Jatkosodan jälkeen isoisäni Jalmari Väisänen perheineen evakuoitiin Laihialle. Sieltä he muuttivat keväällä 1945 Liperiin pika-asutustilalle, jonka he olivat saaneet talvisodan jälkeen, mutta luopuneet siitä, kun palasivat Pälkjärvelle jatkosodan alussa (katso Pälkjärveläinen 2/2010, s. 22–28 ja 3/2011, s. 28–36).
Vuosina 1923–1983 isoisäni kirjoitti pakinoita Kansan Voima/Pohjois-Karjala lehteen. Ylensä aiheena oli politiikka, mutta kahdessa keväällä 1945 julkaistussa pakinassaan hän kertoo muutostaan.
Olen laittanut muutaman selityksen alaviitteisiin.
Laihialta
Kuudentoista vuoden poliittinen luottamustoimi tuli hoidettua niin, että meni koti kontuineen päivineen ja joutui tänne Laihian lukkarin yliskamariin miettimään maailman toilauksia. Pahemminkin olisi saattanut käydä.
Täällä on sentään lämmintä, keväistä päivänpaistetta ja laakea näköala lumesta vapautuneiden peltojen yli.
Tuossa on rukoushuone viidenkymmenen metrin päässä, hieman taaempana mahtava kirkko, joten sielunvihollisellakaan ei ole hyvä lähestyä näitä seutuja. Pitäjän poliittisen toiminnan keskus, jykevähkön komea työväentalo on tuossa aivan käden ulottuvilla ja maantien vastakkaisella puolella erikoisesti tyylitetty nuorisoseuran talo seisoo tylppine torneineen, joten on tilaisuus mitä monipuolisimmalle hengenviljelykselle.
Nämä on kuitenkin jätettävä, sillä mieli palaa sinne laulumaille. Odotamme vaan vaunujen saantia. Ennen sinne tuloa on nöyrästi anottava, että sikäläinen puolueväki ottais jälleen toveruuteensa, eikä muistelisi mennehiä. Jos tulikin tuo luottamustoimi tuhmasti [8] hoidettua tai muuten sopimattomasti käyttäydyttyä, niin tarkoitus ei kumminkaan ollut aivan sellainen. Sillä kyllä se niin on, että tälle tavalliselle talonpojalle — jolla ei ole pitkiä sivistyksen sukujuuria — tahtoo mennä ”virka” päähän. Tulee käveltyä nenä pystyssä, siellä missä sen pitäisi päinvastoin olla pitkin naamaa. On saattanut — varsinkin vaaliaikoina tervehtiä yhtä henkilöä samassa tilaisuudessa kaksikin kertaa, vaikka yksikin olisi hyvin riittänyt. Monia muitakin kommelluksia lienee sattunut, mutta se ei liene mikään ihme henkilölle, joka ei ole edes pikkuserkkukaan ruudinkeksijälle. Jos ”syntini” eivät estä minua pääsemästä toveruuteen, niin yritän palvella puoluetta voimieni mukaan. Älkää vaan hyvät toverit käsittäkö tätä niin, että pyrin valmistamaan maaperää tuohon luottamustoimeen, josta olen äsken vapautunut. [1] Sillä minä uskon sen, mitä Kiteen ukko sanoi minulle Hammaskalliolla vaalisaarnani pidettyä: pulise mitä puliset, uudet miehet remmiin. Silloin minä jo arvasin, että kohtaloni sillä alalla on ainaiseksi sinetöity. Mutta jos paikkakunnalla johon asuntoni saan, on puolueosasto, niin ehkä siellä tarvitaan järjestysmiestä, lipunmyyjää, tervehdyspuheen pitäjää ja niin poispäin, niin aina olen valmis siihen. Ja jos Jussi [2] antaa tilaa, niin silloin tällöin pistän kyläkirjeen tai uutisen tähän Kansan Voimaan, jota kylläkään ei monta numeroa ole uskaltanut tulla tilauksesta huolimatta tänne yliskamariin — vaunupula varmaan?
Muuten piirimme voi olla vallan tyytyväinen vaalin tulokseen. Yhden miehen menetys näissä oloissa on pidettävä kohtuullisena. Varsinkin kun menetys on näennäinen, sillä työväestön voimat todellisuudessa lisääntyivät niin ollen tappiosta ei oikeastaan voi puhuakaan.
Henkilöihin nähden voimme myös olla tyytyväisiä, sillä kaikki he ovat maakunnan miehiä ja jokaisella on varmaan sydämellään tämä vähäväkisten aseman parantaminen, johon nyt näyttääkin olevan mitä lupaavimmat edellytykset.
Edellä mainittu Kiteen ukon sanonta ei minua paljon karvastellut, mutta Järvisen Mikon — joka nyt on SKDL ryhmässä — Laihian työväentalolla laukomat syytökset nostavat vieläkin hiukset pystyyn — sanoi: ettei kukaan ole menetellyt niin ruokottomasti kuin sosialidemokraatit ja että he ovat olleet lapuanliikkeen henkisiä isiä. Vitsiksikin se on liian törkeä.
Mutta puolestani en sitä enempää muistele. Jos kerran sillä taholla pyritään asialliseen yhteistoimintaan, kuten merkit viittaa, niin puoleltamme ei saa asettaa esteitä sen pyrkimyksen tielle. Siis vaalitaisteluissa lingotuille ylisanoille niin puolin kuin toisinkin heittäkäämme unhoituksen huntu.
Jussinpoika. (Kansan Voima 27.4.1945.)
Liperi
Laihian lukkarin yliskamarista on vaelluksemme — monien muiden evakkojen kanssa — jatkunut aina tänne Liperiin saakka.
Saimme vihdoinkin tosin vaan avovaunun, jonka sisustimme kuululla Enson pahvilla. Katoksi asettelimme kärrinlavoja, aisoja ja riukuja sekä laihialaisten mädänneitä olkia, joista Iitu [7] peri kympin kollilta. Valtio ei nääs osallistunut sisustamiskustannuksiin. No, sennäköinen kuvatus sitte tuosta matkavehkeestä syntyikin. Se muistutti Maisun Miitrein kesämökkiä tai Kokkarin Ollin ajopelejä. [9] Siihen me kuitenkin lastasimme hevoset, lehmät, eukon, puoskat sekä muuta maallista kamaa, koin syömää ja ruosteen raiskaamaa. Runsaan parin vuorokauden kuluttua olimme rautatiematkan päättäneet vaunussa, josta ei ilmaa puuttunut.
Omasta ja miksi ei muidenkin pälkjärveläisten puolesta, jotka ovat päässeet tänne Karjalaan, kuka touko- kuka muihin töihin, lausun parhaat kiitokseni laihialaisille, jotka meitä majoittelivat talvikauden. Kiitokset myös niille isännille, jotka luovuttivat asunnoiksemme huoneita, joiden tuulenreijät olivat sellaiset, että matot oli naulattava lattiaan kiinni, tukka pysyi suorana, eikä vesikorvokaan kyennyt läikkymään, koska se suojasi itsensä jääpeitteeseen. Tällaisessa asunnossa pysyi reumatismi kunnossa.
Elintarvikepuoli oli siellä hyvä niin ihmisille kuin eläimillekin. Mentyä oli kuitenkin opittava ”talon tavoille”.
Virallinen kansanhuolto jos ei kaikistellen pystynytkään toiveitamme täyttämään — niitähän aina vaivaa virastokankeus — niin sitä alttiimpi oli palveluksissaan ”vapaa huolto”. Se piti huolen siitä, että saatavilla oli läskiä, voita, vaatetta, nahkaa, suolaa, perunoita y.m. y.m. ”Vapaan huollon tarkastajat” siellä olivat tehtävänsä tasalla. Ne pitivät huolen siitä, että kuluttajille oli tavaraa riittävästi tarjolla. Kansanhuollon virkailijoilla olisi paljon heiltä opittavaa. [4]
Tilannetta Pohjanmaalla tulin vertailleeksi kieltolakiaikaan 1929 Helsingissä, jolloin sattuma vei joksikin aikaa sinne. Uteliaana ihmisenä — kainoussyistä en sano janoisena — löysin Rautatietorilta kilometrin säteellä toistakymmentä kapakkaa, joissa ryypättiin sen verran kuin vatsa veti. Eikä niitä häirinnyt tirkistäjät eikä tarkastajat, pollarit ja politrukit. Keljuttaa hiukan. Kekkonen saisi — virastouudistusmies kun on— lakkauttaa koko kansanhuollon noilta rikkaimmilta alueilta. [5] Ehkä siellä tähän suostuttaisiinkin, vaikka se kuuluukin alueeseen, jossa menneinä aikoina oli toimintaohjeena: me teemme mitä tahdomme.
Eläinten sijoittajaksi sattui niin suurpiirteinen herra, joka maantiellä vaan korennolla mittasi, minkäverran kuhunkin kylään lehmiä sijoitetaan. Vaikka lehmät oli lähtiessä luetteloitu sekä merkitty korva- ja lautasmerkein, niin älkää luulko, että niitä sen perusteella oli helppo löytää. Ehkä toinen puoli joutui tuntemattomiksi. Tästä suurpiirteisyydestä johtui, että monta henkeä on saanut melkein koko talven yrittää luetteloida eläimiä — ei suinkaan sotkijain kustannuksella vaan valtion. Vaikka etsijät ovat juosseet talosta taloon, niin otappas nyt selvää, kun karvamerkit ovat hävinneet, ja tuskin lienee kukaan selvillä, missä pitäjissäkään niitä on. Sinne jäi allepainetultakin 50 kuin 4 kaikkiaan.
Muuten lööperiä ne sellaiset säännöt ovat, että jos lehmä päivässä lypsää neljä litraa puhdasta maitoa, niin siitä ei tarvitse maksaa hoitopalkkaa. Kuitenkin täytyi tämän pojan pulittaa Hietasen Matille Laihian pitäjän Puhakkalan kylästä 500 mk. 31.4.–45 lehmästä, joka poiki lokakuulla 1944 ja matkavaivojen jälkeen toukokuulla 1945 lypsi valkoista maitoa 4,2 kg. No voitanee sanoa: mitäs maksoit. Rauhan mies ei voi lähteä tappelemaan ja onko sellaista viranomaistakaan, joka tässä tapauksessa auttaisi. Ehkä se apu tulee yhtä myöhään kuin siirtoväen asuntojen tarkastus, jota näytään nyt kesän tullen ruvettavan suorittamaan. No, nythän ei palele tarkastajia eikä asukkaita.
Jussinpoika. (Kansan Voima 1.6.1945.)
Viitteet
[1] Jalmari Väisänen oli ollut kansanedustajana vuodesta 1929 lähtien, mutta jäi valitsematta eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1945.
[2] Antti Juho Kosonen, Kansan Voiman päätoimittaja 1942–1957.
[3] Kuopion läänin itäisessä vaalipiirissä SDP menetti yhden paikan, mutta SKDL:n paikkamäärä kasvoi nollasta kahteen, joten vasemmisto sai yhden paikan lisää. (Kansan Voima 21.3.1945.)
[4] ”Vapaa huolto” tarkoittaa mustaa pörssiä ja ”vapaan huollon tarkastajat” mustan pörssin kauppiaita.
[5] Urho Kekkonen oli valtiovarainministeriön virastoasiainvaltuutettu 1943–1945 ja oikeusministeri 1944–1946.
[6] Evakuoitujen eläinten kylkiin oli leikattu omistajan merkit, mutta kun karva kasvoi takaisin, ne hävisivät.
[7] Laihialainen maanviljelijä.
[8] Tyhmästi.
[9] Maisun Miitrei eli Miitrei Taronen (1861–1940) oli Suistamon Maisulan kylässä asunut talonpoika, jonka erikoisista tempauksista löytyy tietoja sekä digitaalisesta sanomalehtiarkistosta että netistä. Kokkarin Olli on tuntematon suuruus.
