Terveyden hoitaminen miedoilla rohtokasveilla, on yhtä vanhaa kuin ihminen itse. Kasvit, niin voimakkaasti vaikuttavat lääkekasvit kuin miedot rohtokasvitkin, ovat olleet tärkeimpiä lääkkeitä vuosituhansia. Aikoinaan apteekeissakin oli laaja valikoima mitä erilaisimpia kuivattuja rohdoksia ja rohdostinktuuroja, joista sekoitettiin kulloinkin tarvittavat lääkkeet. Monien rohdosten osalta oltiin omavaraisia, sillä apteekkarit velvoitettiin meillä pitämään omaa lääkeyrttipuutarhaa aina 1930-luvulle saakka.
Kansanparannusperinne
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto on kerännyt ja tallentanut vuosikymmenten mittaan suuret määrät tietoa kansan lääkintätaidoista ja parannuskeinoista. Niistä on tehnyt selkoa mm. Matti Hako 1957 ilmestyneessä kirjassaan Kansanomaista lääkintätietoutta. Vuonna 1980 ilmestyi Toivo Rautavaaran laaja-alainen teos Miten luonto parantaa. Kirjan lähtökohtanaon kansanparannusperinteen keräys, jonka Kansanrunousarkisto ja aikakauslehti Seura toimeenpanivat 1.7.1977 – 28.2.1978 Werner Söderström Oy:n tukemina. Keräykseen osallistui myös pälkjärveläinen Juho A. Leskinen (s.1909). Leskinen oli toimittanut jo vuonna 1973 Kansanrunousarkistoon Keräelmän lääkekasveista. Tämä juttu perustuu tuohon keräelmään.
Leskinen tekee keräelmässään selkoa siitä mitä kasveja ennen vanhaan käytettiin Pälkjärvellä lääkitsemistarkoituksiin ja mitä tauteja ja vaivoja ja miten niillä yritettiin parantaa. Tiedot perustuvat hänen omiin muistitietoihinsa, joita hän on saanut etupäässä äidiltään. Leskisen äiti oli turvautunut sairauksissaan kasvikunnasta saatuihin lääkkeisiin. Leskinen on saanut tietoja myös kotonaan vuosina 1923 – 1927 asuneelta, Kiteellä syntyneeltä Eeva Stiina Näätäseltä (o.s Mononen), joka kuulun Tietäjä Hulkon sukulaisena osasi jo nuorena valmistaa kasveista lääkkeitä. Joukossa vilahtelee myös joitakin tuttuja pälkjärveläisten nimiä, jotka mainitsen asianomaisissa kohdissa. Kerron kasveista siinä järjestyksessä kuin Leskinen oli ne muistiin merkinnyt.
Mustikka
Kuivatut mustikat olivat oiva ripulilääke. Siitä Leskisellä on omakohtaista kokemusta. Mustikat kuivattiin tuvan uunissa tai auringonpaisteessa ihan kuivaksi ja säilytettiin paperipussissa. Kuivatuista mustikanlehdistä puolestaan keitettiin teetä ja sen uskottiin auttavan reumaattisiin sairauksiin, jalkojen kolotuksiin ja kaikenlaisiin särkyihin. Tee oli juotava noin tuntia ennen nukkumaanmenoa ja yöksi jalkoihin tuli laittaa villasukat.
Ohra
Ohra oli myös entisaikojen vatsasairauksien lääke. Kun vatsaa alkoi kivistää tai vääntää, keitettiin ohrakahvia. Se valmistettiin samalla tavoin kuin tavallinen kahvikin, mutta kahvinporojen asemasta oli rännälissä paahdetuista ohranjyvistä kahvimyllyssä jauhettua jauhoa. Ohrakahvia käytettiin myös ripulilääkkeenä, jos kuivattuja mustikoita ei ollut.
Ohranoraasta valmistettiin lääkettä keltatautiin. Tuoreet leikatut oraat kuivatettiin hurstin päällä auringonpaisteessa ja kuivina ne pakattiin paperipusseihin talven varalle. Keltataudin iskiessä kuivat oraat leikattiin puukolla lyhyeksi silpuksi ja niistä keitettiin teetä. Orassilppua ei kuitenkaan saanut siivilöidä pois, vaan sekin tuli syödä. Jos keltatauti iski ohran oraalla ollessa, niin silloin syötiin tuoretta orasta paljaaltaan.
Suolaheinä
Leskisen äiti oli niityllä kulkiessa kehotellut lapsiaan syömään suolaheinää. Siitä uskottiin saatavan rautaa ja muita elimistöä vahvistavia aineita.
Pellavansiemenet
Siemenet survottiin varovaisesti morttelissa hienoksi. Survottu jauhe oli siemenöljyn vaikutuksesta rasvainen. Tätä ”salvaa” laitettiin verta vuotavaan nenään ja haavoihin, koska sillä tiedettiin olevan verenvuotoa tyrehdyttävä vaikutus. Emäntä Anni Muhosen mukaan naiset ovat nielleet kokonaisia pellavansiemeniä vähentääkseen runsaita kuukautisvuotojaan.
Rautalehti (piharatamo)
Kun sormeen tai jalkaan tuli haava, niin ensimmäiseksi sen päälle laitettiin rautalehti ja sitten kääre. Ajoksen eli paiseen päälle laitetun rautalehden uskottiin vetävän paiseesta ”sisuksen” pois ja parantavan paiseen nopeasti. Verenpainetautia sairastavia kehotettiin syömään rautalehteä raakana. Rautalehden uskottiin myös puhdistavan ja vahvistavan verta.
Vihulainen (nokkonen)
Vihulaisen käyttö lääketarkoituksiin on ollut hyvin vanha tapa. Leskisen äiti oli muistellut kuinka hänen lapsena ollessaan vihulaista kerättiin ja kuivattiin kesällä ja säilöttiin talven tautien varalle. Vihulainen kerättiin silloin kun kukinta alkoi ja lopetettiin kun se tuli täyteen kukkaan. Kuivatutut vihulaisen varret ja kukat keitettiin ja keitettä käytettiin peruslääkkeenä moniin sairauksiin.
Munuaistautisille valmistettiin vahvaa teetä hauduttamalla vihulaissilppua kuumassa vedessä viisitoista minuuttia. Teetä tuli juoda kolme kupillista päivässä ilman sokeria. Keuhkokatarria sairastavan vihulaiskeitteeseen lorautettiin vähän konjakkia ja tätä rohtoa tuli nauttia puoli kahvikupillista kolmesti päivässä.
Impilahtelaiselta anopiltaan Emma Koposelta Leskinen oli kuullut, että kun lapsen synnyttäneeltä naiselta alkoi maidontuotanto ehtyä, niin siihen auttoi vihulaiskeite, johon oli lisätty hunajaa. Koposella oli tästä omakohtaista kokemusta.
Jos virtsassa esiintyi verta, siihen auttoi vihulaiskeite, johon oli lisätty pellavansiemenistä keitettyä vettä. Pellavansiemenet voi syödä myös kokonaisina, jos ryyppäsi päälle vihulaiskeitettä.
Kun vihulaiskeitteeseen lisättiin viiniä tai mietoa viinaa, niin siitä saatiin erittäin hyvä virtsarakkotulehdustaudin lääke. Emäntä Anni Immosen (s.1898) kertoman mukaan entisinä aikoina naisilla oli ollut runsaasti tällaisia tulehduksia, joten lääkkeellä oli paljon käyttöä.
Vihulaiskeitettä käytettiin myös rohtuneen ihon ja syyhyn hoitoon. Keitteeseen lisättiin ruokalusikallinen etikkaa litraa kohti. Tällä liuoksella sitten siveltiin rohtunut tai syyhyävä iho ennen maatamenoa. Liuos poisti kutinan ja iho pääsi paranemaan eikä ”kynnenvihoja” tullut.
Ruusunmarjat
Ruusunmarjojen syönti on katsottu entisaikaan kuuluvan kauneudenhoidoksi. Leskisellekin oli tuttu sanonta: Syö ruusunmarjoja, niin pysyt kauniina. Ruusunmarjojen tiedettiin puhdistavan verta ja vilkastuttavan aineenvaihduntaa. Syksyllä ruusunmarjoja syötiin tuoreena. Talveksi niistä tehtiin keitettä, joka säilytettiin pullotettuna kuopassa tai kellarissa. Ruusunmarjakeitettä käytettiin virtsavaivoissa ja niihin se onkin ollut hyvä lääke.
Kataja ja katajanmarjat
Kun vanhemmalla miesväellä alkoi tulla virtsaamisvaikeuksia, keitettiin teetä katajanmarjoista. Tee avasi tukkeutuneet virtsatiehyet ja pani virtsaputket toimimaan. Teellä oli myös virtsaneritystä kiihottava vaikutus. Katajanmarjat kerättiin syksyllä, kuivatettiin ilmavassa paikassa ja laitettiin paperipusseihin, jotka säilytettiin kuivassa paikassa.
Katajan neuloista keitettyä teetä juotettiin hengenahdistusta tai muita hengityselinten sairauksia poteville. Teehen lisättiin hieman sokeria ja konjakkia ja teho olikin sen mukainen, kirjoittaa Leskinen.
Katajanhavuja käytettiin maalaistaloissa maitoastioiden raikastajana. Näin astioista saatiin pois vahingolliset bakteerit.
Ennen vanhaan sairaat hoidettiin kotona ja he myös kuolivat kotiin. Kun vainaja oli pesty ja viety ”laudalle”, niin huoneessa poltettiin katajaa ja havujen annettiin olla vuorokauden verran siinä huoneessa, jossa vainaja kuoli. Näin huoneesta saatiin pois kalman haju.
Haavanlastut
Haapa kaadettiin talvella ja jätettiin metsään jänisten syötäväksi. Jos jänikset söivät kuoren rungosta ja oksista, niin haapa oli hyvä lääkepuuksi. Pupujen kuorima haapa pätkittiin pölleiksi ja tuotiin kotiin. Pölleistä veistettiin lastuja, jotka haudutettiin padassa kuumassa uunissa parin tunnin ajan. Pataan laitettiin ensin kaksi litraa vettä ja lastuja sen verran, että ne peittyivät hyvin. Hauduttamisen jälkeen keitos siivilöitiin. Kun tähän lastuveteen lorautettiin lasillinen kermaa litraa kohti, saatiin oiva lääke naisten kuukautisvaivoihin. Lääkettä nautittiin kahvikupillinen kahdesti päivässä. Jos haapalastuvedellä pesi kasvonsa, niin kesakot hävisivät kasvoista.
Rukiin torajyvät
Rukiin alkaessa valmistua, niiden tähkistä kerättiin torajyviä kotitarpeiksi ja apteekkiin myytäviksi. Etenkin naisväen tiedetään keränneen mielellään torajyviä ja kuivanneen niitä talven varalle. Kuivatuista torajyvistä he valmistivat keitettä, jota he käyttivät verenvuototaudissa (tarkoitettaneen kuukautisia). Keite, johon oli lisätty pellavansiemeniä, oli oiva lääke myös silloin, kun synnyttäjältä ei meinannut verenvuoto tyrehtyä. Monissa synnytyksissä mukana ollut puapo Anni Juvonen on kertonut että verenvuoto tyrehtyi siihen paikkaan, kun synnyttäjä oli juonut keitteen. Torajyviä käytettiin myös ennen synnytystä ennalta ehkäisemään verenvuotoa.
Siankärsäkkä (siankärsämö)
Siankärsäkkä oli naisten suosima lääkekasvi. Kasvista otettiin talteen varsi, kukat ja lehdet ja ne kuivattiin tulevaa käyttöä varten. Kesällä käytettiin tuoretta kasvia. Siankärsäkkäästä valmistettu keitevesi oli hyvää lääkettä naisten kuukautishäiriöissä. Sen uskottiin vaikuttavan myös niin, ettei nainen tule niin helposti raskaaksi, jos nauttii sitä ”pahoina aikoina”.
Valkoapila
Valkoapilaa kuivattiin ja siitä valmistettiin keitettä, joka oli hyvä lääke naisten valkovuototautiin. Keite puhdisti myös verta. Kesällä valkoapilan kukkia ja lehtiä syötiin tuoreena. Leskinen kertoo itsekin syöneensä niitä.
Suopursu
Puoskarimummojen kerrotaan valmistaneen suopursun kukista ja lehdistä lääkettä, jota he käyttivät avustaessaan epätoivoisia naisia sikiön lähdettämisessä. Kuinka he tämän lääkkeen tai pikemminkin myrkyn valmistivat, sitä ei Eeva Stiina Näätänen ollut osannut kertoa. Suopursukeitteen kerrotaan olleen sellaista ainetta, että se esti tai ainakin hidasti myös raskaaksi tulemisen.
Sipuli ja persilja
Kun sipulia syö raakana niin veret vahvistuvat, sanottiin ennen muinoin ja oli siinä perääkin, sillä sipulin syöjillä on punakat posket ja iho terveen näköinen, kirjoittaa Leskinen.
Sipulilla on jo vanhastaan tiedetty olevan sukupuolielämää voimistava kyky. Niinpä sota-aikana vaimot lähettivät miehilleen sipulia rintamalle, kun tiesivät tämän pääsevän kohta vuorolomalleen.
Persiljalla on kerrottu myös olevan sukupuolielämää kiihottava vaikutus ja siksi sitä on käytetty runsaasti jokapäiväisiin ruokiin kesäaikana.
Sipulimaito lienee tuttu flunssalääke nykyihmisellekin. Leskisen äiti oli pilkkonut hienoksi yhden ison sipulin uunin kestävään astiaan ja kaatanut päälle litran maitoa. Laittanut sitten astian kuumaan uuniin ja antanut hautua siellä tunnin verran jolloin yskänlääke oli valmis. Lääke nautittiin illalla ennen maatamenoa.
Ollessani lapsi, äiti valmisti minulle sipulimaitoa sinireunaisessa Arabian Pekka-teekupissa. Juomatta jäi. Jo maistamisesta ja hajusta jäi iänikuinen inhotus sipulia kohtaan.
Pihlaja
Pihlajankuorista valmistettiin uunissa hauduttamalla keitettä, jolla lääkittiin munuaistautia. Samaan tarkoitukseen käytettiin myös pihlajanmarjoista valmistettua keitettä. Kun pihlajanmarjakeitteeseen lisättiin vähän viinaa, siitä tuli hyvä lääke tupakkayskään. Vanhojen pälkjärveläisten mukaan sitä on käytetty lääkkeenä myös kurkkukatarriin.
Suopaju
Suopajunparantavasta vaikutuksesta Leskiselle on kertonut emäntä Hilma Hämäläinen (s.1898). Emäntä oli nuorena sairastunut jalkatautiin jota sanottiin iskiakseksi. Hän oli käynyt lääkärissä useamman kerran, mutta lääkärin määräämistä lääkkeistä ei ollut mitään apua. Hämäläinen kertoo olleensa niin kipeä, ettei päässyt kävelemään. Eräs naapurin isäntä oli kertonut parantuneensa samanlaisesta vaivasta suopajun vedellä.
Hämäläisen mies haki suopajuja ja niitä laitettiin viiteen vesilitraan niin paljon kuin siihen vesimäärään mahtui. Pajuja keitettiin niin kauan, että keitinvesi mahtui puolen litran pulloon. Tätä nestettä piti ottaa puoli kahvikupillista kolmesti päivässä. Se oli totisesti tehokasta ja väkevää lääkettä ja minä paranin ja pääsin kävelemään. Ja siitä lähtien ovat jalkani olleet vuosikymmeniä terveet, vakuutti emäntä Hämäläinen Leskiselle.
Koivun ”pakkula” (pakurikääpä)
Heikki Riikosen (s. 1890) kertoman mukaan Puikkolassa asui Härkösen mummo, joka teki lääkettä koivun ”pakkulasta”. Pakkula kasvoi koivussa lahon paikan yläpuolella. Väriltään se oli sinertävän musta ja kasvoi halkeaman yläosassa. Härkösen mummo etsi metsästä tällaisia pakkuloita ja kuivasi ne. Kuivuttuaan pakkulat olivat niin mureita, että ne voitiin sormin kämmenen päällä musertaa hienoksi. Hienonnettuna pakkula oli kuin kahvinporoa. Tästä pakkulanporosta mummo sitten valmisti mökissään lääkettä. Valmistustapa oli salainen, mummo ei paljastanut sitä kenellekään. Ainoastaan se tiedettiin, että lääke valmistettiin keittämällä. Pakkulavesi oli tummaa ja sitä säilytettiin lasipulloissa.
Pakkulavesi oli ulkonaisesti käytettävä yleislääke kaikenlaisiin kolotuksiin ja särkyihin. Se oli hyvä lääke myös lihasten venähdyskipuihin.
Kerran eräälle isännälle tuli kova kipu jalkaan ja jalka vääntyi koukkuun. Kun mikään kotoinen lääke ei auttanut, isäntä käski hakea Härkösen mummon pakkulavesilääkkeineen apuun. Mummo tuli ja voiteli lääkkeellään isännän jalan. Ja ihme tapahtui, hetken päästä lakkasi pakotus ja jalka oikeni suoraksi. Mummo arveli jalassa olleen ankaran suonenvedon. Härkösen mummon kuoltua 1918 kukaan ei osannut valmistaa pakkulavesilääkettä. Näin mahti meni maan rakoon, toteaa Leskinen.
Pälkjärven hautausmaan vanhoissa koivuissa kasvaa pakurikääpää.
Kuvattu toukokuussa 2011
Koivun hiili
Koivun hiiltä käytettiin lääkkeenä ripulitaudissa ja muissa vatsan väänteissä, esim. kun vatsaa turvotti. Lääkehiili valmistettiin polttamalla koivuhalkoja uunissa. Hiilloksesta otettiin sopiva määrä hiiliä peltilevyn päälle jäähtymään. Jäähtyneet hiilet säilöttiin paperipussiin vastaisen varalle. Ripulin tai muun vatsavaivan iskiessä hiilet survottiin morttelissa hienoksi ja jauhe sekoitettiin potilaan ruokaan. Ruoka värjäytyi mustaksi, mutta yleensä potilas nieli sen mukisematta.
Hiilenpaloja pureksittiin myös paljaaltaan, niillä oli parantava vaikutus myös näin nautittuina. Leskisen äidillä hiilenpaloja oli aina varastossa ja yksi jos toinenkin kävi niitä häneltä pyytämässä.
Koivunmahla
Aikoinaan on ollut sellainen uskomus, että kun keväällä pesee kasvonsa koivunmahlalla, tulee tasainen päivetys eikä kasvoihin tule teerenpilkkuja (kesakoita). Koivunmahla ei siis ollut lääke vaan kauneudenhoitotuote.
Kun koivunmahlaan laitettiin hiivaa ja sokeria ja seoksen annettiin käydä muutaman vuorokauden, saatiin voimakasta mahlaviinaa.
Mahlan valutusta Pälkjärvellä. Kuva Pertti Tuomisen arkistosta
Puiden silmut
Kun Leskisen lapset saivat kevätyskän, Hanna-äiti käski lasten mennä keräämään puista lehtisilmuja. Tarkoitukseen sopivat kaikkien puiden silmut. Parhaita olivat kuitenkin pihlajan ja tuomen silmut.
Silmut laitettiin pataan, joukkoon pilkottiin yksi sipuli, vettä päälle ja pata uuniin tunniksi. Kun seos oli hautunut tarpeeksi, se siivilöitiin ja näin oli kevätyskänlääke valmis. Lääkettä nautittiin puoli kahvikupillista ennen maatamenoa. Lääke oli kitkeränmakuista. Siihen ripautettiin vähän sokeria joukkoon, että saatiin pienemmätkin lapset sitä ottamaan. Uskottiin, että lääke tehoaa parhaiten saunassa. Niinpä kevätyskän iskiessä lapsiin, lämmitettiin sauna ja lääke nautittiin siellä. Saunan jälkeen laitettiin villasukat jalkaan ja mentiin saman tien sänkyyn.
Unikorte
Unikortteesta keitettiin unilääkettä. Ennen maatamenoa nautittuna se antoi hyvät unet. Uni oli niin rauhaisaa, ettei niitä kauniita uniakaan nähnyt. Yleensä tätä unilääkettä käytettiin vain silloin, kun joku näki kauhu-unia ja hänen unensa oli muutenkin rauhatonta. En löytänyt mistään tietoa unikorte nimisestä kasvista. Kenties kysymyksessä on peltokorte, joka sitten on nimetty käyttötarkoituksen mukaan
Kasvilääkintää ja superfoodeja
Kasvien lääkinnällinen käyttö ei ole vain mennyttä maailmaa. Niiden lääkinnällisistä ominaisuuksista on runsaasti tutkimuksia. Maailman terveysjärjestö WHO on kerännyt vuodesta 1976 lähtien tietoja ja kokemuksia kasvirohdosten käytöstä ja perinteisistä hoitomenetelmistä eri puolilta maailmaa. Koulutusta järjestetään ympäri maailmaa ja aiheesta on kirjoitettu viime vuosina vinot pinot kirjoja Suomessakin. Luontaistuotekaupoista löytyy jos jonkinlaista kasveista valmistettua tinktuuraa, kukkatippaa, puristetta ja jauhetta joita käytetään lääkinnällisiin ja ihmisen hyvinvointia edistäviin tarkoituksiin.
Nykyään käytetään nimitystä superfood (superruoka), kun puhutaan luonnosta kerätyistä raaka-aineista joilla on poikkeuksellisen korkea sekä monipuolinen ravinnepitoisuus. Monet entisajan lääkekasvit ovat tämän päivän superfoodeja. Leskisen kokoelmastakin niitä löytyy useampia: mustikka, pellava, nokkonen, ohranoraat ja pakurikääpä.
Lähteet:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto
Toivo Rautavaara: Miten luonto parantaa, WSOY 1980
Kuvat Lissu Kaivolehto ellei toisin mainita
