänlaista järjestötoimintaa tai yhteisöä, johon voisi yhteyttä yrittää. Henkilökohtaiset suhteetkin ovat hyvä asia, mutta järjestötoiminnan kannalta yhteistyökumppaniksi tarvittaisiin jokin tietty yhteisö. Mikäli tällainen yhteistyömuoto löytyisi, niin molemmilla osapuolilla olisi varmasti toisiltaan paljon sekä saamista että annettavaa.
Olenko isäni poika?
Toimitus kyselee minulta, että tunnistanko itsessäni isäni toiminnan piirteet ja tunnenko olevani isäni poika yksi yhteen? Kyllä tunnistan itsessäni isäni piirteitä, mutta löydän myös eroja.
Yhteinen piirre on luonteemme samankaltaisuus. Sisimpiä tunteitaan isä ei yleensä tuonut julki, ja saman tilanteen olen tunnistanut myös omalla kohdallani. Tämä lienee sitä sukuperintöä. Suurin ero välillämme lienee ikäpolvien välinen ero. Isä oli monessa mielessä ”vanhan kansan mies”. Hänen juurensa ja elämäntapansa ja -työnsä pysyivät tiukasti Ilmakassa ja Pälkjärvellä. Vain Pyhäselän luottamustoimet noin 30 vuoden ajalta pitivät hänen ajatuksensa osittain erossa Pälkjärvestä. Itselläni oli evakkovuosien aikana ainoastaan kaipaus lapsuuskodin maisemiin Ilmakkaan. Opiskeluvuosien ja kiertolaistyövuosien aikana syntymäpitäjän asiat eivät mieltäni askarruttaneet ennen kuin sain pakkoherätyksen.
Maanviljelijänä isä sai liikuntaa ja kuntoilua tarpeeksi, joten hänen ei tarvinnut etsiä muita liikuntaharrastuksia. Vielä lähes 75-vuotiaana hän kävi talvisin savotassa 20 kilometrin päässä metsäpalstalla. Hammaslahteen muutettuaan hän lienee eläkkeensaajien kerhoissa harrastanut jotakin liikuntaa, ja äidin kuoleman jälkeen hän kävi ruokailemassa noin kilometrin päässä asunnostaan. Varsinaista kuntoliikuntaa en tiedä isäni koskaan missään muodossa harjoittaneen.
Eläkevuosiensa alkuaikoina tiedän isäni kirjoittaneen ainoastaan kirjeitä lähiomaisilleen ja aatetovereilleen. Kirjeistään isä otti aina kopiot ja nuo kirjekopiot ovat hallussani. Muistelmien kirjoittajaksi isä ryhtyi äidin kuoltua. Pitäjäseura muodostui isän elämässä erittäin tärkeäksi yhdyssiteeksi. Pitäjäseuran perustamiskokouksen isä kuitenkin hoiti tavallaan ”viran puolesta”, sillä viimeisenä kunnan hoitokunnan puheenjohtajana hän oli saanut siihen kehotuksen Karjalan Liitolta. Mielessä lienee kuitenkin jo aikaisemmin liikkunut asiaan liittyviä mietteitä, sillä hän on perustamiskokouksen avauspuheenvuorossaan korostanut yhteydenpidon tärkeyttä sekä taloudellisten että henkisten arvojen säilymisen kannalta. Oman heräämiseni asialle voin täysin lukea Viljami Laasosen ansioksi.
Juttu on julkaistu Pälkjärveläinen –lehdessä 22/2019
*****

Unto Kortelainen kuoli Joensuussa 16.8.2024. Rovasti Aune Inkeri Keijonen siunasi Unton Pälkjärven hiekalla Joensuun Ristinkappelissa 28.9.2024 perheen, sukulaisten ja ystävien läsnäollessa. Unton uurna on haudattu läheisten läsnäollessa 9.11.2024 puolisonsa Maija-Liisan viereen Joensuun hautausmaalla.
Kuvat saatu Unton omaisilta.

Unto Kortelainen – s. 1930 Pälkjärven Ilmakassa – hallinto-opin kandidaatti 1957 Helsingin yliopisto – työura verohallinnossa, eläkkeelle 1993 – perhe: vaimo, kolme poikaa ja kaksi lastenlasta – Pälkjärven pitäjäseuran johtokunnan jäsen 1974-2009, puheenjohtaja 2005-2009 – Karjalan Liiton kultainen ansiomerkki 2004 |