Alkusanat
Olen kirjoittanut tämän jutun tammikuussa 2009. Nyt lokakuussa 2024 muokkasin juttua hieman ja lisäsin alku- ja lopputekstit. Tilastokeskuksen sivuilta löytyvällä rahanarvonmuuntimella (1860-2023) muutin jutussa mainitut rahamäärät euroiksi vuoden 2023 mukaan.
Kylmän tilan raivanneista ja rakentaneista evakoista olen kuullut käytettävän harhaanjohtavaa ilmaisua ”he saivat kylmän tilan”. Ymmärrykseni mukaan saaminen tarkoittaa lahjaa. Kylmä tila ei kuitenkaan ollut mikään lahja, vaan siitä maksettiin aikanaan tarkkojen pykälien mukaan laadittu hinta.
En voi muuta kuin ihmetellä sitä byrokratian määrää minkä kotinsa ja kotiseutunsa menettäneet joutuivat käymään läpi päästäkseen uuden elämän syrjästä kiinni esimerkiksi kylmällä tilalla. Hakemuksia, anomuksia, katselmuksia, ehtoja ja sääntöjä sääntöjen perään. Kaiken lisäksi monet rakennustarvikkeet olivat säännöstelyn alaisia. Immosten paperisotaa näyttää hoitaneen isäni. Selvitellessäni Kansallisarkiston Joensuun toimipisteessä uuden kotitilamme perustamisen ja rakentamisen vaiheita, minulle kertyi aiheesta kokonainen mapillinen kopioita. Arkistolähteet löytyvät jutun lopusta.
Mietin pitkään tämän tarinan julkaisemista. Olen tehnyt todella ison työn selvittäessäni millainen prosessi se oli, kun rakas lapsuuskotini kohosi koivikkorinteen juurelle ja elinpiirini rakentui sen ympärille. Prosessin kirjoittaminen tarinaksi oli myös iso urakka. Ajattelin, että ehkä tämä saattaisi kiinnostaa muitakin kylmän tilan kasvatteja. Ja jos vaikka joku vielä innostuisi tämän pohjalta tekemään tutkimusta oman sukunsa kylmistä tiloista.
Otsikkokuvassa Kiihtelysvaaran Viistola 1960-luvun puolivälin paikkeilla.
Viistolan Immoset
Vanhempani Tyyne ja Niilo Immonen olivat Pälkjärvellä syntyneitä evakkoja. Pälkjärveläiset evakuoitiin talvisodan jälkeen Maaningalle, Pohjois-Savoon. Jatkosodan jälkeinen evakkopitäjä oli Pohjanmaalla, nuukuudestaan kuuluisassa Laihian pitäjässä.
Tyyne ja Niilo kihlautuivat Pälkjärvellä kuukautta ennen jatkosodan päättymistä. Avioliiton he solmivat joulukuussa 1944 Laihialla. Tyyne oli muutamaa kuukautta aiemmin täyttänyt 21 ja Niilo 32 vuotta. Vanhempani saivat evakkokortteerin Laihian Jokikylästä Saarelan talosta. Samassa kammarissa heidän kanssaan asuivat isän äiti, Anna 63, ja naimattomat sisarukset, Selma 36 ja Ville 27 vuotta. Kammarin väki lisääntyi helmikuussa 1946, kun minä synnyin.
Immosten vanhin tytär, Ester 38, oli saanut työtä ja asunnon Joensuusta heti sodan päätyttyä. Elsa 33, oli avioitunut leskimiehen kanssa Pälkjärvellä 1939 ja perhe oli ostanut vapaakaupalla sodan jälkeen tilan Joensuun kupeesta Pyhäselästä. Sisarusten isä, Mikko 71, oli kuollut huhtikuussa 1940 Maaningalla. Pälkjärvellä samassa taloudessa asunut Mikon veli, Jussi 84, kuoli Pälkjärvellä huhtikuussa 1943.
Siirtokarjalaisten asuttaminen sotien jälkeen
Siirtokarjalaisten asuttaminen on erittäin merkityksellinen vaihe maamme asutushistoriaa. Lähes puoli miljoonaa ihmistä sijoittui uusille asuinsijoille. Se olisi vielä nytkin maailmanlaajuisesti arvioituna valtava tehtävä. Karjalaisesta siirtoväestä yli puolet oli maatalousväestöä. He toivat evakkomatkoiltaan mukanaan karjaa ja maataloustyökaluja.
Maanhankintalaki tuli voimaan 5.5.1945. Se oli merkittävä askel kohti sodanjälkeistä jälleenrakennusta. Lain seurauksena suurmaanomistus väheni ja Suomi kehittyi entistä pientilavaltaisemmaksi. Maansaantiin oikeutetuiksi määriteltiin siirtoväki, sotainvalidit, sotalesket ja heidän perheensä, perheelliset rintamasotilaat ja sellaiset maanvuokraajat ja maataloustyöntekijät, jotka menettäisivät maanhankintalain maanoton vuoksi toimeentulomahdollisuutensa ja työnsä.
Maata piti ottaa lain mukaan ensisijaisesti valtiolta tai ostaa vapaaehtoisilla kaupoilla. Valtion maat eivät riittäneet etenkään etelässä. Maanviljelysväestöltä otettiin maata 396 000 hehtaaria eli 14 prosenttia maanhankintalain nojalla jaetuista maista. Käytännössä maita pakkolunastettiin, ellei sitä vapaaehtoisesti myyty.
Siirtoväen asuttaminen pääsi vauhtiin kesällä 1946. Seuraavat kolme vuotta olivat kiihkeää asutustilojen perustamisen aikaa. Vuoden 1948 lopulla vain neljä prosenttia siirtokarjalaisista oli enää asuttamatta. Rakennus ja raivaustyöt jatkuivat kuitenkin pitkälle 1950-luvulle.
Maanhankintalain rinnalle säädettiin ns. toinen korvauslaki 1945. Sen perusteella siirtoväelle piti maksaa korvaus Karjalassa menetetystä omaisuudesta, maasta, metsistä ja rakennuksista. Pääosa korvauksista maksettiin valtion ”kultareunaisilla” obligaatioilla. Suurin osa korvausrahoista käytettiin maanhankintatilan ostoon.
Sotien jälkeinen rakennustyö oli Suomelle valtava ponnistus. Sodasta toipuvassa maassa oli puutetta kaikesta ja työtä riitti. Ostoksiin tarvittiin valtion kortti, josta leikattiin tarvittava määrä kuponkeja. Kansanhuoltoministeriö jakoi 35 miljoonaa ostokorttia. Vuoteen 1949 mennessä suurin osa tuotteista vapautui säännöstelystä. Sokeri, kahvi, riisi ja margariini jäivät kuitenkin yhä kortille. Kahvi oli kortilla 1939-1954 ja Suomeen ei tuotu lainkaan oikeaa kahvia vuosina 1943-1945. Ensimmäinen kahvilasti saapui Suomeen vasta helmikuussa 1946, muutama päivä syntymäni jälkeen. Tapahtuma oli niin merkittävä, että lastia olivat Turussa vastaanottamassa valtiovallan edustajat.
Pälkjärveläiset Pohjois-Karjalaan
Asutustoiminnan käynnistyttyä pälkjärveläiset evakot sijoitettiin Pohjois-Karjalaan Joensuun ympäristöön, mahdollisimman lähelle entistä kotiseutua. Kiihtelysvaarasta, eri puolilta pitäjää asuinpaikan sai 12 perhettä. Immoset sijoitettiin Raatevaaran kylälle. Rajanaapureiksi he saivat Aukusti ja Anni Hämäläisen tyttärineen. Perheet olivat tuttuja jo Pälkjärven ajoilta. Isä ja Aukusti olivat myös sotakavereita, he taistelivat samassa komppaniassa talvisodan aikaan. Se tosin selvisi minulle vasta 2000-luvun loppupuolella, kun selvittelin isäni sotahistoriaa sota-arkistossa.
Uusien tilojen muodostaminen ja niille asukkaiden valitseminen oli monivaiheinen ja pitkä prosessi. Jokaisen maanhakijan oli 1.10.1945 mennessä tehtävä hakemus kotikuntaan. Siirtokarjalaisilla se tarkoitti entisen kotikunnan hoitokuntaa. Löysin Joensuun maakunta-arkistosta (nykyään Kansallisarkiston Joensuun toimipiste) asiakirjat joiden avulla pystyin hahmottamaan hyvin tarkkaan miten ja milloin kaikki tapahtui. Asiakirjoista jäi puuttumaan ainoastaan Immosen veljesten tekemä hakemus tilan saamiseksi.
Maanhankintalain 73§:n nojalla suoritettu perustamistoimitus tulevien naapurusten, Immosten ja Hämäläisen tilalle on suoritettu marraskuussa 1945. Tiloille laadittu asutussuunnitelma on esitetty asutustoimikunnan kokouksessa lokakuussa 1946. Pakkolunastuspäätös ja tilusselitelmä on julistettu 16.12.1946 pidetyssä kokouksessa
Kiihtelysvaaran kunnan Asukkaanottolautakunta ilmoittaa Pohjois-Karjalan maanviljelysseuralle, että se on 18.12.1946 tehnyt päätöksen jonka mukaan Anna, Niilo, Ville ja Selma Immonen on otettu asukkaiksi Maanlunastuslautakunnan muodostamalle tilalle Raatevaaran kylään. Äidin nimeä tässä paperissa ei mainita. Immosten tila on muodostettu kolmen eri tilan maista. Tilalla on peltoa 1,86 ha ja vanha lato. Muutoin se on rakentamaton ja raivaamaton. Tilan kokonaispinta-ala on 68,12 hehtaaria.
Pohjois-Karjalan maanviljelysseuran asutustoimikunnan kirjeessä 17.1.1947, asutustoimikunta ilmoittaa Immosille heille osoitetusta tilasta. Immosia kehotetaan 30 päivän kuluessa tiedon saatuaan saapumaan asutusneuvoja Lappalaisen luo Kiihtelysvaaran Heinävaaraan allekirjoittamaan tilaa koskeva hallintasopimus. Niilo kuittaa Laihialla tiedon vastaanotetuksi 13.2.1947.
Selma ilmoittaa kohta tiedon saatuaan Asutustoimikunnalle omalta osaltaan kieltäytyvänsä tekemästä hallintasopimusta. Perusteluina hän ilmoittaa: Sairaalloinen, joten en pysty maata viljelemään ja saan pesän korvauksesta osani, jonka numerot näkyvät asianomaisessa paperissa.
Rakentamissuunnitelmatilaus
Helmikuun lopulla 1947 veljekset Niilo ja Ville ovat matkanneet n. 500 kilometriä poikki Suomen Laihialta Kiihtelysvaaraan. Matka on todennäköisesti tehty junalla. Rakentamissuunnitelmatilaus Maanviljelys-talousseuran asutustoimikunnalle on allekirjoitettu 28.2.1947. Suunniteltavat rakennukset ovat: asuintalo kahdelle perheelle, karjarakennus ja sauna.
Rakennussuunnitelmasta käy ilmi mm. seuraavaa: Tilalta saadaan kaikki rakentamisessa tarvittava puutavara. Veden saamiseksi paikalle on kaivettava kaivo. Tilan asukkaiksi on tulossa kaksi isäntää (Niilo ja Ville) ja kaksi emäntää (Niilon vaimo Tyyne ja veljesten äiti Anna) sekä yksi tyttö (minä). Eläimet: lypsäviä lehmiä 6, lihotussikoja 1, kanoja 10, hevosia 2, varsoja 1 ja lampaita 4. Käsittääkseni tuossa vaiheessa Immosilla oli vain pari evakkolehmää, joten em. eläimet olivat hankintalistalla. Kunnon työhevonen on ollut ihan välttämätön, joten se lienee hankittu ihan ensimmäisenä.
Tilan hallintasopimus
Kuukautta myöhemmin veljekset ovat matkustaneet uudestaan Pohjanmaalta Pohjois-Karjalaan. Hallintasopimus uudesta kotitilasta on allekirjoitettu Heinävaarassa 26.3.1947. Samana päivänä hallintasopimuksen allekirjoittivat myös Hämäläiset. Hallintasopimus on voimassa viisi vuotta allekirjoituspäivästä alkaen. Se sisältää 22 kohtaa, joista käy ilmi tilaan liittyvät säännöt ja velvoitteet.
Peltojen raivauksesta on tarkat säännökset. Asukkaat velvoitetaan kunnollisesti viljelemään aluetta sekä rakentamaan sen tarkoituksenmukaisesti, huolehtimaan ajallaan rakennusten ja teiden kunnossapidosta, maksamaan alueensa osuuden teiden kunnossapitokustannuksista sillä tavalla kuin maanlunastuslautakunta tai asutustoiminta määrää tai siitä muutoin on määrätty, sekä noudattamaan alueen hoidossa ja rakentamisessa seuran toimesta laadittavaa viljelys- ja taloussuunnitelmaa sekä seuran muuten antamia ohjeita ja määräyksiä.
Metsää asukkaat saavat käyttää vain kotitarpeikseen. Metsän myyntiin on anottava lupa ja myynnistä saatavien varojen käytöstä on tiukat säädökset. Luvattomasta metsän hakkuusta rangaistaan siten, kuin rikoslain 33 luvun 6 §:ssä on säädetty. Palovakuutuksista, alueen veroista, maksuista ja rasituksista on omat määräyksensä. Veroja ei kuitenkaan tarvitse maksaa sopimuksenteko- ja sitä seuraavalta vuodelta.
Valtiolle pidätetään oikeus suorittaa tai suorituttaa alueella kuivatus-, metsänparannus-, tienteko-, raivaus-, rakennus- ym. töitä maanhankintalain edellyttämässä laajuudessa.
Sitten kun voidaan olettaa asukkaan pystyvän omin voimin saattamaan loppuun edellä mainitut työt tai ne on suoritettu ja alue merkitty maarekisteriin taikka asukas maksaa myyntihinnan valtiolle ja viimeistään kun viisi vuotta on kulunut siitä, kun asukas on allekirjoittanut hallintasopimuksen, luovutetaan alue asukkaan omaksi siitä hinnasta, kuin maanhankintalain 105 §:ssä ja sanotun lain toimeenpanosta annetun asetuksen 11 luvussa säädetään.
Jos tämän sopimuksen allekirjoittaneelle suoritetaan valtion varoista korvausta hänen Sosialististen Neuvostotasavaltain Liitolle luovutetulla alueella olleesta kiinteistöstään ja sinne jääneestä muusta omaisuudestaan, käytetään tätä korvausta alueen myyntihinnan ja myönnettyjen lainojen suorittamiseen niin paljon ja sillä tavoin, kuin siitä erikseen säädetään.
Viimeisen vahvistuksen hallintasopimus on saanut 14.5.1947 Pohjois-Karjalan maanviljelysseuran asutustoimikunnalta K.J. Ikolan ja I. Surakan allekirjoittamana.
Väliaikainen majoitus
Myös majoitusilmoitus on annettu Heinävaarassa 26.3.1947, hallintasopimuksen tekopäivänä. Siitä käy ilmi, että Immoset saavat rakennus- ja raivaustyön kestäessä tarvittavan asunto- ja karjasuojatilan Raatevaarasta Sirkka Kettusen omistamalla Parvialan tilalla. Sirkka majoittaa Immoset ja Hämäläiset vapaaehtoisesti, vaikka hänen maitaan on pakkolunastettu molempien perheiden tiloja varten yhteensä 70 hehtaaria. Kumpikin perhe saa käyttöönsä yhden kammarin. Immosten kammarin kooksi on ilmoitettu 13,4 neliötä. Matkaa majapaikasta uuden kodin paikalle kertyi kilometrin verran.
Muutto Laihialta Kiihtelysvaaraan
Viikkoa ennen helluntaita, 17.5.1947, Immosten oli aika jättää jäähyväiset Pohjanmaan lakeuksille ja evakkoelämälle. Saarelan talon nurkkakammari Laihian Jokikylässä oli ollut Immosten evakkokotina lähes kolme vuotta. Vähäiset kimpsut ja kampsut lastattiin junaan ja matka kohti Pohjois-Karjalaa ja uudisraivaajan elämää alkoi. Edessä oli vuosikausia kestävä, fyysisiä, henkisiä ja taloudellisia voimavaroja vaativa urakka.
Asuinrakennus
Pohjois-Karjalan maanviljelysseuran asutustoimikunnan kokouksessa 31.5.1947 Joensuussa myönnettiin Immosille ja Hämäläisille rakennusluvat asuinrakennuksen rakentamista varten. Rakennuspiirustukset (tyyppi 10204/A6) asuinrakennusta varten oli hyväksytty maaliskuussa. Rakennustyöluvan ehdot ja säännöt oli tarkoin määritelty. Mm. perustustöiden piti olla valmiina neljän kuukauden kuluessa rakennusluvan myöntämisestä.
Rakennustyölupa- ja rakennustarvikkeiden ostolupa-anomuksesta selviää, että asuinrakennukseen tulee kaksi tuvan ja kammarin käsittävää huoneistoa omilla sisäänkäynneillä. Yksi huoneisto tulisi vanhemmilleni ja minulle. Toiseen majoittuisivat mummo, Ville ja Selma. Heti aloitettavat rakennustyöt tehdään itse. Niilo oli mestari rakennushommissa, häneltä syntyi puusta mitä vaan. Eikä Villelläkään ollut peukalo keskellä kämmentä. Rakennuksen perustukset tehdään kivestä, kellari betonista, seinät hirrestä, välipohjat laudasta ja vesikatto päreistä. Lämmityslaitteiksi tulevat uunit.
Rakennustarvikeiden ostolupa-anomus hyväksyttiin 13.6.1947. Ostolupa oikeutti hankkimaan mm. sementtiä 80 säkkiä, nauloja 75 kg, poltettuja tiiliä 2700 kpl ja 20 neliötä lasia.
Rakennuksen pohjapinta-ala on 78 neliömetriä, eli 39 neliötä perhettä kohti. Sen kustannusarvio on 456 000 markkaa (33 636 euroa). Rahoitus on järjestetty lainalla ja omilla rahoilla.
Huhtilammin osuuskassa on myöntänyt Immosille elokuussa 1947 rakennuslainaa 342 000 markkaa (25 227 euroa) ja marraskuussa irtaimistolainaa 60 000 markkaa (4 425 euroa)
Talo on muuttovalmis marraskuussa 1948. Talvisodan syttymisestä oli kulunut yhdeksän vuotta. Muistan, kun isä kantoi minut reppuselässä uuteen kotiimme. Vanhempieni vieraskirja puolestaan kertoo lukuisten naapureiden vierailleen toivottamassa onnea ja siunausta uudelle kodillemme pian muuttomme jälkeen. Onnea ja menestystä uudelle kodille on käynyt toivottamassa myös asutusneuvoja Lappalainen. Samaan aikaan vierailulla on ollut Laihialle jääneitä Pälkjärven naapureita.
Väliaikainen karjarakennus
Asuinrakennuksen ollessa vielä keskeneräinen, on aloitettu väliaikaisen navetan rakentaminen. Rakennustyölupa siihen on myönnetty heinäkuussa 1948. Niilon allekirjoittamasta hakemuksesta ja rakennustarvikkeiden ostolupa-anomuksesta selviää, että 35 neliön rakennuksen perustukset tulevat kivestä, seinät laudasta, välipohjat puusta ja vesikatto päreistä. Säännöstelyn alaisista rakennustarvikkeista on anottu 25 kg lankanauloja ja yksi neliö lasia. Valmiina on jo pintalautaa ja parruja sekä asuinrakennuspuitten sahausjätteitä ja jäännöseriä. Rakennuksen kustannusarvio on 60 000 markkaa (3 289 euroa) ja rahoitus on järjestetty omilla varoilla. Rakennukseen sijoitetaan molempien talouksien yhteinen karja, 3 lehmää, 3 lammasta, hevonen ja sika.
Rakennustyön yleisperusteluiksi Niilo on kirjoittanut: Tilalla ei ole minkäänlaista karjarakennusta ja asuinrakennus valmistuu lähiaikoina, joten muuton jälkeen pitäisi saada karjakin sijoitetuksi johonkin. Varsinaista karjarakennusta varten ei ole vielä varattu sopivaa puutavaraa, joten täytyy rakentaa väliaikainen.
Karjarakennus
Varsinaista karjarakennusta eli navettaa varten rakennustyölupa on myönnetty huhtikuussa 1949. Lupa-asiat on käsitelty varsin ripeästi, sillä hakemus on jätetty vain pari viikkoa aikaisemmin. Erikoispiirustukset numero 226 on hyväksytty maaliskuussa 1949. Kaksikerroksisen rakennuksen pinta-alaksi tulee 205,5 neliötä. Navettaan tulee kaksi samanlaista ”huoneistoa” eli kumpikin talous saa omat navettatilat. Rakennukseen on suunniteltu sijoitettavaksi 8 lehmää, 3 hevosta, 2 sikaa, 10 lammasta ja 20 kanaa.
Navetan perustukset tehdään säästöbetonista, seinät hirsistä ja laudoista, välipohjat puusta, vesikatto päreistä ja lämmityslaitteiksi tulee kaksi muuripataa. Kustannusarvio on 970 000 markkaa (52 286 euroa). Rahoitus on järjestetty lainalla ja omilla varoilla. Huhtilammin Osuuskassa on myöntänyt 9.8.1949 rakennuslainaa 500 000 markkaa (26 951 euroa). Säännösteltyjä rakennustarvikkeita on anottu ja saatu seuraavasti; nauloja 220 kg, sementtiä 150 säkkiä ja tiiliä 400 kpl.
Navetta valmistuu vuonna 1950. Väliaikaisesta karjarakennuksesta tulee puuliiteri ja yhteisten työvälineiden ja koneiden säilytyspaikka.
Muistan navetan rakennusajalta höylälastujen peitossa olevan tallin lattian. Isä oli vuollut minulle puusta hienon veitsen, jonka olin hukannut. Etsin sitä pitkään höylälastujen joukosta ja harmi oli suuri, kun veistä ei löytynyt.
Perinnönjako
Immosen veljeksillä Mikolla ja Jussilla oli Pälkjärvellä yhteinen maatila, Viistola, kooltaan 36 hehtaaria. Veljekset olivat ostaneet tilan vappuna 1911 ja saaneet sen kokonaan maksetuksi muutama kuukautta ennen talvisodan syttymistä. Jussi oli testamentannut oman puolikkaansa veljensä pojille Niilolle ja Villelle. Testamentti oli päivätty 15.9.1935. Mikko kuoli 1940 ja Jussi 1943.
Perinnönjakoon päästiin vasta helmikuussa 1949. Sen toimittivat Kiihtelysvaarassa uskotut miehet. Perintöosuudet jakautuivat kuuden henkilön kesken siten, että pojat Niilo ja Ville omistivat kumpikin 6/20 osaa, leski Anna Immonen 5/20 osaa ja tytöt Esteri, Selma ja Elsa kukin 1/20 osaa. Elsan osuudesta vähennettiin pesästä vuonna 1939 myötäjäisiksi annetun lehmän ja lampaan arvo ja se jaettiin kuolinpesän muille osakkaille.
Perinnönjaon perustana pidettiin Valtiokonttorin antamaa korvauspäätöstä, joka koski Viistolan tilaa n:o 4 Pälkjärven Makariin kylässä, sekä irtainta omaisuutta. Omaisuuden arvoksi oli määritelty 485 800 markkaa (26 186 euroa). Perukirjan jäljennös on oikeaksi todistettu Helsingissä maatalousministeriön asuntoasiain osastolla 9.4.1949.
Johannes Virolaisen selvityksen mukaan siirtokarjalaisille maksettiin korvauksia keskimäärin 39,5 prosenttia hakemuksien mukaisista menetyksistä.
Tilusselitelmä ja arviokirja
Maanlunastuslain mukainen katselmustoimitus Kotalammin, Parvialan ja Karjamaan tiloilla, joista Immosten tila muodostettiin, on tehty 2.2.1949. Toimituksen on suorittanut Kiihtelysvaaran kuntaan asetetun maanlunastuslautakunnan puheenjohtaja, maanmittausinsinööri Ilmari Pankakoski. Helmikuun 24 päivänä 1949 antamallaan päätöksellä on Kuopion tarkastusoikeus vahvistanut toimituksen tilan osalta ja päätös on laillistunut. Immosille katselmusasiakirja on annettu tiedoksi 21.3.1949.
Katselmusasiakirjassa on yksityiskohtaisesti selostettu rajat ja kunkin tilan maat eriteltynä metsä- jouto- ja viljelyskelpoiseen maahan pinta-aloineen ja yksikköhintoineen. Puuston hinta on myös arvioitu. Tilan kokonaispinta-ala on 68,12 hehtaaria, josta kotipalstan suuruus on 56,31 hehtaaria (Parvialan tilasta pakkolunastettu 34,11 ha ja valtion omistamasta Karjamaan tilasta 22,20 ha) ja 1,5 km:n päässä sijaitsevan metsäpalstan (Kymi Oy:n pakkolunastetusta Kotalammin tilasta) suuruus 11,81 hehtaaria.
Karjamaan tilasta saadulla osuudella on ollut valmista peltoa 1,86 hehtaaria ja niittyä vajaa hehtaari. Täyteen kuntoon raivattuna tilalla on arvioitu olevan 14 hehtaaria peltoa. Tulevasta peltoalasta ehkä puolet on suota. Maanlunastuslautakunta on kirjeellään 8.1.1947 pyytänyt Karjalan Maanviljelysinsinööripiiriä laatimaan kuivatussuunnitelman tilalle. Asiakirjassa todetaan, että kuivatustyö on jo suoritettu.
Asukkaan maksettavaksi on ehdotettu tilakokonaisuutta vastaava hinta lukuun ottamatta valtion toimesta tehtyjä parannustöiden kustannuksia 315 000 markkaa (16 979 euroa).
Tilan hallintaoikeuden uudelleen järjestelyjä
Anna-mummo päättää luopua hallintaoikeudestaan tilaan ja siirtää sen kaikkine hallintasopimuksesta johtuvine oikeuksineen ja velvollisuuksineen pojilleen Niilolle ja Villelle. Marraskuun 24. päivänä 1949 Anna, Niilo, Tyyne ja Ville vahvistavat allekirjoituksillaan hyväksyvänsä hallintasopimuksen siirron ja sitoutuvansa noudattamaan sen ehtoja. Anni ja Aukusti Hämäläinen toimivat todistajina. Annan oikeudenomistajina Esteri, Selma ja Elsa ilmoittavat luopuvansa kaikista oikeuksistaan Annan, Niilon ja Villen kanssa tehtyyn hallintasopimukseen. He ilmoittavat hyväksyvänsä siirron ja lupaavat etteivät tule vaatimaan valtiolta mitään korvauksia hallintasopimuksen johdosta.
Pohjois-Karjalan maanviljelysseuran asutustoimikunnan nimissä K.J. Ikola allekirjoittaa siirtokirjan Joensuussa 12.1.1950. Siirto edellyttää voimaan tullakseen Maatalousseurojen Keskusliiton asutusvaliokunnan hyväksymisen. Siirto hyväksytään Helsingissä 25.4.1950. Siirtokirjasta käy ilmi mm. Huhtilammin Osuuskassan myöntämän yhteisvastuullisen lainan määrä 902 000 markkaa (42 668 euroa), josta Anna nyt vapautuu.
Anna kuoli viisi vuotta myöhemmin, 12.7.1955. Viikkoa myöhemmin 74. vuoden ikäisenä kuollut Anna siunattiin haudan lepoon Kiihtelysvaaran hautausmaalla.
Vuosikymmenen vaihteen tapahtumia
Poikamiehenä Kiihtelysvaaraan tullut Ville tutustui ja rakastui parin kilometrin päässä asuvaan talon tyttäreen Liisaan. Ville kihlasi 19 vuotiaan Liisan lokakuussa 1949. Pariskunta vihittiin helluntaina 1950. Syksyllä Liisa muutti Villen luokse. Ville oli rakentanut vintille kammarin itselleen ja nuorikolleen.
Vuoden 1949 loppupuolella koko Raatevaaran kylä sai sähköt, Immoset muiden mukana. Öljylamput voitiin kantaa vintille varalampuiksi sähkökatkosten varalle.
Vuoden 1949 päättyessä Pälkjärven seurakunta lakkautettiin muitten siirtoseurakuntien tavoin. Immosista tuli nyt virallisesti kiihtelysvaaralaisia. Minäkin olin siihen saakka ollut Pälkjärven seurakunnan kirjoilla, vaikka olinkin syntynyt Laihialla.
Navetan rakennusprojektin käynnistyttyä keväällä 1949, Tyyne tuli raskaaksi. Tyynen ja Niilon toinen lapsi, Maija, syntyi helmikuussa 1950. Maija sai kummeikseen alkuaikojen majoituspaikkamme emännän Sirkka Sinkkosen ja hänen puolisonsa Erkin. He olivat avioituneet vuonna 1948 ja Sirkka odotti esikoistaan, jonka oli määrä syntyä syksyllä 1950.
Sauna
Saunan rakennuspiirustukset (tyyppi 45/56) on hyväksytty 3.2.1951. Niilo on allekirjoittanut rakennuslupa-anomuksen 26.2.1951. Kotipaikan kohdalle hakemukseen hän on edelleen kirjoittanut Pälkjärvi. Saunan kooksi tulee 21 neliötä ja sen seinät rakennetaan hirrestä. Anomusta rakennustarvikkeiden ostoon ei nyt ole. Todennäköisesti niitä koskeva säännöstely on jo lopetettu.
Anomus hyväksytään 12.3.1951. Huhtilammin Osuuskassan 19.6.1951 myöntämä rakennuslaina on suuruudeltaan 70 000 markkaa (2 842 euroa). Sauna valmistuu 1952. Saunarakennukseen tulee myös puuliiteri Villen perheelle.
Rinteessä oleva pikkuruinen savusauna jäi uuden saunan valmistuttua virattomaksi. Minä sain käyttää sitä leikkimökkinä. Savusaunasta ei löytynyt minkäänlaisia asiakirjoja. Oletan, että se on rakennettu samoihin aikoihin asuinrakennuksen kanssa.
Perheenlisäystä
Saunanrakennussuunnitelmien käynnistyessä Tyyne odotti kolmatta lastaan. Mikko syntyi sunnuntailapsena heinäkuussa 1951. Perheen lapsiluku tuli täyteen, kun odotettu poikalapsi syntyi. Kummeikseen Mikko sai naapurista Anni ja Aukusti Hämäläisen, Tyynen ja Niilon kohtalotoverit Pälkjärveltä.
Villen perheen ainokainen, Eeva syntyi vajaata vuotta myöhemmin, toukokuussa 1952. Pian sen jälkeen Selma joutui muuttamaan pois nimiteltyään Liisaa.
Peltojen raivaus
Tilalla oli valmista peltoa ainoastaan 1,86 hehtaaria. Immoset ovat raivanneet kaiken rakentamisen ohella hehtaarin uutta peltoa. Vuosina 1949 – 1951 tilalle on raivattu valtion kustannuksella peltoa 3,22 hehtaaria. Pöytäkirja MHL:n 53 §:m edellyttämän ruotsalaisvastikeraivauksen vastaanottotilaisuudesta tilalla 25.10.1951 kertoo, että tilaisuudessa olivat läsnä P – K:n Maanviljelysseuran asutustoiminnan edustajana raivausteknikko Lauri Kivinen sekä tilan haltijat. Kivinen oli myös Pälkjärven evakkoja ja hän laati tilaisuuden pöytäkirjan:
1§ Vastaanotto koskee raivaaja Johan Taubelle määrättyä raivausvelvollisuutta, jonka suorittaminen on jätetty asutustoimikunnan tehtäväksi, ja josta raivausvelvollisuudesta osa asukkaan ja asutustoimikunnan välisellä sopimuksella on sijoitettu edellä mainitulle tilalle.
2§ Merkitään, että asutustoimikunnan toimesta on 1 §:ssä mainittua raivausta suoritettu 3,22 ha, jonka tilan haltijat suostuvat ottamaan valmiina peltona.
Peltoa ei suinkaan saatu lahjaksi, vaan sen raivauskustannukset lisättiin tilan hintaan.
MHL:n 92 §:n (ns. ruotsalaispykälä) mukaan ruotsinkielinen luovutusvelvollinen voi korvata luovutusvelvollisuutensa raivaamalla tai raivauttamalla maatalousministeriön osoittamasta paikasta 1,5 kertaisen alueen. Johan Taube omisti Prästkullan kartanon Tammisaareen kuuluvassa Tenholassa. Kartanolla oli maata n.900 ha.
Tilakaupan valmistelua
Niilo ja Ville ovat tehneet ostoanomuksen tilasta vuoden 1951 lopulla. Siihen on tarvittu puoltolausunto asutusneuvojalta. Lappalaisen 28.12.1951 kirjoittamassa lausunnossa sanotaan mm: Asukkaiden taloudellinen asema keskinkertainen. Asukkailla vähän lapsia ja kaikki perheenjäsenet ovat työkykyisiä. Tilalla ei ole maanluovuttajalle leimattuja arvopuita. Tilalta on myyty metsää valtion raivausalalta. Tulipaloja ei ole sattunut. Hallintasopimusta tehtäessä oli 1,80 ha raivattua peltoa ja rakennuksia 1 lato. Myyntiesitystä tehtäessä on 6 ha peltoa, sekä asuin-, kotieläinrakennus, sauna ja lato. Tilalla on valtion toimesta suoritettu tie- ja kuivatustyötä. Matkaa lähimmälle kaupalle 5 km, lähimmälle asemalle Tohmajärvi 27 km ja linja-autotielle 4 km. Hallintasopimusvelvoitteet on täytetty. Tilan viljelty ala tulee olemaan n. 10 ha, josta suoviljelystä n. 6 ha ja kovan maan peltoa 4 ha. Tilan metsä on sekametsää, valtapuuna koivu. Metsälaidun on heikko. Tilan maat ovat kahdessa palstassa. Suoviljelys on hallanarkaa, mutta voi viljelysten laajetessa hallaisuus vähentyä.
Huhtikuun 18 päivänä 1952 Pohjois-Karjalan maanviljelysseuran asutustoimikunta esittää Maatalousministeriön asutusasiainosastolle, että tila myydään Niilo, Tyyne, Viljam (Ville) ja Liisa Immoselle. Myyntihinnaksi on laskettu 1 368 053 markkaa (53 394 euroa).
Maatalousministeriön asuntoasiainosasto on 9.6.1952 tapahtuneessa esittelyssä nähnyt hyväksi, että tila myydään siirtoväkeen kuuluville talolliselle Niilo Immoselle ja hänen vaimolleen Tyyne Maria Immoselle sekä talolliselle Viljam Arvid Immoselle. Maatalousministeriö on jättänyt Liisan siirtoväkeen kuulumattomana pois ostajien joukosta.
Myyntihinta muodostuu monesta osatekijästä ja sitä kertyy yhteensä 1 333 381 markkaa (52 040 euroa). MHL:n 105 §:n 2 momentin nojalla myyntihinnasta tehdään erilaisia vähennyksiä yhteensä 31 044 markkaa (1 211 euroa). Lopullinen myyntihinta on MHA:n 221 §:n mukaan pyöristettynä 1 302 000 markkaa (50 816 euroa).
Päätöksen alla on Veikko Vennamon nimi. Siirtokarjalaisten asutushistoriasta ei voida puhua mainitsematta Veikko Vennamoa, joka oli itsekin evakko. Hän johti jättiläismäistä asuttamis- ja jälleenrakennustyötä 1944 – 1959. Maatalousministeriön asutusasiainosaston, ASO:n ylijohtajana Vennamolla oli suuri vaikutus- ja päätäntävalta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Tilan myynti on ollut jälleen esillä Maatalousministeriön asutusasiainosaston esittelyssä 16.9.1952. Käsiteltävänä on ollut tilan myyntihinnan suoritukseen sotakorvauksien Valtionkonttorissa MHL:n nojalla pidätettyä Annan, Niilon ja Villen korvausosuutta 316 846 markkaa (12 366 euroa) ja sille juossutta korkoa 65 261 markkaa (2 547 euroa) yhteensä 382 107 markkaa (14 913 euroa). Mukana ovat laskelmat lainoista ja maksuista. Laskelmassa lainojen nimellisarvo on 972 000 markkaa (37 936 euroa). Indeksin mukaan alennetut lainat ovat 309 524 markkaa (12 080 euroa).
Kauppakirja
Kauppakirjan tekoon päästään vihdoin ja viimein 26.11.1952. Lähes vuosi on vierähtänyt ostoanomuksen tekemisestä. Kauppakirja tehdään Joensuussa.
Kauppaehdot ovat seuraavat:
- Maksettava kauppahinta on 1 302 000 markkaa (50 816 euroa).
- Kauppakirjan allekirjoitustilaisuudessa maksetaan käteisellä 3 417 markkaa (133 euroa).
- 1 044 583 markkaa (40 769 euroa) kuitataan maksetuksi sotakorvauksilla ja niitten koroilla yhteensä 382 107 markkaa (14 913 euroa).
- Loppukauppahinta 254 000 markkaa (9 913 euroa) maksetaan 26.3.1952 lukien vuosittain 31 vuoden aikana, ensimmäisen kerran kauppakirjaa allekirjoitettaessa. Vuodesta 1953 lukien suoritetaan kauppahinnan jäljelle jäävästä osasta viiden prosentin vuotuismaksu eli 12 700 markkaa (495 euroa) josta luetaan vuotuiseksi koroksi kolme prosenttia kulloinkin suorittamatta olevasta pääomasta ja muu osa sanotun pääoman lyhennykseksi. Viimeisenä vuonna vuotuismaksu on 4.991 prosenttia eli 12 677 markkaa (494 euroa).
Omistusoikeus jakautui siten, että Niilo ja Tyyne omistivat tilasta puolet ja Ville yksin toisen puolen.
Arkistosta löytyneeseen kauppakirjaan on liitetty kuitti tilan loppuun maksamisesta. Maatilahallitus ilmoittaa vuoden 1981 lopussa, että saatava on maksettu loppuun 18.5.1981 viimeisen maksuerän suuruuden ollessa 13 020 markkaa (6 894 euroa). Kuittiin on merkitty tilan omistajiksi Niilo, Tyyne ja Ville, vaikka Niilo ja Tyyne myivät oman osuutensa Villelle jo vuonna 1959.
Kiinnitykset ja lainhuudot
Tila on merkitty maarekisteriin 26.4.1955. Tila on saanut nimekseen Viistola, veljesten Pälkjärvellä sijainneen kotitilan mukaan. Tämän jälkeen se merkitään asiakirjoihin Viistola n:o 39.
Elokuun 27 päivänä 1955 kiinnitysasiain pöytäkirjaan tehdään merkintä että tiloilla joista Immosten ja Hämäläisten tilat on muodostettu, pidetty maanmittaustoimitus on laillistunut ja niistä muodostetut Viistola n:o 39 ja Annala n:o 40 ovat vapautuneet maanhankintalain 121 §:n 1 momentissa säädetystä vastuusta.
Koska omistusoikeus kiinnitettäväksi aiottuun kiinteistöön on selvitetty ja suostumus kiinnittämiseen asianmukaisessa järjestyksessä annettu, kiinteään omaisuuteen marraskuun 9. päivänä 1868 annetun asetuksen nojalla, kiinnitys vahvistetaan 28.12.1955 kauppakirjassa mainitun maksamattoman kauppahinnan vakuudeksi valtiolle. Kiinnitys on voimassa 10 vuotta.
Samoilla käräjillä 28.12.1955 ovat Immoset saaneet myös lainhuudon tilalle. Käräjäoikeuden päätöksestä käy ilmi, että lainhuudon antamisesta kirjoitetaan todistus hakemuksen perusteena olevaan asiakirjaan ja tehdään merkintä lainhuutorekisteriin sekä luetteloon, joka lainmukaisella tavalla pannaan julki kunnan ilmoitustaululle. Vielä 1900-luvun alkupuolella lainhuudot kuulutettiin myös kaikissa käräjäkunnan kirkoissa.
Ilomantsin tuomiokunnan tuomari on 8.10.1962 tehnyt merkinnän kiinnityksen tuottaman panttioikeuden jatkumisesta.
Epilogi
Veljesten asuminen samalla tilalla, vieläpä samassa taloudessa, oli toiminut edellisen sukupolven aikana Pälkjärven Viistolassa. Liekö asiaa helpottanut se, että toinen veljeksistä oli perheetön. Kiihtelysvaarassa elämä ei sujunut pidemmän päälle yhtä auvoisesti, vaikka molemmilla perheillä oli oma asunto ja talous. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, että yhteiselo samassa pihapiirissä kävi sietämättömäksi. Jommankumman perheen oli lähdettävä. Välirikkoon johtaneita syitä en tiedä. Muistan vain ahdistavan ilmapiirin. Ville oli sanonut, ettei lähde tilalta kilon paloinakaan. Niinpä isäni Niilo myi oman osuutensa 68 hehtaarin tilasta Villelle huhtikuussa 1959 ”alle torihintojen”. Kaupan hinta oli 1 500 000 markkaa (43 319 euroa).
Pitkän etsimisen jälkeen isä löysi perheellemme uuden kodin naapurikunnasta Tohmajärven Järventauksesta, evakkojen asuttamasta Korven kylästä. Talon oli rakentanut ja pellot raivannut pälkjärveläinen evakkoperhe, joka puolestaan muutti Helsinkiin. Kaupat Pieni-Anttilan tilasta tehtiin 3.10.1959. Isä maksoi 21. hehtaarin tilasta 1 850 000 markkaa (54 427 euroa).
Muutimme Tohmajärvelle 28.10.1959. Minun lapsuuteni loppui tuohon päivämäärään. Vanhemmiltani muutto repi auki kaikki vanhat haavat, jotka olivat syntyneet Karjalan ja siellä olevien kotien menetyksistä. Tosin sen ymmärsin vasta kuusikymppisenä kirjoittaessani heidän tarinaansa elämänkaarikirjoituskurssilla. Silloin ymmärsin myös, että minun kokemus- ja tunnemaailmassani muutto oli verrattavissa vanhempieni evakkoon lähtökokemukseen.
Isä kuoli maaliskuussa 2000 ja äiti marraskuussa 2005. Me sisarukset luovuimme vanhempiemme kotipaikasta toukokuussa 2006. Paikan omistaa nyt entinen naapurimme, jonka isä oli myös Pälkjärven evakkoja. Talo on heidän toimestaan remontoitu ja maalattu sekä pihapiiri somistettu kukkaistutuksin.
Viistolassa asuu nykyään vain taloon aikoinaan kotivävyksi tullut Antero. Ville-setä kuoli 66. vuoden ikäisenä keväällä 1984, vain kolme vuotta sen jälkeen, kun oli saanut tilan maksetuksi. Villen ja Liisan tytär, kesällä 2017 kuollut Eeva asui synnyinkodissaan koko ikänsä. Liisa kuoli keväällä 2020. Eevalla ja Anterolla on kolme 1970-luvulla syntynyttä muualla asuvaa lasta.
Lähteet:
Pohjois- Karjalan maanviljelysseuran asutustoiminnan johtajan arkisto (Kansallisarkisto Joensuu)
Pohjois-Karjalan työ- ja elinkeinokeskuksen arkisto (kauppakirjat)
Maa- ja metsätalousministeriön Tietopalvelukeskus (hallintasopimukset)
Ilomantsin kihlakunnan tuomiokirjat (Kansallisarkisto Joensuu))
Kauko Äikäs: Karjala-lehti 27.11.2008
Tyyne ja Niilo Immosen vieraskirja
Tilastokeskuksen rahanarvonmuunnin 1860-2023
