Hiukan ennen maaliskuun puolta väliä tapahtunut tämän vuoden valkovuokkomatkan peruuttaminen oli tuon hetken koronavirustilanteessa luonnollinen asia. Korvauksena pyydettiin muistelemaan, jotakin aikaisempaa mieliin jäänyttä valkovuokkomatkaa.
Sunnuntai-iltana 17.5 olin normaalilla kävelylenkilläni ja sää oli melko kurja, lämpötila vain muutamassa asteessa ja pohjoisen suunnalta puhalsi erittäin kylmä tuuli. Silloin muistui mieleeni erittäin helteinen pitäjäseuran ensimmäinen valkovuokkomatka helatorstain aikoihin 19. – 20. päivinä toukokuuta 1993, jolloin yöpymispaikkanamme oli Partalassa.
Ryhmään, joka matkasi keskiviikkona Ilmakkaan, kuului kaikkiaan seitsemän osallistujaa. Itse toimin keulasuunnistajana. Lisäksi mukana olivat puolisoni Maija-Liisa, Arvi ja Anna Muhosen tytär Helmi Vänskä, Tauno ja Martta Holopaisen tyttäret Riitta (Ride) Pakarinen ja Marjatta (Malla) Hakanen sekä Juho ja Iida Tukiaisen pojat Eino ja Tauno. Matkalaisista ainoa ensikertalainen oli Malla.
Tällä kertaa aloitimme suunnistusmatkamme Vornasen pellonnurkasta kohti Leskistä. Kun käytössäni oli 1920-luvulta peräisin oleva Ilmakan kartta, enkä ollut saanut siihen ajantasaista karttapoikkeamaa, täytyi edetä varman päälle. Läksimme suunnistamaan Vornasen pellon reunasta noin puolen kilometrin matkaa metsän läpi kohti Leskisen pihamaata, kun entistä tienpohjaa ei enää löytynyt. Suunnistusreittimme kulki lehtometsän läpi ja metsä oli aivan täynnään täydessä kukassaan olevia valkovuokkoja. Maija-Liisankin oli nyt tunnustettava, etteivät minun haikailuni valkovuokoista ja niiden runsaudesta ole olleet tuulesta temmattuja.
Heti Leskisen pihamaamaalle päästyämme totesimme, että myös kullero oli aloittamassa kukintaansa, sillä pihapellon rinne oli jo keltaisena kukista. Päivä oli kaunis ja erittäin helteinen, joten ennen matkan jatkamista jouduimme jo vähentämään vaatetusta. Leskisen navetan rauniolta etenimme entistä tuttua koulutietämme pitkin Tukiaisen veljesten syntymäkodin paikalle. Pihamaalla oli kuin varta vasten rakennettuna luonnonmuovaama kolmio täynnä kauniita valkovuokkoja.
Matkamme jatkui pienen notkelman yli Olli Muhosen talon rauniolle, jonka seinäkiveyksellä istuen pidimme lepotauon ja nautimme liki viidenkymmenen vuoden ajan yksinäisenä kasvaneen raparperipehkon vieläkin maukkaista varsista. Avoimena säilynyt pihakumparepelto oli täynnä keltaisia kulleroita.
Matti Holopaisen entisen talon pihapiirissä viivähdimme hiukan pitempään, sillä Malla oli nyt ensimmäistä kertaa tutustumassa vanhempiensa ja isovanhempiensa entiseen elinympäristöön.
Arvi Muhosen asuinpaikan hyväkuntoiset uunien rauniot käytiin katsomassa ja matkaa jatkettiin tuttua koulutietäni pitkin syntymäkotini maisemiin. Kun nousimme tutulta purolta pihapiiriä kohti, niin metsä polun kummallakin puolella oli täynnään valkovuokkoja ja pihapiirin peltoaukealla kukkivat kullerot. Matkan varrella monin paikoin kasvaneet ukonhatutkin olivat jo polvenkorkuisia, mutta eivät vielä kukkineet.
Entisen kotini pihapiiristä laskeuduimme vielä noin sadan metrin matkan kohti Kyyrönlampea Pekka ja Tyyne Muhosen entisen talon pihapiiriin ihailemaan valkovuokkojen ja kulleroiden lisäksi valtavan suureksi kasvanutta tuomea, joka täydessä kukassaan oli mahtava näky.
Kotikyläretkemme aikataulu oli erittäin tiukka, joten meidän oli jo kiireellä jouduttava maantien varteen, josta meidät oli luvattu noutaa sovitun aikataulun mukaisesti. Kotini paikalta nousimme aikaisempien matkojen tapaa noudattaen rinnettä ylös Oskari Immosen pihapiiriin ja navetan raunion vieritse Ilmakan maantien varteen kuivattelemaan hikeä ja odottamaan paluukuljetusta.
Unto
Tulossa
Riitta Pakarinen; – ” Minulla oli viisi enoa. Ei siinä tarvittu karttoja eikä kompasseja kun teimme ensimmäisen yhteisen sukulaisreissun pikkubussilla Ilmakkaan heti 1990-luvun alussa……
Lähetä juttuja ja kuvia osoitteella; nettitoimitus@palkjarvi.fi
