Kirjahyllystäni minua katselee kaksi vihreää lasista koristesammakkoa, vuoltu puinen kissa, sekä sininen posliinikukko. Martta-täti antoi nämä koriste-esineet minulle kerran ollessani käymässä Suomessa. “Nämä ovat mökin muistoa sinne Los Angelesiin,” hän sanoi pinotessaan eläimiä takanreunalta mökillään Virranniemellä. Viime päivinä, sen jälkeen kun kuulin, että olit, Martta-täti, vihdoin päättänyt pitkän sairauden jälkeen matkustaa sinne Taivaan Kotiin, katsellut näitä koristeita normaalia enemmän, ja mieleni on vallannut monet ihanat ja hauskat lapsuuden ja nuoruuden muistot.
Lapsuuden kesät Virranniemellä olivat tapahtumarikkaita, ja tärkeä osa kesää olivat vierailut Martan mökkiin niemen kärkeen. Mökille oli huikean pitkä kolmen sadan metrin matka pellon yli polkua myöten. Sinne pääseminen oli seikkailu: hypittiin ojien yli, piti varoa kiviä ja lehmän kakkaa, avata ja sulkea portteja, jotteivät lehmät tai hiehot karkaa aitauksistaan. Lehmät olivat kilttejä, mutta ne nuoret hiehot pelottavia, kun halusivat juosta perässä, ja aina siellä oli seassa joku, joka oli tunnetusti vihainen. Mutta kun päästiin ilman kolhuja mökille, niin Martalla odotti aina parhaimmat huolellisesti valmistetut herkut pöydässä: lohivoileivät, kahvit ja limpparit, Domino-keksit, Marianne-karkit, ja kesän kunniaksi yleensä mansikka-kermakakku.
Kerran Martan kuistilla istuessamme herkkupöytään olin niin innokas, että, kun Martta kaatoi kahvia, niin minä jotenkin töytäisin häntä, tai pannua, ja koko täyden kahvipannun sisälmykset valuivat ympäri pöytää ja kuistia. Minua hävetti, kun olin aiheuttanut tallaisen mega-sotkun, ja pilannut ainakin osan tarjoiluista. Martta ei tätä koskaan unohtanut, vaan vitsaili aina aikuisuuteen saakka: “Sari kaateli kahvit mökillä!” Sitten hän päästi pienen hihityksen, ja katsoi minuun nauru isojen sinisten silmiensä takaa, ja puisti päätään.
Usein myös saunoin ja uin Martan rannassa, yleensä serkkujeni Maijan ja Kaijan kanssa. Martta muisti aina varoittaa, että hänen mökkinsä kohdalla se virta on vähän rajumpi, joten älkää menkö liian kauas. Kukaan meistä ei koskaan tullut virran viemäksi, ja useinhan siellä järvessä pulikoitiin tuntikausia koko serkkulauman voimin kunnes hampaat kylmästä kalisten oli pakko lähteä. Joskus äitikin jo tuli hakemaan pois karmaisevan uhkailun kera: “Nyt tulet sieltä järvestä pois, tai sinulle kasvaa kohta evät.”
Muistan myös usein kesäisin matkanneeni Martan kanssa järven yli Sinikiven kauppaan hänen kelta-valkoisella veneellään, tai jos ei otettu venettä, niin sitten törötettiin ostoksille joko kylälle, kirkolle tai joskus Kuopioon saakka Martan pienessä keltaisessa Fiatissa.
Kummi-tätini, Martta, kertoi minulle usein kuinka hän kaksitoistavuotiaana tuli yksin karjavaunussa lehmien kanssa Pälkjärveltä evakkoon sisemmälle Suomeen, ja kuinka häntä oli tuo matka pelottanut. Huolimatta elämän vaikeasta alusta, täti opiskeli sairaanhoitajaksi ja diakonissaksi, ja hän oli monin tavoin aikaansa edellä. Hän matkusteli ympäri maailmaa jo kuusi- ja seitsemänkymmentä-luvuilla, ajoi ajokortin keski-ikäisenä, sekä aloitti maalauksen harrastamisen elämän myöhemmällä puoliskolla. Kerran hän kertoi minulle ylpeänä, että opettajat kehuvat häntä ja sanovat, että hänestä olisi pitänyt tulla taidemaalari. Nyt hänen maalauksensa ilahduttavat kaikkia meitä jälkeläisiä!
Martta harrasti kaitafilmausta aikana, jolloin kukaan ei vielä ollut kuullut Bill Gatesista, You Tubesta, tai Tik Tokista. Aina, kun käytiin Martan luona Roihuvuoressa kotoa Espoosta, niin ehdoton kohokohta oli, herkullisen aterian jälkeen tietysti, katsoa hänen elokuviaan. Martan eteinen pimennettiin, ja elokuvat heijastettiin kylpyhuoneen oveen. Päätähtinähän näissä elokuvissa oli koko sukumme, viettäen joko juhannusta, jonkun meistä merkkipäiviä tai otoksia Martan monilta matkoilta. Siellä me istuttiin Martan eteisessä, ja naurettiin itsemme ja muiden hassuille ilmeille ja kömmähdyksille filmillä. Muistan myös lumoutuneena katselleeni hänen filmiään Floridan Disney Worldista. Tällaiselle viisi-kuusivuotiaalle oli aivan ihmeellistä, että Martta-täti oli todellakin tavannut Mikki Hiiren, ja kaikki muut kuuluisat Ankkalinnan asukkaat!
Kiitos Martta-täti kaikesta huolenpidosta, sekä näistä hienoista hetkistä ja muistoista. Minä olen ollut syvän surun vallassa lähtösi jälkeen, mutta tiedän, että olet onnellinen siellä Taivaan Kodissa, ja katsot suojellen kaikkien meidän perään sieltä ylhäältä, ja pidät huolta, ettei me nyt ihan kaikkea hoopoa tehdä täällä.
Rakkaudella, kunnes jälleen tapaamme, kummi-tyttösi, Sari
Martta Sarlund syntyi Pälksaaressa 3.4.1928 ja kuoli Helsingin Koskelan vanhustenkeskuksessa 5.1.2021. Hän oli Josefiina ja Aaro Sarlundin kolmas lapsi. Elämäntyönsä Martta Sarlund teki Helsingissä Diakonissalaitoksella sekä Roihuvuoren vanhainkodissa. Martta on siunattu iäisyysmatkalleen Roihuvuoren kirkossa 22.1.2021 läheisten läsnäollessa ja haudattu sen jälkeen Honkanummen hautausmaalle.
Sarlundien perhe Maaningan Käärmelahdessa jouluna 1958. Takana vasemmalta alkaen Inkeri (1933-2013), Martta (1928-2021), Kalevi (1930-1999) ja Seppo (1942-). Edessä ovat vanhemmat Aaro (1896-1994) ja Josefiina (1900-1991) sekä Matti (1926-1994). Perheen vanhin poika Martti (1923-1944) kaatui pari kuukautta ennen jatkosodan päättymistä.
