Pälkjärvellä jokaisella hovilla oli omat suutarit ja sepät. Näin oli Raivion hovissakin. Joskus 1800-luvun loppupuolella Raivion ja Pälksaaren hoveilla oli yhteinen suutari. Tuolloin pitäjäläiset käyttivät viimemainitusta nimeä Saaren hovi.
Juho A. Leskinen on tallentanut pälkjärveläistä suutariperinnettä ajalta 1850 – 1940 haastattelemalla entisiä pälkjärveläisiä. Osa Leskisen muistiin merkitsemistä tarinoista on kulkenut sukupolvelta toiselle.
Satulamestari hovisuutarina
Pälksaaressa syntynyt Erkki Immonen (1907-1969), on kertonut Leskiselle isältään Juho Immoselta (1873-1948) kuulemiaan tarinoita hovisuutareista ja heidän isännistään ajalta, jolloin hänen isänsä oli keskenkasvuinen poika. Tuolloin Saaren hovin isäntänä oli ollut mies, jota alustalaiset ja pitäjäläisetkin nimittivät Jussi Parkiksi, vaikka hänen nimensä kirjoitettiin John Barck. Parkki oli ollut kopea ja vaativa isäntä, joka liikkui ratsain viljelysmaitaan katselemassa. Koska hän istui paljon satulassa hevosen selässä, hänellä täytyi olla sellainen hovisuutari, joka osasi korjata ja valmistaa uusia satuloita.
Valitessaan tällaisen satulamestarin hovisuutariksi Parkki unohti kokonaan, että hovisuutarin pitää osata myös ommella jalkineet hoviväelle. Ja sitähän ei tämä uusi hovisuutari osannut. Kun Raivion hovin isäntä Paul Hendunen kuuli tästä, hän vähän moitiskeli ylpeätä Saaren hovin isäntää. Parkki suuttui moitteesta ja sanoi Henduselle tietävänsä mitä tekee. Siihen päättyi sillä kertaa yhteisen hovisuutarin pito.
Kuva: Museovirasto. Kuvaaja Pietinen 1940
Uusi suutari ja sovinto
Välikohtauksen jälkeen Hendunen palkkasi Raivionhoviin suutarimestari Eetu Pakarisen. Hän osasi ommella jalkineita ja korjata valjaita, sekä tehdä uusia tarvittaessa.
Syksyn tultua Pakarinen ompeli jalkineita Raivion hovin väelle, mutta Saaren hovinsuutari vain korjaili valjaita. Kun hovin väki alkoi kysellä uusia jalkineita, niin Parkki päätti hankkia sellaisen suutarin joka osaa ommella ja korjata jalkineita.
Suutarinhankinta ei kuitenkaan onnistunut Saaren isännälle, sillä suutarit olivat yksituumaisesti päättäneet, etteivät he lähde ummikkoruotsalaisen satulamestarin kanssa yhdessä työskentelemään.
Talvi painoi päälle ja hovin väki tarvitsi jalkineita, jotka kuuluivat heidän palkkaetuihinsa. Parkin ei auttanut muu kuin lähteä sovinnontekoon Hendusen kanssa. Järvi oli jo kantavassa jäässä ja niinpä hän satuloi hevosensa ja ratsasti jäätä pitkin Raivion hoviin.
Keskustelun tuloksena isännät sopivat riitansa ja he pääsivät sopimukseen myös yhteisestä hovisuutarista. Sopimuksesta oli kuitenkin neuvoteltava myös suutarimestari Pakarisen kanssa. Suutaroimiselleen Saaren hovissa Pakarinen asetti ehdoksi, että isännän on annettava hänelle työrauha ja satulamestarin on muutettava muuanne. Pakarinen ei halunnut käydä opettamaan suomenkieltä taitamatonta ummikkoa jalkineiden ompeluun.
Näin jatkui taas vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö Raivion ja Saaren hovien välillä. Parkki piti sanansa, eikä sotkeentunut Pakarisen työhön. Verstaalla käydessään Parkki oli ihastellen kiitellyt Pakarisen töitä. Kertaakaan hän ei ollut Pakariselle moitteen sanaa sanonut.
Uusi vuosisata, isäntä ja suutari
Paul Hendusen jälkeen Raivionhovin isännäksi tuli kapteeni Pitkänen. Pitkäsen ajalta on muistiinmerkittyä tietoa kurikkalaisesta Heikki Muhosesta, joka teki pitkän pestin Raivion hovin suutarina 1900-luvulla. Muhosesta Leskiselle on kertonut maaliskuussa 1990 Viljo Kääriäinen. Hän on syntynyt Kurikassa 1909.
Raivion hovin suutarinverstaana oli Muhosen aikaan lämmitettävä huone aittarakennuksen päädyssä. Kääriäisen ollessa koulupoika, hän poikkesi usein toisten poikien kanssa koulumatkallaan suutarin verstaaseen. Muhonen oli hyvä kaskujen kertoja ja pojista oli mukava kuunnella hänen hauskoja juttujaan.
Suutari-Heikillä, kuten pojat häntä nimittivät, oli hyvät työvälineet. Poikia kiinnosti erikoisesti suutarin ompelukone, sellaista ei vielä tuohon aikaan monella suutarilla ollut. Koneen mukana oli tullut suuri mainostaulu, jossa komeili koneen kuva ja nimi Singer. Heikki oli ripustanut taulun kunniapaikalle verstaan peräseinälle.
Kuva: Ilomantsin Muiseosäätiö
Kapteeni Pitkäsen kanssa oli sovittu, että kun Heikki on saanut hovin työt tehdyksi, hän voi väliaikoina tehdä suutarintöitä kyläläisille. Monen isännän käsissä komeilivatkin talvipakkasilla kirkko- ja kyläreissuilla käydessä Heikin tekemät koirannahkarukkaset. Käsityönäyttelyssä Heikki oli saanut koirannahkarukkasillaan ensimmäisen palkinnon.
Heikin vaimo oli hyvillään, kun Heikki sai tehdä nämäkin omat työt hovin suutarinverstaassa. Näin koti pysyi siistinä eikä lapsia tarvinnut olla aina kieltämässä, että älkäähän nyt ottako sitä ja sitä.
Suutari Heikiltä sujui myös hevosvaljaiden valmistus ja korjaaminen. Selkäreppujakin hän ompeli. Ne olivat siihen aikaan hyvin suosittuja, sillä reppu oli käytännöllinen tavaroiden kuljetuksessa, tapahtuipa matkanteko sitten jalkaisin tai suksilla.
Suutari Heikin tiedetään palvelleen Raivion hovia ainakin vuoteen 1930.
Lähde: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto
