Kun seurasin netistä Kurikan Kyläkahveja (9.6.21) siellä mainittiin Kurikan kansakoulu. Tuli mieleen, että isäni Tauno Holopainen s.1913, kävi aluksi koulua Kurikassa, koska Ilmakassa ei ollut vielä kansakoulua. Koskaan en tullut kysyneeksi, oliko hänellä siellä koulukortteeri, sillä todella pitkä oli koulutaival Ilmakasta Kurikkaan.
Sitten isä pääsi hieman lähemmäksi Iljalan kouluun ja jatkokoulun hän sai käydäkin jo Ilmakassa. Parin kilometrin jatkokoulumatka oli mennessä pääosin ylämäkeä Ilmakan vuorelle, takaisin tullessa sai lasketella alamäkeen.
Äiti oli melkein kymmenen vuotta isää nuorempi. Ilmakan kansakoulu oli valmistunut 1927 ja niinpä äidilläni ja hänen sisaruksillaan oli todella lyhyt koulumatka. Upouusi koulu sijaistsi ”melkein siinä tien toisella puolella”.
Vornasen kymmenestä lapsesta riittikin koulukkaita lähes joka luokalle. Äidin koulumuisteloista mieluisimpia meille lapsille taisi olla kertomus siitä, kuinka äiti meni alushameisillaan kouluun.
Yläkoulun järjestäjien tehtäviin kuului koulun uunien lämmitys ennen koulutyön alkua. Niinpä koululle oli lähdettävä anivarhain. Unenpöpperöinen Martta oli vetäissyt pimeänä talviaamuna takin niskaansa ja kiirehtinyt koululle. Tulia sytytellessä tuli kuuma, ja hän riisui takkinsa tampuurin (eteinen) naulaan. Järjestäjiä olivat vierekkäin istuvat parit, ja pareina olivat useimmiten tyttö ja poika.
Kun Martta riisui takkinsa poika purskahti nauruun. Martta oli tullut koululle alushameisillaan, mekko oli unohtunut kotiin! Onneksi koti oli lähellä, ja tyttö oli ehtinyt kipaista kotiinsa pukeutumaan.
Kansakoulu sisälsi alakansakoulun luokat 1 ja 2, sekä yläkansakoulun luokat 1 – 4. Lisäksi oli mahdollisuus suorittaa jatkokursseja.
Minä aloitin kansakoulun Utran perinteikkäässä puukoulussa 1949. Rintamamiestontille rakennettu kotimme oli valmistunut edellisenä syksynä. Utrankosken partaalla sijaitseva koulurakennus oli niin lähellä, että se näkyi kotimme ikkunaan.
Isä oli hankkinut minulle torilta ruskean, narulla solmittavan repun ja kippurakärkiset lapikkaat. Kun seisoin kotimme verannalla lähtövalmiina, äiti asetteli reppua selkääni ja lausui kyynelsilmin: ”Pien’ on tuossa matkalainen, kirjat, taulut, laukussaan. Silmä kirkas, hohtavainen, viel ’on puna poskillaan. Minne, minne käy sun tiesi, pieni, reipas matkamiesi?”
Enpä juuri hämmästellyt, että koululaisen laukussa on taulujakin, olimmehan me evakot mynstäytyneet tavaroidemme kanssa ympäri Suomea. Äiti sitten selitti, että kyseessä on rihvelitaulut. Odotin niitä innnokkaasti, mutta ei Utran kansakoulussa enää sellaisia käytetty. Helmitaulua kylläkin ensimmäisillä luokilla.
Olimme tottuneet äidin runonlausuntaan. Äiti lausui aina töitä tehdessään antaumuksella jotain runoa. Hän kertoi, että kun Ilmakan kansakoululla pidetiin runonlausuntakilpailut, niin pojat olivat huutaneet jo ennen tulosten julistamista: ”Vornasen tyttö voitti, Vornasen tyttö voitti!”
Olin todella pieni ”matkalainen”. Pieni kooltanikin ja täytin seitsemän vuotta vasta joulukuussa. Koska olin perheen vanhin lapsi, olin kaiken lisäksi tosi lapsellinen.
Kun saavuin koulun pihalle repussani ja lapikkaissani, huomasin, että kaikilla tytöillä oli olkalaukut ja ”näppäskengät”. Vain pojilla oli reput. Mielessäni olin vihainen isälle, joka oli pukenut minut näin vanhanaikaisesti. Miksi äitikään ei puuttunut asiaan? Ehkä heillä molemmilla oli mielessään omat kouluaikansa siellä Pälkjärvellä.
Kerrottakoon vielä, että jouduin tuskailemaan sen ruman reppuni kanssa vielä pari vuotta. Narukin meni joskus niin pahasti umpisolmuun, että opettajan oli se aukaistava. Vasta kun nuorempi sisareni aloitti koulutaipaleensa, me molemmat saimme samanlaiset, nahkaiset olkalaukut.
Kuva pitäjäseuran kuvagalleriasta.
