EMIL JA REINO NISSINEN, ISÄ JA POIKA , HISTORIAN HEITTOPUSSEINA / Marja Nissinen

EMILIN TARINA – OSA 1

Emil Heikinpoika Nissinen (1899–1951) oli läpikäynyt dramaattisia elämänvaiheita ennen ryhtymistään maanviljelijäksi Pälkjärvellä, vaikka hän oli tuolloin vasta reilusti alle kolmekymppinen.  Emilin tarina sisältää väkeviä yhtymäkohtia Suomen kohtalonhetkiin palvelleen melkeinpä mikrohistoriallisena tapaustutkimuksena.

Emilin elämänvaiheet ennen avioitumista Pälkjärvelle

Emil varttui suht’ isossa, vauraassa ja hyvinvoivassa maalaistalossa Soanlahden kirkonkylässä lähellä Kuusikkomäkeä.  Tilan nimi oli Pekkala.  Tarmokas aikaansaavuus ja tehokas työote kuvasivat sekä mies- että naispuolisten perheenjäsenten luonnetta.  Suvun vahvat naiset, kuten Wilhelmiina Nissinen (s. Kopperi) ja Iida Partanen (s. Nissinen), tunnettiin pontevina ja lujatahtoisina emäntinä.  Wilhelmiina oli Emilin äiti ja Iida sisar.  (Timo Nissinen 26.6.2018) 

Pekkalan talossa kokeiltiin edistyksellisiä maanviljelysmenetelmiä, mistä kertoo, että sinne hankittiin yhteisostona eräiden sukulaistalojen kanssa koko Soanlahden ensimmäinen perunanostokone.  Myös hevoskasvatus sisältyi Pekkalan Nissisten elinkeinoihin.  Omien hevosten lisäksi heillä oli hoidossaan hevosyhdistyksen yhteisomisteinen siitosori ylläpitämässä seutukunnan Suomenhevosten korkeaa jalostustasoa.  Untamo oli tämän ison punaruskean pollen nimi.  (Timo Nissinen 27.12.2021) 

Pekkalan talon tienoo Soanlahdella 2010

Pekkalan kuopus Emil suoritti kauppakoulun Sortavalassa työskennellen lisäksi jonkin aikaa etäisiin sukulaisiin lukeutuvien Sortavalan Nissisten kauppaliikkeessä.  Jälkimmäisen sukuhaaran ansioluettelo sisältää sellaisia titteleitä kuin kauppias, kauppaneuvos, kunnallisneuvos, maanviljelysneuvos ja kansanedustaja.  Sortavalan Nissisten valokuvia komeilee edelleen Sortavalan kaupunginmuseon seinällä, kuuluivathan he kaupungin vaikuttajiin.  Erään sukuhistoriikin mukaan Emil olisi myöhemmin hoidellut myös osuuskauppoja Helsingissä ja Somerolla, mutta siitä ei ole vahvistettua tietoa lähipiiristä, joten viimeksi mainittuun tietoon on syytä suhtautua varauksella.

Sortavalan nyk. kaupunginmuseo 2010, ent. kauppakoulu 1920–1939
Nissisten kauppa- ja asuintalo

Sisällissodan syttyminen tempaisi mukaansa 18–19-vuotiaan Emilin.  Suojeluskunnan koulutuksen saaneena hänet värvättiin jalkaväkeen.  Hänen liittymisestään valkoisiin suojeluskuntajoukkoihin esiintyy ristiriitaista tietoa.  Timo Nissisen haastatteleman sukulaisen mukaan Emil olisi karannut sotimaan kielloista huolimatta, kun taas Airin mukaan Emilin Tilda-vaimo olisi valitellut, kuinka talon nuorimmainen uhrattiin laittamalla tämä sotaan.  Joka tapauksessa Emil lähti mukaan taisteluihin, jotka hänen näkökulmastaan edustivat vapaussotaa.  Soanlahdelta mobilisoitiin suojeluskuntalaisia runsain joukoin, joten Emil ei ollut poikkeus.

Emilille myönnettiin useampia kunniamerkkejä hänen ansiokkaasta panoksestaan vapaussodassa 1918.  Yhden mitalin etupuolella luki ”urhoollisuudesta” ja kääntöpuolella ”kiitollisuudella Suomen kansalta”.  Kunniakkaat ansiomerkit ovat säilyneet tallessa näihin päiviin. 

Vaikka moni yksityiskohta on peittynyt historian hämärään jääden epäselväksi, varmana faktana tiedetään Emilin haavoittuminen Kivennavalla Lipolan taistelussa.  Hänen jalkansa murskautui niin pahasti, että se piti amputoida.  Menetettyään toisen jalkansa Emil joutui käyttämään tynkään kiinnitettävää puista proteesia.  Senaikainen alkeellinen proteesi ei ollut helppo yhdistelmä maanviljelijän ammatin kanssa, sillä tekojalka aiheutti hiertymiä ja särkyjä vaatien myös ajoittaisia jälkihoitoja sairaalassa.  Invaliditeetistaan huolimatta sisukas Emil pärjäsi elämässään erinomaisesti.

Toivuttuaan sotavammastaan Emil työskenteli ensin armeijan palveluksessa kantahenkilökuntana Helsingissä.  Hän oli kaiketi kersantti autojoukoissa (Timo Nissinen 27.12.2021).  Hän teki sekä toimistotöitä että toimi korkean upseerin autonkuljettajana.  Upseeri piti vauhdikkaasta kyydistä esimerkiksi huristettaessa Helsingistä Viipuriin.  Kantakorttiin kirjattujen arvioiden perusteella Emil menestyi lyhyehköllä armeijaurallaan mallikelpoisesti. 

Emil olisi luultavasti mielellään jatkanut armeijassa, mutta vanhemman Aleksi-veljen ennenaikainen kuolema vuonna 1925 pakotti hänet palaamaan Pekkalaan Soanlahdelle, sillä Aleksilta jäi jälkeen alaikäisiä orpolapsia.  Lasten äiti ja Aleksin ensimmäinen vaimo Anna-Liisa oli kuollut jo kesällä 1922 viidennen lapsensa synnytykseen karjamajalla.  Veljenlapset kutsuivat heidän huoltajakseen tullutta Emiliä setä Eemeliksi (Timo Nissinen 27.12.2021).

Palattuaan Karjalaan Emilin ja Tilda Tanelintytär Hämäläisen, naatselkäläisen talontyttären (1900–1966), tiet kohtasivat johtaen häihin. Nuoripari asettui asumaan Naatselkään, mistä Emil ja Tilda ostivat Juurikkarannan maatilan, jota he ryhtyivät viljelemään 1920-luvun jälkipuoliskolla.  Emil ja Tilda elivät onnellisina toisilleen omistautuneina, kunnes kuolema heidät erotti Pyhäselässä, mihin heidät myös haudattiin.  Heidän perhe-elämästään kerrotaan Reinoa käsittelevässä jatko-osassa.

Sortavalan suojeluskuntatalo 2010
Yksityiskohta Sortavalan suojeluskuntatalosta

Emilin osallisuus sisällissodan taisteluihin – historiallinen konteksti

Emilin tiedetään osallistuneen suojeluskuntajoukoissa ainakin Lipolan ja/tai Raudun taisteluihin, kenties sitä ennen muihinkin.  Yrittäkäämme seuraavaksi hahmottaa lähteiden avulla yleinen viitekehys, johon Lipolan ja Raudun taistelut sijoittuvat.  Siten Emilin sotaretken vaiheet suhteutuvat kokonaiskuvaan.  Koska minulta puuttuvat edellytykset tehdä kunnollista arkistotutkimusta, hajanaiset asiakirja- ja artikkelilöydökseni internetistä jättävät runsaasti sijaa väärintulkinnoille, koska tiedot ovat yhtäältä ylimalkaisia, toisaalta liian pikkutarkkoja, jolloin metsää ei näe puilta.  Siksi koostamaani kyhäelmään tulee suhtautua hyvin kriittisesti, sillä sen arvaukset voivat mennä pahasti vikaan. 

Kolme Pälkjärven valkokaartilaisista 1918 | Kuva Pälkjärvi-seuran kuva-arkistosta
Ryhmäkuva Pälkjärven valkokaartilaisista 1918. | Kuva Pälkjärvi-seuran kuva-arkistosta

Lähtökohdat Keski-Kannaksella maalis-huhtikuussa 1918

Maaliskuun puoliväliin mennessä rintamalinja Karjalan kannaksella vakiintui linjalle Kämärä – Muolaankylä – Hotokka – Kuusaa – Punnus – Valkeamatka – Veikkola – Lipola.  Lipola oli Kivennavan kylä.  Tämän jälkeen taistelutoiminta rauhoittui kuukauden ajaksi punaisten keskittyessä lähinnä Pietarin radan liikenteen turvaamiseen.  Keski-Kannas pysyi sivunäyttämön roolissa valkoisten 19. huhtikuuta aloittamaan suurhyökkäykseen saakka.  (https://fi.wikipedia.org/wiki/Keski-Kannaksen_rintama)

Valkoisten joukot koostuivat karjalaisista.  Vasta suurhyökkäyksen alla rintamalle saapui miehiä myös muilta valkoisten hallitsemilta alueelta, lähinnä Pohjanmaalta.  Sen jälkeen itäarmeija jaettiin kolmeen ryhmään eversti Eduard Ausfeldin vastatessa Keski-Kannaksen rintamasta.  Ausfeld joukkoineen sai tehtäväkseen sulkea maayhteyden Karjalan kannaksella välillä Laatokka–Suomenlahti.  Ausfeldin ryhmän kokonaisvahvuus oli noin 6 000 miestä.  Miesvahvuus ei kuitenkaan koostunut hänen omasta 1. jääkäriprikaatistaan vaan se käsitti erilaisia pataljoonia sieltä sun täältä.  (Juhani Putkinen 2/2004;  https://fi.wikipedia.org/wiki/Keski-Kannaksen_rintama)

Punaisten itäisen rintaman ylipäällikkönä toimi Helsingin punakaartin III rykmentin päällikkö Oskar Rantala ja Kannaksen itäosan rintamia johti ylipäällikkönä Heikki Kaljunen.  Punaisten joukot olivat lähinnä paikallisten punakaartien jäseniä, vaikka Antrean ja Joutsenon rintamilla taistelikin suuri määrä Etelä-Suomesta, etenkin Helsingistä tulleita miehiä.  Antrean rintamalle punaiset lähettivät Viipurin ja Kannaksen punakaartien lisäksi muun muassa Helsingin punakaartin valiojoukkoja, kuten työläisurheilijoista kootun Jyryn komppanian.  Mukana oli myös tuntematon määrä vapaaehtoisia venäläisiä sekä Pietarin suomalaisen punakaartin jäseniä.

(https://fi.wikipedia.org/wiki/Keski-Kannaksen_rintama ja https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_rintama_(Suomen_sis%C3%A4llissota)

Valkoisten suurhyökkäys Keski-Kannaksella 19.4.1918 alkaen

Ausfeld otti varaslähdön hyökäten Kivennavan suuntaan jo 19.4.  Ylivoiman edessä punaiset joutuivat perääntymään nopeasti.  Aikaisin huhtikuun 20. päivän aamuna hyökkäsi kaksi pataljoonaa kapteeni Kumlinin komennossa Lipolan seudulta Kauksamoon, missä punaiset kärsivät suuria tappioita lähtien pakoon menettettyään neljä konekivääriä varusteineen.  Takaa-ajoon ryhdyttiin heti.  Vuottaassa otettiin noin 30 vankia.  (Juhani Putkinen 2/2004;  https://fi.wikipedia.org/wiki/Keski-Kannaksen_rintama)

Lipolan taistelu mainitaan Kivennapa-seuran paikallishistoriikissa, sillä Lipola oli Kivennavan kylä.  Juhani Putkinen kirjoittaa sotahistoriallisessa blogissaan seuraavasti (sitaatti): ”Kivennavan seudulle kokoontui huhtikuun 21. päivän kuluessa koko Ausfeldin ryhmä lukuun ottamatta Sihvosen pataljoonaa, joka yhä puolusti rintamaa Punnusjärven länsipuolella, ja pitkin rajaa Lipolan itäpuolella ryhmitettyjä joukkoja sekä osaa tykistöstä, joka kelirikon vuoksi ei ennättänyt perille.”  Putkisen blogissa kuvataan myös muita rintamataisteluita ja hyökkäyssuunnitelmia punaisia vastaan samoilla seuduilla, ml. Raudussa.  Samoin siinä mainitaan punavankien ottaminen valkoisille menestyksekkäiden taisteluiden jälkeen.  (Juhani Putkinen 20.4.2018)

Taisteluja käytiin samanaikaisesti Valkjärven pohjoispuolella Raudussa, mutta Raudun taistelua ei lasketa Keski-Kannaksen rintamaan, koska siellä olleita punaisten joukkoja huollettiin Pietarista käsin omana taisteluosastonaan.  Valkoisten voittoon päättynyt Raudun taistelu oli Tampereen ja Viipurin taistelujen ohella yksi sisällissodan verisimmistä.  Sen kaksi viimeistä päivää olivat koko sodan ankarimpia yhteenottoja kaikki rintamat mukaan lukien.  (https://fi.wikipedia.org/wiki/Raudun_taistelu)

Eljas Hämäläinen Raudussa 1918 | Kuva Pälkjärvi-seuran kuva-arkistosta

Löysin Kivennavan kirkonkylän valtausta koskevan arkistokortin netistä (ks. kuva alla).  Kun käytin Googlen hakusanana kortissa näkyvää merkintää 1. Karjalan rykmentin III pataljoona, päädyin ensin Karjalan rintamaa ja sitten Karjalan 1. rykmentin 3. pataljoonaa käsitteleville Wikipedian sivuille (ks. lähdeluettelo artikkelin lopussa), mistä huomasin kiinnostavan yksityiskohdan.  Karjalan 1. rykmentin 3. pataljoonan 3. komppanian päällikkö näkyy olleen A. Nissinen.  Olisiko tuossa komppaniassa taistellut Soanlahden suojeluskuntalaisia?  Nissinenhän on tyypillinen soanlahtelainen nimi.  Olisiko Emil kenties kuulunut A. Nissisen komppaniaan?

KUVA 9 Arkistokortti Kivennavan valtauksesta

Mielikuvituksellinen spekulaatio Lipolan taistelusta

Perhepiirissämme puhuttiin aina, kuinka Emil haavoittui ajaessaan venäläisiä joukkoja pois Suomesta.  Venäläisten osuus Karjalan rintamalla oli huomattavasti suurempi kuin missään muulla käsittäen sekä Suomeen sijoitettuja venäläisiä sotilaita että Pietarista saapuneita bolševikkivallankumouksellisia.  Vastassa oli silti yhtä lailla suomalaisia punaisia.  Viipurin läänin alueelta koottujen punakaartien lisäksi taisteluihin osallistui Helsingin punakaartin ja Pietarin suomalaisen punakaartin osastoja.  Rintaman johdosta vastasivat suomalaiset punapäälliköt. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_rintama_(Suomen_sis%C3%A4llissota)

Edellä mainitut viittaukset Helsingin punakaartiin ynnä muihin eteläsuomalaisiin sotijiin luovat pohjan mielikuvitukselliselle spekulaatiolle.  Nurmijärven Palojoella syntynyt isosetäni Frans Lahti jäi kiinni Kivennavan Rajajoella pian Lipolan taistelun jälkeen huhtikuun loppupuolella (lähde: Frans Lahden vankipäiväkirja syksyltä 1918).  Olisiko periaatteessa mahdollista, että Emil ja Frans olisivat osallistuneet samoihin taisteluihin vastakkaisilla puolilla?  Kuuluiko Frans Helsingin punakaartiin vai miten Palojoen poika oli päätynyt Kivennavalle asti? 

Emil ja Frans olivat jokseenkin samanikäiset, ikäeroahan heillä oli vain vajaat 16 kuukautta.  Emil oli syntynyt 22.1.1899, Frans 1.10.1897.  Emil joutui sotilassairaalaan Lipola-Kivennavan jälkeen.  Frans päätyi myöhemmin vankileirille, mistä hän selvisi hengissä eläen yli 90-vuotiaaksi.  Frans oli työläisurheilija, sittemmin SM-tason maratoonari, joka edusti Suomea olympialaisissa.  Hän kouluttautui rakennusmestariksi ja eteni johtavaan asemaan Helsingissä. 

Suojeluskunnan tunnuslogo | Wikimedia Commons

Suojeluskuntalaisuus ja sotavuodet Emilin näkökulmasta

Emil jatkoi aktiivista toimintaansa suojeluskunnassa 1930- ja 1940-luvuilla.  Näiden luottamustehtävien takia tuttavat kutsuivat häntä leikkimielisesti ”politrukiksi”.  Emil ei silti ollut kiihkomielinen äärioikeistolainen eikä missään nimessä IKL-läinen.  Hänen hillittyyn persoonaansa radikaali ääriajattelu ei olisi sopinut.  Emil oli Maalaisliiton äänestäjä.  Tiettävästi hän luki Maakansaa, Karjalan maalaisliittolaisten sanomalehteä.  Koska Emil asioi Osuusliike Yhteishyvässä, oletettavasti hänelle tuli myös Yhteishyvä-lehti.  Reinon puheiden perusteella kotona luultavasti arvostettiin presidentti P.E. Svinhufvudia, järkähtämätöntä laillisuusmiestä, sillä siihen sävyyn Reino Ukko-Pekasta puhui.

Sisällissodan kuukausina Emil oli solminut elinikäisiä toveruussuhteita toisiin suojeluskuntalaisiin, joihin hän piti yhteyttä sekä Pälkjärvellä että sotien jälkeen evakossa.  Aseveljiä yhdisti solidaarisuuteen nojaava keskinäisen avun verkosto, joka muistutti talvi- ja jatkosodan ”kaveria ei jätetä” -henkeä.  Yksi tällainen luottoystävä ja sotakaveri oli Makarissa asunut Eljas Hämäläinen.  Toisena esimerkkinä mainittakoon Ossian Lavola, joka hoiti Pohjois-Karjalan asekätkentää 1940-luvulla vaaran vuosina (ks. tämän luvun viimeinen kappale).  Eljas Hämäläisen nykyisin 97-vuotias Aino-tytär muistelee talvi-iltaa Makarissa:

”Isäni Eljas ja Emil Nissinen olivat sotakavereita sisällissodan ajoilta ja osallistuivat mm. Raudun taisteluun.  Raudussa Emil oli haavoittunut ja menettänyt toisen jalkansa.  Proteesi menetettyyn jalkaan oli tehty puusta, jotenkin se hihnoilla ilmeisesti oli kiinnitetty jalantynkään.  Vammasta huolimatta Emil oli ahkera ja yritteliäs talonpitäjä. 

Eräänä talvena hän oli ollut hevosella hakemassa jotakin kuormaa kotiinsa Naatselkään, en muista mitä se tavara oli tai mistä hän sitä oli ollut hakemassa.  Oli sattunut huono rekikeli, Emil kulki hevosen taakkaa helpottaakseen reen vieressä.  Makarinvaaralla hän poikkesi meille, aivan tien varressa kun asuttiin.  Emilin jalantynkä oli hiertynyt aivan vereslihalle hänen taivaltaessaan reen vieressä huonossa kelissä.  Eljas sanoi silloin, että nyt jätät kuorman pihaan, riisut hevosen ja pannaan se talliin, olet yötä ja aamulla sitten levänneenä jatkat Naatselkään.  Niin sotakaverit sitten menettelivät.”  (Muistelija: Aino Valonen, s. Hämäläinen; ylöskirjaaja Paavo Valonen 23.12.2021)

Huolimatta touhukkaasta osallistumisestaan suojeluskuntatoimintaan ja antamastaan uhrista vapaussodassa Emiliä huvitti eräiden yltiöisänmaallisten suojeluskuntalaisten ylenmääräinen keuhkoaminen, joka vaikutti ns. ”överiltä”.  Nämä yli-innokkaat henkseleiden paukuttelijat eivät useinkaan olleet ensimmäisiä sotaanlähtijöitä, jos he pystyivät välttämään liikekannellepanon toisarvoisella tekosyyllä, vaikka he olivat rauhan aikana heiluneet pyssy kädessä perin kärkkäästi.  Tällaisia henkilöitä oli tunnistettavissa niin Pälkjärvellä Karjalassa kuin Nurmijärvellä Uudellamaalla, joten piirre oli universaali.

Emil ei tietenkään voinut lähteä talvi- eikä jatkosotaan sen enempää jalkaproteesinsa kuin ikänsäkään puolesta, mutta hän palveli huoltotehtävissä sekä koti- että evakkopaikkakunnallaan.  Kantakersanttina hän johti varmuusvarastoa ensin välirauhan ja sitten jatkosodan aikana.  Heti muutaman päivän kuluttua saapumisestaan Maaningalle Emil ilmoittautui Kuopion sotilaspiirissä.  Sieltä hän sai tehtäväkseen sotilasvaraston perustamisen mahdollista tarvetta varten Maaningan Sinikivessä sijaitsevalle suojeluskuntatalolle.  Toimeksiantoon kuului myös tämän sotilasvaraston huolto ja ylläpito, mitä tehtävää Emil hoiti koko Maaningalla asumisensa ajan.

Sortavalan kauppakoulun suorittaneena Emil auttoi kyläläisiä veroilmoitusten täytössä ynnä muissa tavanomaisissa viranomaisasioissa Naatselässä asuessaan.  Perinne jatkui evakossa Nivansalossa, mihin monet entiset pälkjärveläiset tulivat hakemaan häneltä apua korvausanomusten laadinnassa.

Asuessaan Pyhäselässä evakkona sotien jälkeen Emil oli yhteyksissä vanhaan sotakaveriinsa Ossian Lavolaan, joka vaikutti Joensuussa.  Ossian Lavola kertoi Valpon väkivaltaisista kuulusteluista, joissa kuulustelijat löivät häntä kipeästi jalkapohjiin.  Netistä paikantamastani paikallishistoriallisesta katsauksesta selviää, miksi Ossian Lavola oli ollut pidätettynä: ”Keinosen alaisuudessa Pohjois-Karjalan asekätkentää hoiti Ossian Lavola. Hän oli 46-vuotias, Pohjois-Karjalan sotilaspiirissä yli kymmenen vuotta erilaisissa tehtävissä palvellut kapteeni, joka toimi tuolloin sotilaspiirin huoltopäällikkönä.” (Ilkka Simanainen 2/2014)

Immosen kuuset Naatselässä 2010

Säväyttäviä tarinoita 1920-30-luvun Soanlahdelta, Emilin lapsuusmaisemista

Samalla lailla kuin Pälkjärvellä Immosia asui joka niemessä ja notkossa, Soanlahdella melkein joka toisen sukunimi oli Nissinen, jos pikku liioittelu sallitaan.  Yksistään Toivo Nissisiä asui Soanlahdella 9 tai 11 kappaletta (en muista täsmällistä lukua varmuudella mutta iso se joka tapauksessa oli).  Kun siihen aikaan maalla ei ollut katuosoitteita, kirjekuorien päällä luki ainoastaan Toivo Nissinen, Soanlahti.  Siinä riitti postinkantajalla pähkäilyä, kenelle Toivo Nissisistä mikin kirje oli osoitettu.  Myös yksi Reinon serkuista oli nimeltään Toivo.  Hän oli seuraavassa tarinassa esiintyvän Aleksin poika.  (Reino Nissinen)

Reinon edesmennyt Aleksi-setä Soanlahdelta oli kuuluisa sekä voimistaan että rauhallisuudestaan.  Kerran oli lähinaapurin härkä kaatunut selälleen suureen laskuojaan.  Miehet olivat lähdössä hakemaan köysiä ja kankia Aleksin tullessa paikalle.  Aleksi totesi tyynesti, ettei niitä tässä tarvita.  Hän meni ojaan, nosti härän sarvista vääntäen istumaan ja siitä pystyyn.  Toisen kerran hän oli kantanut villin varsan talliin, kun se pelkäsi mennä oviaukosta.  Rovasti Hugo Alfred Kalaja oli tavannut painia iltojen iloksi niin Aleksin kuin eräiden toistenkin kanssa.  Vain Aleksi oli voittanut rovastin.  Saarnan päätteeksi kuolinilmoituksia lukiessaan keväällä 1925 Kalaja julisti saarnastuolista: ”Tämän pitäjän ja monen muunkin lähipitäjän vahvin mies on kuollut.”  (Timo Nissinen 4.2.2010)

Aleksin ja Emilin Iida-sisar avioitui Onni Partasen, soanlahtelaisen talollisen, kanssa.  Onni Partanen, jota myös Ukko-Partaseksi kutsuttiin, lukeutui pitäjän johtohahmoihin, osallistuihan hän kunnanvaltuustoon.  Yhdessä kuntakokouksessa Ukko-Partanen joutui kovaan riitaan kuuluisan kommunisti-Savinaisen kanssa, missä yhteydessä Savinainen uhkasi tappaa Partasen.  Kiista jatkoi kytemistään, millä seurauksella Savinainen näytti puukkoa myöhemmässä kokouksessa sanoen, että kokouksen päättyessä Partanen kuolee.  Jotkut läsnäolijat veivät kiireellä sanaa Iida Partaselle, joka riensi hädissään veljensä Aleksin luo.  Aleksi lähti kirkolle ilmoittaakseen, että ei Partasta tapeta.  Aleksi otti Savinaisen kaikessa rauhassa puhutteluun, tosin kunnantalon taakse, ja palasi Ukko-Partasen kanssa kotiin.  Kukaan ei tiedä, mitä hän Savinaiselle teki ja sanoi, mutta Partaseen ei kajottu.  Savinainen sen sijaan muutti seuraavalla viikolla perheineen Neuvostoliittoon!  (Timo Nissinen 4.2.2010)

Reinon täti Iida Partanen (s. Nissinen) tyttärensä Tyynen ja tyttärentyttärensä Vuokon kanssa |  Kuvan omistaa Timo Nissinen

Pekkalaan ostettu Soanlahden ensimmäinen perunnannostokone piti pintansa sodista huolimatta viskoen perunoita karmealla metelillä edelleen 1960-luvulla Konnevedellä.  Tuota jättiläismäistä hullujussia voi kutsua kolmen valtion perunakuokaksi.  Hartung-merkkinen jenkkivehje oli valmistettu 1930-luvulla Chicagossa, mistä se tuotiin laivalla Viipurin vieressä sijainneeseen Uuraan satamaan.

Kun väki lähti kiireellä evakkoon talvisodan päättyessä eivätkä miehet olleet ehtineet palata sodasta, 500-kiloinen raskas rumilus jäi Soanlahdelle, koska sitä ei yksinkertaisesti saatu mahtumaan mihinkään kuljetukseen.  Väen palatessa kotikonnuilleen syksyllä 1941 ensimmäisenä tulijoita tervehti keskellä peltoa jököttävä Hartung, jota myös Kovaseksi kutsuttiin.  Venäläiset olivat nostaneet sillä perunaa syksyllä 1940 hukaten sen rummun.  Hekin olivat yrittäneet viedä koneen mennessään, joskin yhtä huonolla menestyksellä.   

Kun väki lähti toisen kerran evakkoon jatkosodan loppuvaiheessa, aikaa evakuointiin oli hieman enemmän kuin edelliskerralla, joten Hartung saatiin nyt mukaan.  Soanlahtelaisten evakkotavarain junat ohjattiin pääosin Pohjanmaalle pienille asemapihoille, joilta sekä raskaita maatalouskoneita että muuta tavaraa selviteltiin oikeisiin osoitteisiinsa monta kuukautta jälkikäteen.  Hartung oli joutunut Pohjois-Pohjanmaalle Tervajoen asemalle.  Koska se oli erittäin raskas liikuteltava, purkajat olivat jättäneet sen lähelle raidetta sillä seurauksella, että veturi törmäsi siihen.  Veturiin oli tullut melkoisia vaurioita mutta Hartungista vääntyivät vain vetoaisan kiinnikkeet.  Kolhiintunut Kovanen tuotiin vihdoin viimein Tervajoelta Hankasalmen aseman kautta uuteen kotiinsa Konnevedelle.

Hartung edusti kahden hevosen vetämää mallia.  Koneessa oli suuret rautapyörät sekä iso kuokka ja heittopyörä.  Heittopyörän ympäriltä työntyivät rautakourat, jotka vinhasti pyörien levittivät perunat ja mullan pellolle.  Kourat puolestaan kiinnittyivät pitkiin puisiin varvoihin, jotka sojottivat korkealle ylöspäin tehden muutenkin korkeasta koneesta hurjannäköisen rumiluksen. Ajettaessa konetta varvat huitoivat ylös ja alas pitäen hirmuista räminää ja pauketta.  (Timo Nissinen 25.2.2020)

Näkymä Soanlahdelta 2010

Talonpojat rahtasivat talvisin järvimalmia Ilmonantsin Möhköön ansaitakseen lisätienestejä.  Ilomantsiin vietävää dolomiittia louhittiin kahdessa paikkaa Soanlahdella.  Möhkön rautaruukissa malmi sulatettiin ensin, minkä jälkeen harkkorauta valettiin noin 20 kg:n lieriömallisiksi pötkylöiksi, jotka muistuttivat tykin ammuksia.  Näitä harkkorautaisia pötkylöitä sanottiin sukunoiksi.  Sukunat ladottiin riviin reen pohjalle kuljetettavaksi Värtsilän terästehtaalle teräksen raaka-aineeksi.  Kuljetuksiin osallistunut Pekkalan hevosmies oli tuonut yhden sukunan kotiinsa saunankiukaaseen.  Siitä sai kipakat löylyt.  (Timo Nissinen 27.12.2021)  

Sukunasta syntyi Soanlahdella sanonta.  Jos jokin ”meni sukunana”, se livahti hetkessä nopeasti.  Sananparsi sai alkunsa, kun eräs hevosmies oli ajanut rekensä keväällä suvannon reunaan jäällä ja reki oli kallistunut yhtäaikaisesti.  Samassa olivat sukunat solahtaneet vauhdilla avantoon.  Ne siis humahtivat järven pohjaan silmänräpäyksessä eli ”menivät sukunana”.  (Timo Nissinen 27.12.2021)

Suistamon ortodoksikirkko 2010

Reinon Viljo-serkku Soanlahdelta on kertonut Timo Nissiselle kesämatkastaantätinsä Anna-Liisa Tiittasen luokseSuistamolle.  Soanlahtelaispojan kesämatkaan sisältyi leikkiä paikkakunnan viikareiden kanssa.  Suistamon kirkon kiviaita toimi rajamuurina, kun käytiin sotaa puumiekoilla ja kepeillä luterilaisten ja ortodoksien poikien kesken.  Rynnäkköhuutona oli luterilaisten puolella: ”Kuolema vääräuskoisille!” (Timo Nissinen 26.6.2018)

Jälkikirjoitus 

Suistamolla pikkupojat leikkisotivat nimitellen toisiaan vääräuskoisiksi.  Sisällissodassa aikamiehet tappoivat oikeasti ”väärää” aatetta edustavia maanmiehiään, joko lahtareita tai punikkeja.  Emil oli abiturientin ikäinen invalidisoituessaan pysyvästi.  En voi välttää aprikoimasta jalan menetyksen psykologista vaikutusta, vaikka Emil elikin täysipainoisesti. 

Törmäsin muutama vuosi sitten ennen kevättä 1918 otettuun rentoon nuoruuskuvaan takakenossa istuvasta Emilistä.  Siinä eloisilta kasvoilta säteilee veikeä hymynkare ja silmissä on kujeilevaa pilkettä.  Etenkin vivahteikkaan ilmeensä ansiosta Emil on todella salskea, vetävännäköinen nuorukainen.  Myöhemmissä 1926–35 otetuissa kuvissa hän seisoo jäykästi katsoen kameraan vakavamielisesti ja ilmeettömästi, mikä toki on yleisesti tyypillistä aikalaisotoksille.  Eroa korostaa nuorten poskien lapsekkaan pyöreyden vaihtuminen kulmikkaaseen klomoposkisuuteen.  

Teksti ja värivalokuvat: Marja Nissinen 1.1.2022

LÄHTEET

Tuttujen henkilöiden muistelut: julkaisemattomat kirjoitukset, sähköpostiviestit ja suulliset haastattelut

Nissinen, Reino | vuosien mittaan

Nissinen, Timo | 4.2.2010, 26.6.2018, 25.2.2020 ja 27.12.2021

Valonen, Aino (tallentaja: Valonen, Paavo) | 23.12.2021

Wikipedia-artikkelit

Karjalan 1. rykmentin 3. pataljoona | https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_1._rykmentin_3._pataljoona

Karjalan rintama (Suomen sisällissota) | https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_rintama_(Suomen_sis%C3%A4llissota)

Keski-Kannaksen rintama | https://fi.wikipedia.org/wiki/Keski-Kannaksen_rintama

Raudun taistelu | https://fi.wikipedia.org/wiki/Raudun_taistelu

Blogit, artikkelit ja paikallishistoriikit

Lahti, Frans (1918). Vankipäiväkirja Makelon saarelta (nyk. Mäkiluoto) Porkkalan edustalta

Putkinen, Juhani (2004). Vapaussota | https://jput.fi/Vapaussota_200418.htm

Putkinen, Juhani (2018). 20.4.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota|https://www.pirkanblogit.fi/2018/juhani-putkinen/20-4-1918-100-vuotta-sitten-suomen-vapaussota/

Simananainen, Ilkka (2014). Asekätkentä Rääkkylässä. | http://www.raakkyla-seura.fi/wp/wp-content/uploads/2015/01/Asek%C3%A4tkent%C3%A4-R%C3%A4%C3%A4kkyl%C3%A4ss%C3%A4.pdf

Kiitokset Lissu Kaivolehdolle vanhojen valokuvien jäljityksessä.