Riitta syntyi vuoden pimeimpään aikaan torstaina kymmenes joulukuuta 1942 kellon lähestyessä puolta yötä Pälkjärvellä Ilmakan kylässä Martta ja Tauno Holopaisen perheen esikoisena.
Olemme saaneet lukea lähes jokaisesta Pälkjärveläisestä Riitta Pakarisen kirjoittamia hienoja tarinoita elossa olevista ja edesmenneistä pälkjärveläisistä. Riitta on kirjoittanut toimituksen pyynnöstä myös kirja-arvosteluja Pälkjärveläiseen sekä matkakertomuksia ja muisteloita seuramme kotisivuille.
Riitta on ollut Pälkjärven pitäjäseuran jäsen jo 32 vuotta. Se on ollut tapahtumarikasta aikaa seuran toiminnassa, ja tämä aktiivinen puuhanainen on ehtinyt olla monessa mukana. Missä kaikessa, siitä lähdin ottamaan selvää.
Jossain siellä taustalla
Aluksi kyselin Riitalta millaisessa ”roolissa” Pälkjärvi oli hänen elämässään lapsuudessa ja nuoruudessa. Jossain siellä taustalla se aina oli, tuo kadotettu Karjala, ja varsinkin siellä sijainnut pieni pitäjä nimeltä Pälkjärvi, aloittaa Riitta ja jatkaa: Kun koulussa kysyttiin syksyisin oppilaiden syntymäpaikkoja ja vastasin innoissani Pälkjärvi, niin monesti sain kylmän suihkun niskaani. Luokanvalvoja saattoi naurahtaa, ettei Suomessa sellaista paikkakuntaa olekaan, ehdottipa joku opettaja sellaistakin, että muistan nimen väärin, että eikös se ollut Perkjärvi?
Niinpä Riitta oppi vaikenemaan synnyinpitäjästään, jota kukaan ei tuntunut tietävän ja josta harva oli edes kiinnostunut. Kotona ja sukulaisten kesken kyllä puhuttiin Pälkjärvestä ja pälkjärveläisistä. Puheet muodostuivat kuitenkin sellaisiksi sisäpiirin asioiksi, joista ei paljoa ulkopuolisille huudeltu.
Riitta muistelee vanhempiensa osallistumista seuran järjestämiin kesäjuhliin: Kotiin palattuaan he kertailivat iloisin ilmein toisilleen – ja meille lapsillekin – ketä tuttavia olivat tavanneet. Näytti siltä, kuin vanhempien olemus olisi nuortunut vuosia kun olivat tavanneet Halosia, Koljosia, Immosia, Muhosia, Tukiaisia. Puhuttiin Korvenheimosta ja Rouhiisista, Heiskasista ja Kortelaisista. Me lapsetkin saimme ikään kuin herkutella tuon päivän näillä suullisilla kotiin tuomisilla.
Elämän ruuhkavuosina Pälkjärven kuva kuitenkin haalistui, vaikkei se mihinkään kokonaan kadonnut. Mieleen nousi hajanaisia muistinmurusia esim. silloin, kun Riitalta kysyttiin syntymäpaikkaa tai kun hän näki sanomalehdessä jonkun pälkjärveläisen kuolinilmoituksen.
Lähdetkö Ilmakkaan?
Riitalla ja hänen miehellään Onni Pakarisella on kesäpaikka Värtsilän Kaustajärvellä. Lähestyessään viidenkymmenen vuoden ikää Riitta mietti usein rajantuntumassa liikkuessaan sitä, kuinka monet ihmiset voivat halutessaan mennä vaikkapa synnyinseudulleen juhlimaan. Miksi se on minulta kiellettyä, suorastaan mahdotonta, tuskaili Riitta itsekseen? Moninkertaiset piikkilanka-aidat valtakunnan rajalla erottivat Suomen ja Neuvostoliiton toisistaan.
Mutta pari vuotta ennen h-hetkeä tapahtui ihmeitä:Pakaristen lankapuhelin pirahti loppukesällä 1990. Miesääni sanoi: Sinä et tunne minua, mutta minä tiedän sinut. Lähdetkö Ilmakkaan? Hetkeäkään epäröimättä Riitta vastasi kysyjälle myöntävästi.
Aviomiehen kotiuduttua Riitta kertoi pyhäselkäläisen maanviljelijän soittaneen ja pyytäneen häntä Ilmakkaan ja että hän oli suostunut. Kun siippa sai kuulla soittajan nimen, Unto Kortelainen, hän valisti vaimoaan, että mies on Joensuun kaupungin verojohtaja.
Kuinka Unto sitten tiesi kysyä Riittaa? Riitan eno, Mauno Vornanen, oli kertonut Untolle, että Martta (s. Vornasen) ja Tauno Holopaisen vanhin tytär Riitta olisi halukas lähtemään synnyinseuduilleen, jahka sinne olisi menijöitä ja mukaan mahtuisi.
Unohtumaton matka Ilmakkaan toteutui muutamaa viikkoa myöhemmin. Vaikka oli jo syyskuun puoliväli, Riitan synnyinkodin pihapiirissä kukkivat ruusut! Niiden tuoksu huumasi matkalaiset. Matti-ukin muuraama uuni löytyi pusikosta suhteellisen hyväkuntoisena. Sen kyljestä Riitta otti pienen litteän kivenpalasen tuliaiseksi vanhemmilleen.
Syksyn 1990 jälkeen vain yksi seuran vuotuisista kotiseutumatkoista on jäänyt Riitalta väliin. Viimeisinä vuosina ennen koronaa Pälkjärvellä tuli käytyä useamman kerran kesässä. Riitta on osallistunut myös lähes kaikille seuran tekemille muille matkoille ja retkille.
Valkovuokkomatkalaisia Ilmakassa 2005. Kuva Unto Kortelainen 
Vornasen pihapiiriä Ilmakassa -90 luvulla. Kuva riitan albumista.
Aktiiviseksi seuran jäseneksi
Tuo ensimmäinen kotiseutumatka syksyllä 1990 oli Riitalle se sysäys, joka sai hänet liittymään jäseneksi ja mukaan seuran toimintaan. Eikä aikaakaan, kun hän tuli valituksi myös johtokuntaan.
Aivan aluksi Riitta ryhtyi käymään seuran opintokerhossa, jota pidettiin Rauno Hämäläisen puheenjohtajakaudella Joensuun yliopiston tiloissa. Halusin ehdottomasti opintokerhoon, sillä olin kuullut vanhemmiltani monet muistelukset Ilimakan opintokerhosta. Tässä Joensuun opintokerhossa oli kävijöinä aluksi enemmän miehiä kuin naisia. Kuinka mielenkiintoista olikaan nyt tutustua ihmisiin, joiden sukunimet olivat tulleet tuttuakin tutummiksi kuulopuheiden perusteella, muistelee Riitta. Jossain vaiheessa nämä opintokerhot sulautuivat sitten tarinailloiksi, jotka naisväkikin tunsi paremmin omakseen.
Johtokuntaan kesällä 1993
Johtokunnassa – usein keittiön puolella – hääräili ilmakkalainen Kerttu Halonen (s. Koljonen). Kerttu tunsi Riitan ja tiesi, että hän on toiminut aktiivisesti useammassakin järjestössä. Kun Kerttu halusi erota johtokunnasta kahden toimintakautensa (1990–1993) jälkeen, hän ehdotti tilalleen Riittaa ja niinpä Riitta tuli valituksi johtokuntaan kesän 1993 vuosikokouksessa.
Mielellänihän minä liityin tähän ”kolmen nuoren naisen ja kolmen vanhan miehen” (Rauno Hämäläisen sanonta) aktiiviseen porukkaan, toteaa Riitta. Rauno Hämäläinen, Unto Kortelainen ja Martti Rouhiainen olivat ne ”vanhat miehet”, ”nuoria naisia” Maija Närhi, Lahja Eklund sekä Riitta Pakarinen.
Riitta kertoo jännittäneensä ensimmäistä järjestäytymiskokousta, joka pidettiin Eklundien kauniilla kesäpaikalla Kuorinkajärven rannalla. Puheenjohtajaksi valittiin edelleen Rauno Hämäläinen, varapuheenjohtajaksi ja rahastonhoitajaksi Unto Kortelainen ja sihteeriksi Maija Gerlander (nykyinen Närhi).
Tuosta ensimmäisestä kokouksesta Riitta muistaa, kuinka Rauno piti kauniin kiitospuheen sihteerille ja kuinka hän itse näytti ensimmäisen kerran ”kyntensä” vaatimalla, että sihteerillä täytyy olla käytössään tarvittavat työkalut, kuten kopio- ja kirjoituskone. Tietokoneaika oli tuolloin vielä kaukana edessäpäin. Samalla hän kertoi muille johtokunnan jäsenille hieman häpeillen, ettei ole huusholli-ihmisiä, joten hän yrittää antaa panoksensa seuralle jossakin muussa muodossa.
Ne viisitoista toimintakautta, jotka Riitta oli mukana johtokunnassa, olivatkin varsinaista seuran kasvamisen aikaa. Jäsenmäärä lisääntyi vuosi vuodelta ja koska vihdoinkin pääsimme Pälkjärvelle toteuttamaan monia projekteja, riitti johtokunnalle aktiivista pohdintaa ja työtä jokaiselle vuodelle. Kaikkien panosta tarvittiin. Eikä vain meidän johtokuntaan kuuluneiden, vaan myös eri toimikuntien kuin myös jäsenistön taholta, muistelee Riitta.
Johtokunta 1999. Takana vas. alk. Unto Kortelainen, puheenjohtaja Rauno Hämäläinen ja Martti Rouhiainen. Edessä vas. alkaen. Riitta Pakarinen, Lahja-Maria Eklund ja Maija Närhi.
Kohokohtia
Toiminnan kohokohdiksi Riitalle muodostuivat kahden kirjan julkistamistilaisuudet. Pälkjärvi oli pieni pitäjä -kirja julkistettiin marraskuussa 2003. Kolmisensataa sivua käsittävä kirja sisältää tarinoita ihmisistä ja arkisesta elämänmenosta Pälkjärvellä vähän samaan tapaan kuin Pälkjärveläinen-lehti. Kotiseudun murrettatallennettiin kirjaan Päläkjärven pätinäkuntoo. Kirja ilmestyivuonna 2006.
Molempien kirjojen aineisto löytyi suurimmaksi osaksi Joensuun Maakuntakirjaston ”Pälkjärvi-hyllystä”, joka sinne oli jostain kohtalon oikusta muodostettu Ilmi Järvelinin johtajakaudella. Riitta oli mukana molempien kirjojen toimituskunnassa. Hänellä oli sopivasti kirjojen kokoamistyössä kotikenttäetu, koska Maakuntakirjasto oli Riitan työpaikka.
Työstä Pälkjärven pitäjäseuran hyväksi Karjalan Liitto on myöntänyt Riitalle pronssisen ansiomerkin vuonna 1999 ja hopeisen ansiomerkin vuonna 2004.
Ansiomerkkien jako seuran 55-vuotisjuhlassa 2004. Kuva Riitan albumista.
Metsäkirkko
Riitta muistelee lämmöllä yhteistyötä johtokunnan jäsenten kanssa. Tiiviisti yhteen hitsautuneelle joukolle tuli tavaksi järjestää ainakin kerran vuodessa kokouksen yhteyteen jotain oheisohjelmaa.
Eräänä kesänä johtokunta kokoontui juhannuksen jälkeen Pakaristen kesämökille Värtsilän Kaustajärvelle. He päättivät järjestää samalla yllätyksen puheenjohtaja Rauno Hämäläiselle hänen syntymäpäivänsä merkeissä. Näin Riitta kertoo tuon illan tunnelmista: Ennen virallisen kokousosuuden alkua vaelsimme metsäkirkkoon mökkimme pihapiirin rinteeseen, rautaristin ympärille. Rautaristin kuuluisi olla Venäjän puolella, Värtsilän hautausmaalla, sillä siihen on kaiverrettu Värtsilään haudattujen mieheni isovanhempien nimet. Risti jäi kuitenkin Suomen puolelle kun raja sulkeutui.
Vasta muutama vuosi aikaisemmin meille oli selvinnyt, että mieheni isoisä Juho Pakarinen oli syntynyt Pälkjärven Kurikassa 1859, tilalla Kurikka nro 4. Sieltä hän muutti 14-vuotiaana vanhempiensa mukana Tohmajärven Järventaukseen, josta taas avioiduttuaan Anna Maria Koffertin kanssa Värtsilän Kaustajärvelle.
Kesäasuntomme naapurissa asuva rovasti Erkki Lintunen oli lupautunut pitämään meille tuon metsäkirkon. Tuulen humina, veden välke, satojen metsäkurjenpolvien sini ja laskeva ilta-aurinko. Siinä puitteet johtokunnan iltakirkolle. Hartaana kaikui rajavyöhykkeen tuntumassa laulettu suvivirtemme, ja aatoksemme liitivät yli esteiden Pälkjärvelle saakka, jonne olisi ollut linnuntietä vain parin vanhan peninkulman matka.
Tehtävät vaihtuvat
Jäätyään eläkkeelle Riitta ilmoitti eroavansa johtokunnasta. Puolet vuodesta kuluisi jatkossa kesäpaikalla Värtsilässä. Riitta katsoi, ettei hän näin ollen voisi omistautua seuran työlle niin täysipainoisesti kuin haluaisi ja olisi suotavaa. Haikein mielin hän teki kesän 2008 vuosikokouksessa tilaa seuraajalleen Marja Perssonille.
Ei Riitta laakereilleen jäänyt lepäilemään johtokunnasta eroamisen jälkeenkään. Kuten jo alussa kävi ilmi, Pälkjärveläinen-lehti työllisti Riittaa erilaisilla toimeksiannoilla. Riitta oli mukana myös jonkin aikaa toimineessa muistelutoimikunnassa, joka suunnitteli ja toteutti muistitiedon keruuta ja tallentamista. Riitta kuuluu Joensuun tarinailtojen vakiokävijöihin ja arpajaisten aikaan hänelle lankeaa usein tehtävä halaajana tai voittojen esittelijänä.
Sanotaan, että ”kerran partiolainen – aina partiolainen”. Sama pätenee meihin pitäjäseuran jäseniinkin: Kerran pälkjärveläinen – aina pälkjärveläinen, tumii Riitta.
”Mari-mummo oli tuki ja turva evakkotaipaleella”, muisteli Riitta selaillessaan mummon valokuva-albumia seuran kesäjuhlilla 2009. Kuva Lissu
Suomi 100, Riitta 75
Koska Riitan syntymäpäivä sattuu vuoden loppuun ja kaikkien juhlapyhien alle, jonne se hukkuu ja unhoittuu, Riitta on päätti ”julistaa” koko vuoden 2017 myös omaksi juhlavuodekseen.
Paljon ehtikin sattua ja tapahtua juhlavuoden aikana. Alkuvuodesta Riitta sai kutsun Tampereelle kirjan ”Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat” julkaisutilaisuuteen. Hän oli lähettänyt valtakunnalliseen kulttuuri- ja tutkimusprojektin keräyshankkeeseen tarinansa ”Tuuleen kadonneet”. Se kertoo Riitan perheen asettumisesta uusille asuinsijoille Pielisensuun Utraan raskaiden evakkovuosien jälkeen. Tarina julkaistiin tuossa kirjassa muiden kirjaan valikoituneiden tarinoiden joukossa. Se on julkaistu myös Pälkjärven pitäjäseuran kotisivujen tarina-osiossa. Sieltä löytyy monia muitakin Riitan kirjoittamia tarinoita.
Heinäkuun alussa oli Joensuussa Pälkjärven pitäjäseuran vuotuinen kesäjuhla. Uutistoimittaja ja kirjailija Matti Rönkä oli lupautunut paikalle haastateltavaksi. Haastattelutehtävä lankesi Riitalle ja minulle. Jännitimme haastattelutilannetta etukäteen. Jännitys katosi, kun istuimme saman pöydän ääreen haastateltavamme kanssa, Rönkä oli miellyttävä ja laveasanainen haastateltava.
Eikä tässä vielä kaikki. Jo pari vuotta oli ollut tekeillä kirja ”Kaustajärvi – rajan jakama kotikylä”. Kirjalle haettiin ja saatiin Suomi 100 status. Riittaa oli pyydetty mukaan FM Katja Tikan vetämään kirjatoimikuntaan, johon hän empimättä suostui, lähinnä muisteluiden kirjoittajana ja kerääjänä.
Kirja julkaistiin juhlallisin menoin heinäkuussa Kaustajärven Siltajuhlassa, jonne oli saapunut 150 osallistujaa. Aikamoinen saavutus kylällä, jossa talvisin on vain kourallinen vakiasukkaita. Tohmajärven kunnanjohtaja Olli Riikonen piti juhlapuheen ja leikkasi sinivalkoisen nauhan.
Näin siis sota-aikana, vuoden pimeimpään aikaan, keskellä yötä syntynyt Pälkjärven tyttö on halunnut omalta osaltaan säilyttää ja viedä eteenpäin sitä lähihistoriaa, jonka muistajat harvenevat päivä päivältä.
Ehkä se hippunen sanataituruutta on jotain geneettistä perimää, miettii Riitta. Riitan äidin taustalla on kaksikin runonlaulajasukua, Shemeikat ja Vornaset. Riitan ukin, Aleksanteri Vornasen, mummi oli Pedri Semeikan sisko. Myös Tolvajärven Vornaset Korpiselästä ovat sukulaisia suoraan ylenevässä polvessa. Ei voi kuin ihmetellä, millaisia mahtimiehiä – ja naisia – löytyy aikaisemmilta vuosisadoilta.
Tämän hetken kuulumiset
Riitan puolisolla diagnosoitiin muistisairaus 2015. Sairauden edetessä Riitan oli otettava enemmän vastuuta kaikista asioista. Hän ehti olla yhden vuoden virallisena omaishoitajanakin, ennen kuin puoliso joutui laitoshoitoon kevättalvella 2022.
Samoihin aikoihin kun kansakunta eristäytyi koronan takia, Riitan oli eristäydyttävä myös puolison terveydentilan takia. Jo hieman aiemmin hänen oli jätettävä seuran yhteiset matkat ”väliin”. Mutta eipä sinne Venäjän puolelle ole tällä hetkellä kenelläkään muullakaan menemistä, ainakaan seuramatkojen puitteissa.
”Siitä olen kiitollinen, että sain käydä melkein kolmenkymmenen vuoden ajan synnyinseudullani ja samalla tutustua moniin pälkjärveläis-taustaisiin ihmisiin ja heidän juuriinsa.”
Pälkjärvellä syntyneet valkovuokkomatkalaiset kirkon portailla 2015. Kuva Lissu
XXXXX
Riitan haastattelu on julkaistu Pälkjärveläinen-lehdessä 11/2014 ja Naisten Ääni-sivustolla 2017, jolloin haastattelu päivitettiin ajan tasalle. Haastattelua on nyt hieman muokattu ja täydennetty tämän hetken kuulumisilla.
Nettitoimitus onnittelee Riittaa juhlapäivän johdosta. Onnea ja kaikkea hyvää myös uudelle vuosikymmenelle.
Videolla Riitta Tellervo kertoo elämästään eri vuosikymmenillä:
Tule kulkemaan matkaa vuodesta 1942 vuoteen 2022
Jutun otsikkokuvassa Riitta muistelee isovanhempiaan Aleksanteri ja Eudogia Vornasta Viinijärven hautausmaalla yhdessä veljensä ja pikkusiskonsa kanssa syksyllä 2022.
