Tyyne syntyi Pälkjärven Naatselän kylässä Anna ja Matti Hiltusen esikoisena elokuussa 1923. Hän sai kolme sisarusta kahden vuoden välein; Veikko, Antti ja Aili. Perhe eli vaatimattomassa kunnan vuokramökissä. Tyyne oli kiltti ja kaikin puolin kuuliainen lapsi. Perheen vanhimpana lapsena hän omaksui toisista huolehtivan ja auttavaisen elämänasenteen jo pienestä pitäen.
Kansakoulun Tyyne aloitti viikkoa ennen kahdeksanvuotis syntymäpäiväänsä Makarin kansakoulussa. Alakoulua kesti kaksi ja yläkoulua neljä vuotta. Tyyne osallistui myös vapaaehtoiseen jatko-opetukseen, jota annettiin muutaman viikon jaksoissa kahden vuoden aikana. Tyyne oli hyvä oppilas, huolellisuudessa ja tarkkaavaisuudessa kympin tyttö. Parhaat numerot tulivat käsitöistä, lukemisesta ja uskonnosta. Päästötodistuksen hän sai toukokuussa 1937. Opettajiaan Maikki ja Toivo Leiniä Tyyne arvosti suuresti. Opettajien tyttärestä Marjatasta tuli hänen hyvä ystävänsä ja yhteyttä pidettiin vuosikymmeniä elämän vietyä kummankin tahoilleen.
Tuohon maailman aikaan vieraan palvelukseen oli lähdettävä heti kun kynnelle kykeni eli heti koulun päätyttyä. Ahkeralle ja hyvätapaiselle tytölle löytyi palveluspaikkoja naapurikylistä. Neljätoistavuotiaana Tyyne osallistui kaksiviikkoiselle Pohjois-Karjalan maanviljelysseuran järjestämälle karjanhoitokurssille Makarissa.
Isän kuolema ja talvisota
Viikkoa ennen 15-vuotis syntymäpäivää Tyyneä kohtasi kova isku. Matti-isä kuoli sairastettuaan puoli vuotta. Tyyne oli isän tyttö. Nuorena kaljuuntunut isä oli ihaillut tyttärensä pitkiä tummia lettejä. Tyyne oli luvannut isän sitä pyytäessä, ettei milloinkaan anna leikata hiuksiaan. Aikuiseksi tultua letit vaihtuivat nutturakampaukseen. Tyynen hiukset leikattiin lyhyiksi vasta lähempänä kahdeksaakymmentä, kun hän ei pystynyt enää itse hoitamaan niitä.
Runsas vuosi isän kuoleman jälkeen syttyi talvisota. Pelko ja huoli tulevasta kalvoivat mieltä. Talvisodan päätyttyä maaliskuussa 1940 kotimökki oli jätettävä ja lähdettävä evakkoon. Kuusitoistavuotias Tyyne lähti evakkomatkalle palveluspaikkansa Avoniuksen lehmien kanssa. Pakkasessa, tuulessa ja tuiskussa lehmien kanssa kohti Pohjois-Savossa sijaitsevaa Maaninkaa ja tuntematonta tulevaisuutta kulki hehkeintä nuoruuttaan elävän Tyynen ja hänen kohtalotovereidensa tie.
Takaisin kotiin Karjalaan
Maaningalta Tyyne lähti kotiapulaiseksi Helsinkiin maaliskuussa 1941. Aili-siskon kummi Selma Vasko oli hommannut Tyynelle paikan Lauttasaaresta tohtori Hyypän perheestä. Tyynen tehtäviin kuului taloustöiden ohella myös osallistuminen alle vuoden ikäisen Kalevi-pojan hoitoon.
Pälkjärvi vallattiin takaisin heti jatkosodan alettua ja ensimmäiset asukkaat pääsivät palaamaan kotiseudulleen pian sen jälkeen. Tyynen mieli paloi myös kotiseudulle ja niinpä hän sanoutui irti Hyypän perheen palveluksesta marraskuun alussa. Rouva Hyypän kirjoittamasta työtodistuksesta selviää, että Tyyne on suorittanut hänelle annetut työt kiitettävästi, on täysin luotettava sekä pystyvä työihminen. Rouva Hyyppä suosittelee Tyyneä oppivaisena, auliina apulaisena.
Elämä Pälkjärvellä jatkui sodan varjossa. Miehet olivat rintamalla ja arki kotirintamalla hoitui naisten, nuorten ja lasten voimin. Jokaiselle löytyi voimiensa ja kykyjensä mukaisia tehtäviä. Kylän nuoret tapasivat toisiaan opintokerhossa. Tyyne oli vakava ja kunnollinen nuori. Hyvällä työihmisellä oli kysyntää. Jatkosodan aikana Tyynellä oli useampia palveluspaikkoja. Viimeisin niistä Puikkolan koululla opettaja Rouhiaisen perheessä. Opettajalla oli kolme lasta ja mies sodassa, joten apu oli tarpeen.
Tyyne ja Niilo
Sodan jatkuessa kohtalo johdatti Tyynen kohdalle yksitoista vuotta vanhemman naapurikylän pojan Niilo Immosen tämän ollessa lomalla sotatantereilta. Elokuun viidentenä 1944, viikkoa ennen kuin Tyyne täytti 21 vuotta, he kihlautuivat. Niilo oli käynyt pyytämässä Tyynen kättä tämän äidiltä. Tyynen isähän oli kuollut jo vuonna 1938. Annan on kerrottu sanoneen: Se on teidän asianne. Sinähän tiedät Niilo, että Tyyne on köyhästä kodista. Kihlajaispäivänään nuoret osallistuivat kirkon raunioilla sankarihautajaisiin.
Evakossa
Tyynen ja Niilon kihlautumisesta oli ehtinyt kulua vain kuukausi, kun tuli järkyttävä tieto. Karjala oli menetetty lopullisesti. Rakkaat kodit ja kotiseutu oli jätettävä muutaman päivän kuluessa. Niilo oli vielä rintamalla, kun Tyyne perheineen lähti evakkomatkalle kohti Pohjanmaata. Ensin Tohmajärvelle ja sieltä Rääkkylän Paksuniemeen, missä ihmiset ja eläimet lastattiin proomuihin, joilla matkattiin Varkauteen. Sieltä matka jatkui maanteitse Pieksämäelle, josta lähti evakkojuna Jyväskylän kautta Haapamäelle ja edelleen Seinäjoen kautta Laihialle, joka oli määrätty pälkjärveläisten evakkopitäjäksi.
Laihialla Tyynen ja Niilon perheet saivat asuttavakseen huoneet Jokikylästä, Tyyne äitinsä ja sisarustensa kanssa Munakämpältä ja Niilon perhe parin kilometrin päästä Saarelan talosta. Tyyne ja Niilo vihittiin Laihian kirkossa sunnuntaina 17. joulukuuta 1944. Avioiduttuaan Tyyne muutti Saarelaan. Samassa kammarissa Tyynen ja Niilon lisäksi asuivat myös Niilon äiti, veli ja sisar. Niilon isä oli kuollut huhtikuussa 1940 evakkomatkan päätteeksi Maaningalla. Nuoripari osallistui Saarelan talon töihin. Niilolle oli kysyntää kylän rakennustyömailla. Samanikäinen talon isäntäväki Inkeri ja Niilo Saarela suhtautuivat evakkoihin suopeasti.
Keväällä 1945 Tyyne tuli raskaaksi. Helmikuussa 1946, tuntiessaan synnytyksen lähestyvän, Tyyne lähti äitinsä luokse Munakämpälle. Illalla kuuden jälkeen syntyi pieni tyttö, minä. Äidin ja isän kulta-kirjaan Tyyne on kirjoittanut: Kauniina kevätiltana pienokaiseni näki maailman valon ensimmäisen kerran tiistaipäivän päättyessä Laihian Jokikylässä. Pienokaiseni pesi kätilö Eeva Hahto. Kevätilta keskellä talvea, ihmettelen? Toiko lapsen syntyminen Tyynelle kevään tunnun kaikkien menetysten jälkeen?
Uudisraivaajan elämää Kiihtelysvaarassa
Pälkjärveläiset evakot sijoitettiin Pohjois-Karjalaan Joensuun ympäristöön, mahdollisimman lähelle entistä kotiseutua. Kiihtelysvaaraan sijoitettiin kaksitoista perhettä. Maanhankintalain nojalla Immoset saivat Raatevaaran kylästä keväällä 1947 ns. kylmän tilan, jossa ei ollut peltoa eikä rakennuksia. Tila oli yhteinen Niilon veljen, Villen kanssa. Perhe sai tilapäiseksi asunnokseen kahdentoista neliön huoneen kilometrin päässä olevasta Sinkkosen talosta. Samaan huoneeseen majoittuivat Niilon äiti ja sisarukset Selma ja Ville
Veljekset olivat olleet sodassa monta vuotta ja nyt alkoi uusi savotta. Oli kaadettava metsää, rakennettava perheelle uusi koti ja raivattava kiviset pellot. Tilan pinta-ala oli lähes seitsemänkymmentä hehtaaria, kauniita koivikkorinteitä, vähän tasamaata ja paljon suota. Tilan nimeksi annettiin Viistola kuten Pälkjärvelläkin. Talo rakennettiin kahden perheen asuttavaksi niin, että molemmille tuli aivan samanlaiset tuvan ja kammarin käsittävät asunnot omalla sisäänkäynnillä. Ensihätään rakennettiin myös väliaikaiseksi tarkoitettu pieni navetta ja mäenrinteeseen savusauna. Niilo oli käsistään kätevä ja tehnyt paljon rakennustöitä nuoruudesta lähtien. Häneltä sujui työ kuin työ ja käden jälki oli ”viimeisen päälle”.
Marraskuussa 1948 pääsimme muuttamaan uuteen kotiin. Talvisodan alkamisesta oli kulunut yhdeksän vuotta – yhdeksän pelon, epävarmuuden, köyhyyden ja kodittomuuden sävyttämää vuotta. Suuri tupa ja kammari olivat nyt vain Tyynen, Niilon ja heidän pienen tyttärensä käytössä. Voi sitä onnea! Seinän taakse, ”toiselle puolelle”niin kuin sanonta kuului, muuttivat Anna-mummo, Selma ja Ville.
Elämä uudessa Viistolassa jatkui rakentaen, raivaten ja maata viljellen. 50-luvun alkupuolella rakennettiin kunnon navetta samalla periaatteella kuin asuinrakennuskin. Molemmille perheille oli omat täysin samanlaiset puolikkaat navetasta omine ylisineen ja vetosiltoineen. Uuteen navettaan hankittiin lisää lehmiä, lampaita, sikapossu ja kanoja. Tallissa oli myös hevonen, Urho. Uusi saunakin rakennettiin ja sen yhteyteen puuliiteri Villen perheelle. Vanhasta navetasta tuli Niilon perheen puuliiteri. Savusauna jäi lapsille leikkimökiksi. Myös puimalato oli harvalla väliseinällä kahtia jaettu.
Kumpikin perhe viljeli omat viljat ja perunat. Peltoalueita vaihdettiin vuosittain. Heinätyöt tehtiin yhdessä ja heinät jaettiin seiväsluvun mukaan, siten että kumpikin sai saman verran sekä parempilaatuista, että huonompilaatuista heinää. Tilan pelloista suurin osa oli suota. Halla oli pelätty vieras ja lehmien kohdalla poikimahalvaus. Kerran yksi lehmä kuoli siihen. Se oli iso menetys. Lehmä haudattiin suohon. Molemmilla perheillä oli omat kasvimaat, mansikkamaat, marjapensaat ja kukkapenkit. Metsätyöt veljekset tekivät yksissä tuumin. Metsänmyynnistä saadut tulot jaettiin tasan molempien kesken. Lisätienestejä Niilo hankki perheelleen rakennustöillä ja savotassa.
Tyyne ahkeroi tuvassa, navetassa ja pelloilla aamuvarhaisesta iltamyöhään. Työtä helpottamassa ei ollut juoksevaa vettä eikä kodinkoneita, ensimmäisinä vuosina ei edes sähköä. Vie mennessäs, tuo tullessas ja tee siellä ollessas, oli ohje, jota tuon ajan emännät noudattivat. Kesäisin Tyyne poimi metsästä marjat ja sienet ja säilöi ne talven varalle. Iloiten ja voimiaan säästämättä Tyyne ahersi kodin ja perheen hyväksi. Kerran jos toisenkin kuulin hänen hyräilevän virsiä työtä tehdessään.
Sisarukseni syntyivät samoihin aikoihin kun navettaa ja saunaa rakennettiin, Maija 1950 ja Mikko 1951. Ville-setä löysi vaimon samalta kylältä ja avioitui Liisan kanssa helluntaina 1950. Perheen ainokainen, Eeva syntyi 1952. Samana vuonna Selma muutti pois. Niilon ja Villen äiti Anna kuoli heinäkuussa 1955.
Elämä Viistolan tilalla oli asettunut uomiinsa ja vuodet kuluivat työn touhussa.
Kädentaitojen mestarit
Sodan jälkeen kaikesta oli puutetta ja rahaa oli niukasti. Eikä tavaraa ollut kovin hyvin saatavillakaan. Tyynellä ja Niilolla ei ollut peukalo keskellä kämmentä. He tekivät mahdollisimman paljon itse. Ruoan suhteen oltiin lähes omavaraisia. Kaikki mitä suinkin voitiin, kasvatettiin ja valmistettiin ruoaksi itse. Tyyne keitti ruoat, leipoi ja paistoi leivät, kukot, pyöröt, piirakat, pullat, kakut, kääretortut ja pikkuleivät. Tupa täyttyi usein leipomusten tai uunissa hautuvien ruokien tuoksuista.
Tyyne kasvatti itse pellavat ja kutoi ne kankaiksi. Omista lampaista saadut villat hän kehräsi langoiksi. Neuloi ja virkkasi sukat, lapaset ja kintaat. Ompeli meille lapsille vaatteet ja osittain myös itselleen ja Niilolle. Parsi ja paikkasi ja teki vanhasta uutta. Käyttökelvottomiksi kuluneet vaatteet Tyyne leikkasi matonkuteiksi ja kutoi niistä matot tuvan ja kammarin lattialle.
Niilo teki puusta mitä vaan: talot ym. rakennukset, huonekalut, reet, kärryt, kelkat, sukset, veneet, vesikorvot, taikina- ja lihatiinut, kirnut, voipytyt, piirakkapualikat, puukauhat, hierimet, haravat ym. tarvekalut. Päreestä hän teki pyykkivasut, marjankeruu- ja perunannostovasut. Tuohesta jauho- ja kylvövakat, marjaropeet, lipit juoma-astioiksi lähteiden reunoille, kalakontit, virsut, leipäkorit ja käsityökorit. Myös sukset Niilo teki itse kaikille perheenjäsenille.
Ei Niilo jäänyt neuvottomaksi nahankaan kanssa. Esikoiselleen hän teki ensimmäisiksi kengiksi supikkaat. Lapikkaita hän teki itsensä lisäksi myös vieraille. Vuosikymmeniä myöhemmin vintistä löytyi säkillinen kenkälestejä muistona tuosta ajasta. Nuorelle, moottoripyörällä ajavalle kirkkoherralle Niilo teki komeat koirannahkarukkaset.
Oljesta syntyivät kauniit himmelit Niilon käsissä. Pälkjärvellä hän oli tehnyt itse myös kanteleen. Se oli kuitenkin jäänyt jonnekin matkan varrelle. Nyt Niilo soitteli ostokannelta. Muurarin työt hän teki myös itse. Toimi parturina perheelle ja kyläläisille. Ruuanlaittokin Niilolta onnistui tarvittaessa. Käden jälki oli äärimmäisen huoliteltua. Sen minkä tekköö, niin pittää tehä kunnolla, oli Niilon motto. Kysyttäessä, missä hän on oppinut kaikki taidot, Niilo vastasi: Ite se on vuan pitäny kaikki opetella.
Monessa mukana
Jokakesäiset Pälkjärven pitäjäseuran järjestämät kesäjuhlat olivat vanhemmilleni vuoden kohokohta. Siellä Tyyne ja Niilo tapasivat vanhoja ystäviä ja tuttuja. Seuran jäseniä he olivat sen perustamisesta, vuodesta 1949 aina kuolemaansa saakka. Niilo kuului seuran johtokuntaan yhtäjaksoisesti 33 vuota.
Tyyne ja Niilo olivat vakikävijöitä seurakunnan tilaisuuksissa. Kylän taloissa, myös Tyynen ja Niilon kodissa, pidettiin seuroja, lähetysompeluseuroja ja pyhäkoulua. Kylällä oli hyvä yhteishenki ja ihmiset osallistuivat aktiivisesti yhteisiin tilaisuuksiin. Tyyne kävi pappilassa järjestetyn pyhäkoulu- ja nuorisotyön kurssin. Yhdessä naapurin emännän, Aili Laurosen kanssa hän piti lapsille pyhäkoulua. Mieleeni ovat jääneet koko perheen tunnelmalliset joulukirkkomatkat. Kahdeksan kilometrin matka halki lumisten maisemien taittui hevosella. Useimmiten kirkonmenot kuunneltiin radiosta. Tyyne merkkasi veisattavien virsien numerot Karjalaisen reunaan ja veisasi mukana. Lasten oli istuttava hiljaa ihan niin kuin olisimme olleet oikeassa kirkossa. Sunnuntai erottui muutenkin tavallisesta arkipäivästä. Silloin tehtiin vain kaikkein välttämättömimmät työt kuten karjan hoito. Piirakat ja pullat oli paistettu ja tupa siivottu lauantaina. Jos piirakoita ei ollut ehditty jostain syystä paistaa lauantaina, Tyyne pyöräytti pyhäaamuna sultsinat ennen kirkonmenoja.
Aloitettuani koulun, Tyyne valittiin koulun johtokuntaan. Marttoihin Tyyne oli liittynyt jo aiemmin. Martat kokoontuivat vuorotellen kylän taloissa ompeluseuroihinsa saamaan opastusta ja tietoa perheeseen ja kotiin liittyvissä asioissa. Marttaneuvoja kiersi kodeissa opastamassa mm. puutarhanhoitoon liittyvissä asioissa. Tyyne kävi myös SPR:n järjestämän kotisairaanhoitokurssin, jossa opettajana toimi Alli Vaittinen, kuuluisa Mato-Alli.
Sunnuntaisin ja juhlapyhinä, joulupäivää lukuun ottamatta, kyläiltiin naapurien kesken. Kyläilyistä ei koskaan sovittu etukäteen, naapureihin voi mennä kutsumatta. Aina kyläilijöille keitettiin kahvit. Jos sattui tulemaan ruoka-aikaan, pyydettiin syömään. Kun perheisiin syntyi lapsia, naapurit kävivät rotinoissa. Hautajaisissa oli koko kylän väki ja kaikille tarjottiin ruokaa ja kahvia. Niin silloinkin, kun Niilon äiti, Anna, kuoli kesällä 1955. Tyynellä oli aina vierasvaraa komerossa, vieraiden ei tarvinnut milloinkaan tyytyä pelkkiin korppukahveihin. Monia töitä tehtiin talkoilla. Oli heinä-, puinti-, perunannosto-, pärekatto- ym. talkoita joihin osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät.
Tohmajärvelle
Ei ollut kulunut vielä kymmentäkään vuotta yhteiseloa Viistolassa, kun veljesten perheiden välillä alkoi ilmetä ristiriitoja. Siitä huolimatta, että oli selvät pelisäännöt ja molemmilla omat huushollit. Ennen pitkää kävi selväksi, että jommankumman perheen on lähdettävä etsimään elinpaikkaa jostain muualta. Ville ilmoitti, ettei hän lähde kilon paloinakaan.
Vaihtoehtoja ei siis ollut. Maassa oli nyt rauha, mutta veljesten perheiden välillä vallitsi jonkinmoinen sotatila. Niilo ja Tyyne myivät osuutensa tilasta Villen perheelle. Se oli kova paikka. Se repi auki kaikki Karjalasta lähdön ja evakkouden aiheuttamat haavat. Juuri kun kaikki oli saatu valmiiksi, oli taas lähdettävä ja aloitettava alusta.
Niilo kävi katsomassa lähes sata myytävää pientilaa Pohjois-Karjalan alueella vuoden 1959 aikana. Hän viipyi näillä kodinetsintäreissuilla aina useamman päivän kerrallaan. Isän poissa ollessa meillä oli äidin kanssa ihan omat jutut. Saatuamme pienemmät sisarukset nukkumaan, luimme tai pelasimme äidin kanssa halmaa myöhään yöhön. Saatoimme läiskiä myös aasia omatekoisilla korteilla tuntitolkulla. Isän kotona ollessa tällaiset yökukkumiset eivät tulleet kuuloonkaan.
Lopulta uusi koti löytyi naapuripitäjästä Tohmajärveltä Järventauksen kylästä, pälkjärveläisten evakkojen rakentama ja raivaama Pieni-Anttilan tila. Kahdenkymmenenviiden hehtaarin tilalla pellot olivat tasaiset ja kivettömät. Asuinrakennuksessa oli alakerrassa tupa ja kammari ja vintillä kaksi kammaria. Pihapiirissä oli navetta ja sauna, metsänreunassa lato. Puolen kilometrin päässä oli kaksi kauppaa, posti, Osuuspankki ja Seurapirtti. Se osa Järventauksen kylää, jossa tuleva kotimme sijaitsi, oli nimeltään Korpi. Muutimme Korvelle 28.10.1959.
Muutossa perheeltämme meni uusiksi kaikki; ympäristö, koti, koulu, seurakunta, naapurit, koulukaverit, kaupat ym. palvelut. Alkoi tutustuminen, opettelu, totutteleminen ja toipuminen. Kaikki Korven asukkaat olivat siirtolaisia, joukossa yksi ennestään tuttu pälkjärveläisperhe.
Uudella kotikylällä Tyynen ja Niilon ahkeruus ja osaaminen huomattiin. Tyyne piti Nenosen Selman kanssa kylällä pyhäkoulua ja osallistui aktiivisesti muuhunkin seurakunnan toimintaan. Kirkkovaltuustoonkin hänet valittiin. Immosen tuvassa kaikui virren veisuu, kun kylän väki kokoontui seuroihin. Järventauksen martat saivat Tyynestä uuden toimeliaan jäsenen. Niilo valittiin Osuuspankin hallitukseen.
Pikkuhiljaa peltoa raivattiin lisää. Navetan jatkoksi tehtiin lisärakennus. Asuinrakennukseen rakennettiin lisäsiipi, johon tuli saunatilat ja vessa. Huoneita remontoitiin ja laitettiin sähkölämmitys. Kylällä riitti rakennustöitä Niilolle sen minkä omilta töiltä ehti. Niilo oli myös venemestari. Hän teki elämänsä aikana yli kaksikymmentä soutuvenettä.
Hyvä antaa vähästään
Tyyne oli vieraanvarainen ja antelias emäntä. Hän saattoi lähteä naapuriin lämpimäis- tai uutisleipä kainalossa tai juustomaitopeilarin kanssa, kun lehmä oli poikinut. Jos joku naapuri sattui tulemaan ruoka-aikaan, hän lisäsi pöytään lautasen ja pyysi tulijan syömään. Kauempaa tulleet sukulaiset ja ystävät saivat meillä aina yösijan. Vieraammatkin, kuten kulkukauppias Raatikaisen, Tyyne majoitti. Kaupungista vierailulla olevat sukulaiset saivat lähtiessään mukaansa milloin mitäkin maaseudun antimia. Leipää riitti annettavaksi myös mustalaisäidille. Tyynen motto oli: Hyvä antaa vähästään, paha ei anna paljostaankaan.
Kun Tyynestä aikanaan tuli neljän lapsen mummo, hän piti huolta, että kaikilla riitti villasukkia ja lapasia, kuten meillä aikuisilla lapsillakin. Omat ja lapsenlapset sekä vävyt saivat tasapuolisesti syntymäpäivä- ja joululahjat. Myös kortit nimi- ja syntymäpäivinä ja jouluna Tyyne muisti aina.
Kun me aikuiset lapset kävimme lomilla Tohmajärvellä, Tyynellä oli aina lämpöiset piirakat valmiina odottamassa. Pois lähtiessä saimme kotiin viemisiksi maan antimia ja Tyynen leipomaa ruisleipää.
Eläkkeelle
Elämä ei pysähtynyt paikalleen Tohmajärvelläkään, vaan muutokset seurasivat toisiaan. Lapset aikuistuivat ja muuttivat työn perässä Helsinkiin ja Lahteen, minä jo 1963 ja Maija ja Mikko 1970-luvun alkupuolella. Niilo saavutti eläkeiän syksyllä 1977. Keväällä 1978 pellot vuokrattiin naapurille. Omaan käyttöön jätettiin vain pieni peltotilkku perunamaaksi. Lehmät laitettiin teurastamolle kesäkuussa 1978. Hevonen sai jäädä vielä muutamaksi vuodeksi. Lehmistä luopuminen oli Tyynelle haikeaa ja helpottavaa. Tyynen eläkeikään oli vielä pitkä rupeama. Kotona ja harrastuksissa riitti puuhaa. Nyt oli vihdoin aikaa lukea myös kirjoja ja tehdä pidempiä vierailuja tyttöjen perheisiin Helsinkiin. Syksyisin Tyyne kävi kunnan mehuasemalla töissä.
Tyynen eläkeikä koitti syksyllä 1988. Kansaneläke oli hänen ensimmäinen säännöllinen kuukausitulonsa sitten nuoruusaikojen. Työtä hän oli tehnyt tunteja laskematta koko avioliittonsa ajan, joka oli eläkeikään mennessä kestänyt 44 vuotta. Maitotilit ym. maataloudesta ja metsästä saatavat rahat menivät Niilon tilille. Hän oli tarkka taloudenhoitaja ja piti pussin nyörit tiukasti kiinni. Liekö koskaan antanut Tyynelle rahaa pyytämättä?
1990-luvun alussa tuli mahdollisuus vierailla entisellä kotiseudulla rajan takana. Pälkjärvelle oli Immosten kotoa linnuntietä vain kymmenkunta kilometriä, maanteitse vajaa kolmekymmentä. Tyyne osallistui ensimmäiselle pitäjäseuran järjestämälle matkalle kesällä 1990. Seuraavana kesänä mukaan lähtivät myös Niilo ja Mikko. Matka oli tunnetasolla järisyttävä molemmille vanhemmilleni. Ennen niin elinvoimaiset kylät olivat autioita, rakennukset oli purettu ja jäljellä vain sammaloituneita kivijalkoja. Ainoastaan pitäjän keskustassa oli muutama ränsistynyt suomalaisten rakentama talo. Koko elämänsä Tyyne kaipasi Pälkjärven valkovuokkoja. Niitä oli siellä ollut metsät valkoisenaan.
Joka aamu on armo uus
Tyyne alkoi sairastella 70-vuotis syntymäpäivänsä aikoihin 1993, jolloin hänellä todettiin osteoporoosi. Vuosien mittaan tuli kaatumisia. Olkapää murtui, sitten oikea lonkka. Tuli leikkauksia ja sairaalajaksoja. Verenpaine, verensokerit ja kolestrolit kohosivat ja niihin oli alettava napsimaan useita pillereitä päivässä. Liikuntakyky huononi ja lopulta oli turvauduttava rollaattoriin. Muutamaan vuoteen Tyyne ei ollut enää päässyt metsään. Metsä oli ollut hänen henkireikänsä ja terapeuttinsa. Niilo oli aikanaan ottanut nuoren vaimon, että se hoitaa häntä sitten, kun hän on vanha ja sairas. Nyt olikin niin, että Tyyne oli huonokuntoisempi, eikä hänestä ollut Niilon hoitajaksi. Työttömäksi jäänyt veljeni Mikko hoiti heitä molempia.
1990-luvun loppupuolella Niilo pääsi osa-aikaiseksi vanhainkodin asukkaaksi. Kahden viikon jaksot kodin ja vanhainkodin välillä vuorottelivat. Marraskuussa 1998 Tyyne kaatui, oikea lonkka murtui ja hän joutui leikkaukseen ja pitkään sairaalahoitoon. Niilosta tuli vanhainkodin vakituinen asukas. Niilon maallinen vaellus päättyi maaliskuussa 2000, kun hän rauhallisesti nukahti kuolonuneen Terveyskeskuksen vuodeosastolla. Tyynestä tuli leski viidenkymmenenviiden avioliittovuoden jälkeen.
Niilon kuoleman jälkeen Tyynen liikuntakyky huononi entisestään. Hän tuli entistä aremmaksi ja varovaisemmaksi ja tukeutui kaikessa Mikkoon. Tuntui että äidin ja lapsen osat olivat vaihtuneet. Kesällä 2000 yritimme saada Tyynelle vanhainkotipaikkaa. Paikkoja ei ollut ja jono oli pitkä. Syyskuussa 2002 Tyyne oli valmistautumassa saunaan lähtöön. Noustuaan tuolista, hän kaatui. Saunaan meno vaihtui ambulanssikyydiksi Joensuun keskussairaalaan. Vasen lonkka oli murtunut ja se leikattiin parin päivän kuluttua. Toipuminen Tohmajärven terveyskeskuksen vuodeosastolla kesti useita kuukausia.
Tyyne ei valittanut vaivojansa, vaikka sairasti ja oli huonokuntoinen. Hän oli sitä mieltä, että joka vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki. Kysyttäessä mitä kuuluu, vastaus oli aina: Kiitos, hyvää kuuluu. Tyynen voiman lähteenä oli virren sanoin ajatus Joka aamu on armo uus.
Vanhainkotipaikka järjestyi tammikuun lopulla 2003, kun oli pakko. Vanhainkotiin Tyyne ei sopeutunut koskaan täysin, vaikka siellä oli hyvä hoito. Käytimme häntä kotona kesällä 2003 kerran. Toista kertaa hän ei halunnut lähteä. Oli äksyillyt hoitajille monta päivää kotona käynnin jälkeen. Heinäkuun puolivälissä 2005, Tyynen tila huononi ja hänet vietiin terveyskeskuksen vuodeosastolle. Reilun viikon kuluttua hänet tuotiin takaisin vanhainkodille ja muutaman päivän kuluttua taas takaisin vuodeosastolle.
Syyskuun alkupuolella Tyynen vasempaan jalkaan tuli veritulppa. Jalka meni kuolioon ja lääkäri arveli lopun tulevan muutaman päivän sisällä. Tyyne ei ollut tottunut antamaan periksi elämässä. Eikä hän antanut helposti periksi kuolemallekaan. Tyyne sinnitteli elämässä kiinni vastoin kaikkia odotuksia vielä yli kaksi kuukautta. Lähdön hetki koitti marraskuun viidennentoista päivän iltana 2005. Samaan aikaan Tohmajärvellä raivosi syysmyrsky; ukkonen jyrisi, salamoi, puita kaatui ja sähköt katkesivat. Tyyne oli kuollessaan kahdeksankymmenenkahden vuoden ikäinen.
Päivilleni on pantu määrä
Pari päivää Tyynen kuoleman jälkeen selasin hänen Raamattua ja virsikirjaa. Virsikirjan välistä löysin tutun tarinan vaikeasta rististä. Raamattunsa kansiaukeamalle Tyyne oli kirjoittanut: Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä.
Raamatun ja virsikirjan seurana oli lahjaksi saatu hartauskirja Virtoja erämaassa. Kirjassa on luku vuoden jokaiselle päivälle. Kirjan välissä oli lukunauha ja kortti, molemmat samassa kohtaa. Avasin kirjan siitä ja hätkähdin. Edessäni oli aukeama 15. marraskuuta. Kirja ei ole ollut äitini käsissä kesän 2002 jälkeen. Eikä siihen ollut kukaan muukaan sen jälkeen koskenut.
Epilogi
Vanhemmat tarjosivat meille sisaruksille turvallisen lapsuuden ja kodin. Lapsena saimme olla lapsia. Vaikka elämä oli aineellisesti niukkaa, ruokaa oli aina riittävästi ja se oli hyvää. Söimme puhdasta luomu- ja lähiruokaa, vaikkei koko sanoja vielä tuolloin tunnettu. Äiti piti huolta, että vaatteet olivat ehjät ja puhtaat. Työntekoon meidät opetettiin pienestä pitäen. Ensin työ ja sitten leikki ja Ei Luoja laiskoja elätä,olivat usein kuultuja lausahduksia.Vanhempia oli toteltava. Hyvät ja kohteliaat käytöstavat opetettiin. Samoin iltarukous. Rakkaudesta ei tuohon aikaan ollut tapana puhua, se osoitettiin teoilla ja ruoalla. Äiti oli perheen ja kodin hengellinen johtaja ja isä perheen pää, joka kantoi tunnollisesti vastuunsa perheestä. Äidiltäni olen perinyt tekemisen ja pärjäämisen meiningin lisäksi ainakin sosiaalisen ja vieraanvaraisen luonteenlaadun.
XXXXX
Kuvat kirjoittajan arkistosta
Juttu on julkaistu aiemmin Naisten Ääni-sivustolla vuonna 2017
