Minulla oli viisi enoa. Ei siinä tarvittu karttoja eikä kompasseja kun teimme ensimmäisen yhteisen sukulaisreissun pikkubussilla Ilmakkaan heti 1990-luvun alussa. Tämä matka oli itse järjestetty.
Kun oli kierretty Vornasen, Immosen ja Koljosen entiset pellot, sukellettiin ryteikön läpi kohti Leskistä ja Holopaista. Vaikka enoilla alkoi olla jo ikää, niin kevyesti nousi askel kun pojat hyppelehtivät mättähältä mättähälle.
Paitsi Santtu-eno. Hänellä oli paha iskias ja jo pelkästään autosta ulospääseminen tuotti vaikeuksia. Venäjän tullimiehet hymähteleivät ymmärtäväisesti kun talutimme enoa molemmista kynkistä tullitarkastukseen. Ilmeisesti luulivat hänen olevan juhlatuuulella.
Alkuaikoina seuran järjestämillä matkoilla yövyttiin vanhassa Ruskealan pappilassa ja myöhemmin Pälksaaressa. Kun kuljeksimme parantolan ympäristössä, nuorehkot miehet olivat innokkaasti tekemässä tuttavuutta. Vanhin eno, Manu, otti isälliset otteet ja hätisteli kavaljeerit kimpustani.
Viki-enon kanssa innostuimme tanssimaan illatsuissa niin, että kaatua rojahdimme epätasaiselle parketille. Tämäkin tapahtui Pälksaaressa. Ruskealan pappilassa iltaa istuessa Viki totesi, että hän on kummini. Rupesi siinä pahoittelemaan, kun ei ole muistanut kasvattaa minua. Sanoin, että älä nytkään ala, kun olen jo viisissäkymmenissä.
Eräs valkovuokkomatka sattui Viki-enon syntymäpäivän aikaan. Silloinkin yövyttiin Ruskealan pappilassa. Aamulla keräsimme lauluköörin ja hiippailimme enon oven taa laulamaan. ”Sweetin” löytyminen tuotti vaikeuksia, sillä makuusoppi sijaitsi alimmassa kerroksessa, halkopinojen takana.
Enot olivat kotieutumatkoilla ilman vaimojaan. Eräällä paluumatkalla bussi pysähtyi jonkin tienvarren telttamyymälän viereen ja enot tuumivat, että täytyy ostaa Mariloille tuliaisia. (Kaikkien puolisoiden toinen nimi oli Maria).
Sain olla mannekiinina ja valita jokaisen puolisolle kookkaan huivin. Yksikään ”Mari” ei ollut saanut huiviaan. Kaikki olivat unohtaneet pussukkansa jonnekin matkan varrelle.
Kaikki enot, paitsi Yrjö, kävivät siis muutamia kertoja entisellä kotiseudullaan. Yrjö oli enoista nuorin ja vain kymmenen vuotta minua vanhempi. Kun soitin hänelle ja ehdottelin, että eikö hänkin lähtisi jollekin valkovuokkomatkallemme, hän sanoi:”Kuule Riitta! Jos minulla on lapsuudesta joku ehjä ja kaunis muisto, niin miksi rikkoisin sen?”
Itse olen ollut mukana kaikilla seuran kotiseutu- ja valkovuokkomatkoilla. Vain kevät 2000 ja 2019 ovat jääneet väliin. Alkuaikojen jälkeen reissuun on sattunut vain harvoin ketään sukulaisiani. Mutta kaikihan me olemme yhtä ja samaa Päläkjärven pätinäkuntaa. Ikimuistoisia ovat kaikki, niin matkat kuin mukana olleet ihmiset.
