MINUN KARJALANI – Tuttuja rantoja, kalajuttuja. / Maija Varonen

Äitini syntyi Pälkjärvella 3.8.1914 Jaakko ja Hanna Heinosen esikoisena. Hän sai kasteessa oman aikansa muotinimen, Helvi Esteri. Jänisjärven rannoilla hän otti ensiaskeleensa. Myöhemmin perhe kasvoi kahdella pojalla, Kaukolla ja Aarnella. Vartuttuaan lettipäinen tyttö oppi talonväen mukana maalaistalon työt ja askareet. Olipa usein isänsä mukana kalareissuillakin. Heinosten suurperheessä käytettiin kalaa monissa muodoissa: tuoreena, kuivattuna ja suolattuna.

Minä synnyin 1946, Pyhäselän Vehkapurolla. Isäni oli palannut sodasta. Äitini oli saapunut sotaleskeksi jäätyään puolisisarusteni Alpon ja Riitan kanssa evakosta Laihialta. Meillä ei ollut omaa kotia. Ei ollut juuri mitään. Isän siviilivaatteetkin olivat kadonneet jonnekin. Kriisiryhmiä ei ollut vastassa, kuten ehkä nykyisin olisi. Kaikki oli aloitettava nollasta.

Aamutuimaan ulapalla.

Vuosikymmeniä myöhemmin, samoin elokuun alun päivänä Katariina-veneemme pohja solahti iloisesti Jänisjärven aalloille. Moottori käynnistyi. Lähdimme liikkeelle mieheni Eeron kanssa jo aamutuimaan ja ajelimme pitkin kapean järven selkää. Takana vaahtosi vana. Edessämme avautui äitini lukuisista kertomuksista jo puolitutuksi tullut Jänisjärven pieni puoli. Tunnistin Tyytisaaren, Nuottisaaren ja kohtasin Kontiosaaren.  Hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa kuuluneet tapahtumat loksahtivat pienin väläyksin kartalla oikeille paikoilleen.

Saavuimme Pitkänniemen paikkeille, josta kylän nuorten tanssimatkat Kuhilasvaaraan olivat taittuneet hiihtäen. Olipa käynyt niinkin, että Heinosessa majaa pitäneen suutari Jaatisen valmistamat supikkaat olivat kuluneet yhdessä illassa puhki. Vientiä oli ollut, tanssittu polkat ja masurkat, muistin äidin kertoneen.

Kontiosaaren jälkeen lähestyimme Luopaussalmea. Kapeassa ja matalassa salmessa näkyi kaikuluotaimen näytöllä runsaasti tolppaa ja puuta pitkin poikin. Luultavasti siellä pohjassa lepäsi osa sodan aikana tuhoutuneesta sillastakin.

Vene lipui ohi Lekkisaaren suurelle puolelle ja suuntasimme keulan kohti Varposaarta. Rantauduimme pikkupoukamaan. Luonnontilainen, lähes kiinni mantereessa oleva saari näytti nukahtaneen Ruususen uneen.  Söimme eväitämme. Olin ensi kertaa Heinosten suvulle kuuluneessa saaressa. Kerroin Eerolle, kuinka äitini, silloin paljaskinttuinen tyttö haki saaresta kesäkuumalla vilvoittelemaan tulleet Heinosten lehmät. Käärmeitäkin oli varottava. Kun Jänisjärven pinta oli sopivan alhaalla, pääsi saareen kahlaamalla. Mantereen puolella oli sileitä rantakallioita, jotka olivat olleet nuorten kohtaamispaikkoja.

Kömmimme takaisin veneeseen ja siirryimme lyhyen vesimatkan Varpalahteen, jossa jälleen rantauduimme matalan hiekkalahden rantakallioille. Polku pusikoituneesta rannasta johti Heinosten entiselle pihapiirille. Talon kivijalka, josta yhä sitkeästi puski jokunen peräänantamaton juhannusruusun oksa. Ehkä mummoni istuttamat. Liuskekivinen uuni taisteli uhmakkaasti pystyssä kuluttavia vuosikymmeniä vastaan. Löytyi järeäksi kasvanut puu, jota karjasuojan raunioiden jäänteet saivat reunustaa. Hiljaiset rannat ja pihat. Poissa ihmisten ja työn äänet. Tunne oli outo.

Vanha virveli.

Oli vielä aamupäivä. Järvellä ei näkynyt muita veneitä. Tähystelimme sopivan syvänteen reunan, jossa putskuttelimme eteenpäin hitaalla uistelunopeudella. Syvänne löytyi juuri suvulle kuuluneen Varposaaren läheisyydestä. Vettä veneen alla lähes 20 metriä. Järven pinta oli melkein tyyni. Roikotin vanhaa virveliä reunan yli ja Eero ohjasi. Äkkiä vapa notkahti. Se taipui lisää, kaartui luokille. Eero hapuili haavia, otti vihdoin painavan vavan kädestäni ja kelasi. Kyllä jännitti. Kala kiskoi koukku kiinni kitusissaan siimaa syvyyteen päin. Eero nosti sitä kuin kaivosta. Veneeseen nousi kuin nousikin kimaltavakylkinen, 4.400 kg painava kuha. Olihan vonkale! Järvi väreili. Veneeseen kelattiin vielä jokunen kuha lisää.

Jatkoimme matkaa suuren selän yli, lähestyimme Selkäsaaria. Näytöllä näkyi vedenalaista liikettä silloin tällöin. Ja taas vapa taipui. Kala oli kiinni vanhassa virvelissä, vaikka pyytämässä oli uudenkarhea uisteluvapakin. Uistimen värillä oli väliä. Tuskaista kelaamista. Minä kelasin ja Eero kelasi. Nostin kaksin käsin hauen haavilla veneeseen. Eero otti sopivasti mojovan kalikan ja nakkasi haukea päähän. Kalalla oli painoa 7.700 kg.

Kalansaalista oli riittävästi. Palasimme Lomakylän rantaan. Kalat käärittiin muoviin ja pakastettiin Lomakylän pakastimessa. Seuraavan päivän kotimatkalle jäätyneille kaloille lisättiin runsaasti käärepaperia ja vieläpä tuulitakitkin saivat toimia kalankääreenä. Suurikokoiset kalat oli vietävä kotiin nähtäväksi.

Äitini eli vielä silloin viimeisiä vuosiaan. Kuultuaan Jänisjärven kaloista, hän hämmästeli: “Mistäs sieltä niin isoja, eihän siellä ennen ollut?”

Juttu on julkaistu Pälkjärveläisessä 4/2011

Otsikkokuvassa Maija ja Eero Varonen Jänisjärvellä 1999