PÄLKSAARI TARJOSI TOIMEENTULON, TYÖTÄ JA HIKEÄ SEKÄ KOTISEUDUN
Elettiinpä ennenkin vaik’ ojan takana oltiin
Jotenkin
näin taisi Aleksis Kivikin aikanaan todeta. Metsäyhtiön
piirityönjohtaja Herman Sarlund oli päättänyt maallisen vaelluksensa
vuonna 1915 aivohalvauksen uhrina 45-vuotiaana. Perikuntaan jäi
Kristiina-vaimon huollettavaksi kahdeksan lasta, joista vanhin Aaro
Matias oli 20-vuotias kun hän joutui hyppäämään isänsä ylisuuriin
saappaisiin. Tosin hänellä oli vielä parin vuoden ajan apuna vuonna
1900 syntynyt Eero-veli, joka menehtyi haavoihinsa 3.4.1918, nimi
löytyy Kontiolahden vapaussodan muistopaadesta. Talo oli metsäyhtiön ja
metsätyöt eri muodoissaan muodostivat perheen toimeentulon. Mutta joka
tapauksessa oli ryhdyttävä katsomaan uusia mahdollisuuksia ja niitähän
maailma oli tietenkin täynnä mutta oli löydettävä vain omaan hanskaan
sopiva.
Ja löytyihän se
Herman
Sarlundin perikunta osti vuonna 1920 professori Hallakorvelta
Pälksaaresta Tikkala-nimisen tilan, jonne Kristiina-äiti pesueineen
muutti. Kristiina-äidin lisäksi perheeseen kuuluivat Hanna Kristiina
(30.4.1893-3.4.1945), Aaro Matias (18.10.1896-24.9.1994), Eero
(9.6.1900-3.4.1918), Martta (8.6.1903-1935), Tekla (10.10.1907-1988),
Noa August (6.8.1909-21.9.1998 ja Gunilla (26.1.1911-1989).
Näillä
voimilla aloitettiin sitten elämä pälksaarelaisina. Maanviljelys,
karjanhoito, kalastus sekä metsätyöt tuottivat pääasiallisen elannon.
Voimakas urheiluharrastus lisäsi myös tunnettavuutta pitäjässä. Monet
olivat ne kilpailut, joissa Aaro Matias kilpaili Rouhiaisten kanssa niin
hiihtäen kuin juosten. Kilpailut poikivat myöhemmin monet muistelot kun
olin Aaro-sedällä soutumiehenä hänen kokiessa verkkojaan Maaningan
Virranniemellä vuosien kuluttua.
1920-luvun alku varsinkin oli rankkaa ja
kovaa työntekoa. Talon hankinta Pälksaaresta oli onnistunut hanke,
muodostihan se jo siihen aikaan liikenteellisesti edullisen sijainnin
rauta- ja maantieläheisyyksineen niin Joensuuhun kuin Sortavalaan,
siihen väliin jäi Matkaselkä, Ruskeala ja Helyläkin. Samoin
pohjoispuolella Kitee, Tohmajärvi, Ilomantsi jne. Tämä luultavasti
vaikutti myös siihen, että Pälkjärvi sai aikanaan kuntainliiton
piirimielisairaalan Pälksaareen 20-luvun puolenvälin paikkeilla.
Mutta tätä ennen oli tapahtunut jo paljonkin.
Muutto
Pälksaareen tiesi normaalien maataloustöiden ja karjanhoidon lisäksi
ansiotöitä muuallakin. Lähinnä kysymykseen tulivat hevosilla
tapahtuneet ajot kuten tukinajo savotoilla ja rahtiajo Värtsilän
rautatehtaalle. Tämä työmäärä oli kova haaste perheelle, jossa Aaro
Matias oli ainoa täysikasvuinen mies. Noa August oli 11-vuotias
Pälksaareen muutettaessa ja kävi Pälkjärvellä kansakoulun loppuun. Noa
August, joka on isäni, kertoi eräänä yksityiskohtana, että eräänä
talviaamuna kun he hiihtivät kouluun, niin susi istui koululasten
käyttämällä hiihtoladulla. Siihen aikaan tapauksen vuoksi ei tullut
mediaa paikalle eikä muutakaan juhlaväkeä, elämä jatkui normaalina
aherruksena.
Noa Augustin kohdalla koulunkäynti oli
kaksinaamaista puuhaa, samaan aikaan kun olisi pitänyt olla koulussa,
niin olisi pitänyt olla metsätöissä Aaro-veljen apuna. Niinpä Noa
August kävi kansakoulun viimeisen luokan niin, että joka toinen päivä
koulussa ja joka toinen metsätöissä. Koulupäivänä tarkastettiin
poissaolopäivän läksyjen osaaminen. Opettajaa järjestely ei oikein
miellyttänyt ja silloin tällöin Noa August joutui karkaamaan koulusta,
jopa ikkunan kautta hypäten. Kansakoulu tuli kuitenkin loppuun käytyä
ilman luokalle jäämisiä.
Elämä edessä
Työt
odottivat normaalien maataloustöiden ja karjanhoidon, sekä myös
kalastuksen ja metsätöiden parissa. Pälkjärvi oli hyvin kalaisa järvi
ja kevätkudulta sai jopa hyviä saaliita, joita sitten käytiin myymässä
pitkin pitäjää ja naapuripitäjissäkin. Samalla opittiin tuntemaan oma
pitäjä ja pitäjäläiset hyvin sekä saatiin myös jonkin verran
sivutuloja. Tämä oli kuitenkin harrasteluonteista lähinnä likellä
kotitarvekalastusta. Muu hevosilla tapahtunut rahtiajo oli ammattimaista
puuhaa ja tähän rumbaan Noa August joutui mukaan alle rippikouluiän.
Toinen
huomattava muutos tapahtui perhepiirissä 1920-luvun alkuvuosina, kun
Aaro Matias avioitui Josefiina Jääskeläisen kanssa ja miniä tuli
perheeseen karjalaiseen tapaan anopin kanssa saman kurkihirren alle.
Kristiina-anoppi oli sopuisa ihminen ja niin elämä jatkui ilman
kahnauksia taas kerran karjalaisen perhekulttuurin mukaisesti.
Kun rauta kulkee
Yksi
merkittävistä rahtaustöistä oli kun Aaro Matias osallistui harkkoraudan
kuljettamiseen Ilomantsin Möhköstä Värtsilän rautatehtaalle yhdessä Noa
Augustin kanssa. Kuljetustoiminta kokonaisuudessaan oli
kaksisuuntaista, järvimalmin kuljettamista Ilomantsin Möhkön masuunille
ja näin saadut malmiharkot kuljetettiin hevospelissä Värtsilään.
Masuunin rauniot ovat vieläkin nähtävissä Möhkössä ja kuljetusreitti
todennäköisesti noudatti paljolti nykyistä runon ja rajan tietä, joka
sinänsä on varsin mielenkiintoinen reitti tänäkin päivänä. Tämä oli
siinäkin mielessä sopivaa toimintaa, jota voi harjoittaa ilman pitkiä
majoitusjaksoja myös pitkien matkojen päässä. Värtsilän rautatehtaalle
ei Pälksaaresta ollut kovinkaan pitkä matka ja talvisaikaan pystyttiin
ajoreiteillä lyhentämään välimatkoja.
Metsä on ollut suomalaisten tuki ja turva
Niin
se oli myös Aaro Matiakselle ja Noa Augustille. Suojärven metsätyömaat
olivat 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alkupuolella kuuluja, näihin
luettiin vielä mukaan Suistamo, Salmi ja Ilomantsi. Siihen aikaan nämä
seudut saivat nimen Suomen Kanada ja tämä toi monenlaista kulkijaa myös
seuduille ja tyyppejä oli sitten joka lähtöön. Jalkamiehen töitä
hoitelivat lähinnä tilattomat eli ns. jätkät, jotka liikkuivat yleensä
työmaiden tahdissa aina Lapin metsätyömaita myöten ja joista on
kirjakaupalla erinäisiä kaskuja ja juttuja. Eräs niistä tapahtui
Suojärven suunnalla; Eräs jätkä oli tullut elämässään pisteeseen, jossa
hän tunsi lähdön hetken lähestyvän. Jätkä sanoi huoneessa olevilla,
että antakaa ryyppy. Tunnen oloni muuten niin noloksi, kun joudun
menemään selvin päin outoon porukkaan .
Savottaelämää
Hevosmiehet
savotoilla olivat lähinnä talollisia, joilla saattoi olla palkattuja
vänkäreitä. Mutta joka tapauksessa kaatomiehet ja hevosmiehet toimivat
yhteistyössä, koska oikein kaadettu puusto pienensi työmäärää ja
nopeutti hakkuun etenemistä. En lähde selvittämään tekniikkaa tässä,
olen sen kokeillut nuorena miehenä hämäläisessä metsässä ja se toimi,
opastajana oli Pohjois-Karjalan savotoilla ollut henkilö.
Työ oli
todella rankkaa ja tämä sarkapukuinen porukka painoi työtä metsissä
paksussa lumihangessa selkä hiestä höyryten, eikä saniteettitiloja ollut
sen paremmin kuin taukotupiakaan. Ei muuta kuin kuusen juurelle, jos
ehti ja tarkeni.
Tukkikämppiä oli jonkun verran ja niissä puiset
kerrossängyt. Isommissa kämpissä oli kämppäemäntä ja keittiö sekä
emännällä oma huone. Toisessa päässä oli aivopää eli työnjohtajan
huonetila.
Reissussa rähjääntyy
Hevosmiehet
kulkivat usein hevosella siirtomatkoja ja yöpyivät taloissa matkan
varrella, jos sattuivat yösijan saamaan. Isäni Noa August muisteli
kerran erästä yöpymistapausta kun olivat veljensä Aaro Matiaksen kanssa
reissun päällä. He olivat saaneet yösijan eräästä talosta ja olivat
huoltaneet, syöttäneet ja juottaneet hevoset sekä peitelleet ne
loimilla. Syötyään itse ja tehtyään muut iltatoimet ryhtyneet nukkumaan
penkeille. Sitten tuli äkkiherätys, talon isäntä säntäsi pirttiin ja
huusi kuin palosireeni, että työ tuutte ja häpäisette meijän pyhät
jumalat. Sen jälkeen tuli tiukka käsky lähteä ulos talosta yön selkään
jatkamaan matkaa, eikä mikään auttanut. Miehet menivät seuraavaan
taloon ja saivat yösijan sekä ystävällisen kohtelun. He ihmettelivät
talon isäntäväelle kovaa kohtaloaan edellisessä kortteerissa. Isäntä
kysyi Aarolta, että muistatko mihinkä suuntaan jalkasi olivat
nukkuessasi penkillä. Aaro muisteli ja vastasi, että taisivat olla
nurkkaan päin. Jos meilläkin nukut niin, tulee lähtö. Syykin selvisi.
Nurkassa oli kreikkalaiskatolisilla oleva oprohka, joka muodostuu
pyhimyksen kuvasta, suitsutusastiasta ja muusta asiaan liittyvästä
rekvisiitasta. Sen aikaiseen uskontoon liittyi paljon taikauskon
jäänteitä ja eihän niitä lutherilainen pakana ymmärtänyt.
Kyllähän jätkälauma huvittelikin
Ryvettyään
kuukausikaupalla korvessa ja uitoilla niin jossain vaiheessa jätkät
lähtivät maalikyliin eli asutuskeskuksiin joissa oli maalattuja taloja
niiden iänikuisten harmaiden savujen sijaan. Yleensä näillä retkillä
raha vaihtoi nopeasti omistajaa eikä näissä porukoissa juuri talollisia
hevosmiehiä näkynyt, heidän tiensä vei kotitalojen tienoille, joissa
tienatuille rahoille oli todellinen tarve ja niin oli Sarlundeillakin,
olihan talo ostettu velkarahalla.
Tuli uusi aika
Aaro
Matiaksen ja Noa Augustin vaellusvuodet päättyivät kun ryhdyttiin
rakentamaan Pälksaareen kuntainliiton piirimielisairaalaa. Työpiiri
rajautui kotikunnan alueelle mutta eivät he metsätöitä kuitenkaan
jättäneet. Noa August lähti suorittamaan asepalvelustaan Viipuriin
vuonna 1929 hakkuupalstalta, jonka Reino Avonius sittemmin hakkasi
loppuun. 1950-luvulla Noa August vieraili Sahalahdella Reino Avoniuksen
luona. Kukapa olisi pistänyt 1930-luvulla roposiaan likoon, että
Pälkjärven pojasta tulee Saarioinen-konsernin luoja. Sairaalan tulo
muutti myös Pälksaaren elämän kuviot toiseen uskoon mutta millaiseksi se
muuttui, se on jo toinen juttu.
Mitä jäi jäljelle
Empimättä
uskallan vastata, kotiseutu. Olen henkilökohtaisesti keskustellut
isäni Noa Augustin lisäksi Aaro Matiaksen, Teklan ja Gunillan kanssa
myös Pälksaaren ajoista. Minulle jäi käsitys, että heillä kaikilla oli
kaipuu ja kunnioitus lapsuuden kasvumaisemia kohtaan. Voimakkaimmin
tämä näkyy Aaro Matiaksen perheen keskuudessa, olihan Pälksaaren koti
heidän lapsuuden kotinsa. Sillä heti 1930-luvun alun jälkeen
sisarusparvi hajosi ja he lähtivät kukin taholleen omaan elämään mutta
yhteydet vanhaan kotiin säilyivät läpi vuosien. Sota-aika vähän sotki
kuvioita mutta ei katkaissut yhteyksiä.
Aaro Matias perheineen
jäi hoitamaan kotitaloa ja vanhaa Kristiina-äitiään. Minulle
Kristiina-äiti oli mummo ja olin kuulemma innokas sylissä istuja, näin
on kerrottu. Aika jätti Kristiina-mummon tammikuussa 1940 ja oli
serkkuni Inkerin kertoman mukaan viimeinen haudattava Pälkjärvellä ennen
evakkoon lähtöä eli välirauhaa. Veli venäläinen on nyt laittanut ison
roskakasan sille paikalle, missä mummon hauta on. Tosin siinä ei ollut
kiveä, serkkuni Katri Hiltunen muisti paikan lehtikuusen perusteella.
Laitoin paikan muistissani maastokarttaan, hyvä niin kun se lehtikuusi
on nyt kaadettu pois eikä ole edes kantoa jäljellä.
Martin muisto
Jatkosodan
loppuvaiheista on jäänyt mieleen kun Aaro Matiaksen ja Josefiinan
vanhin poika Martti oli lomalla 1944 vähän ennen juhannusta ja ennen
takaisin lähtöä kävi hyvästelemässä vanhempani Annan ja Noan. Martti
todella hyvästeli. Hän oli sanonut äidilleni, että hänellä on tunne
ettei palaa. Eikä palannutkaan, hän kaatui 8.7.1944 ja ruumis jäi
kentälle. Itselleni jäi muisti kuva Martista kun hän lomalta
lähtiessään istui kuorma-auton lavalla ja vilkutti hyvästiksi
saattajilleen.
Toinen muistikuva on heinäkuulta 1944. Siihen
aikaan oli tapana, että väki iltapäivisin nukkui niinkutsutun ettoneen,
noin 15-20 minuuttia. Joka sinänsä ei ihmisen elintoimintojen kannalta
ollut mikään huono tapa. Heinäkuun kahdeksantena päivänä iltapäivällä
kello 14 aikoihin Aaro Matias oli ollut tavalliseen tapaansa ettoneella
ja nähnyt unen, jossa Martti oli tullut kotiin eikä puhunut mitään, oli
vain ottanut venerannasta purjeveneen ja lähtenyt purjehtimaan. Kun oli
huudettu, että mihinkä menet. Ei vastausta, purjevene häipyi näkörajan
taakse. Martti-poika oli kaatunut kello 14 aikoihin. Tapaus on ehkä
häipynyt monenkin muistista, minulle sen kertoi äitini , hän oli kuullut
sen Aarolta ja Josefiinalta.
Tapaus menee lokeroon, selittämättömät.
Saatesanat kotiseudulle
Lähtö
kotoa puraisi pahasti, se puraisi Noa Augustia, Gunilla Auvista ja Aaro
Matiasta ja toisia pesueen jäseniä, jotka joutuivat jättämään kotinsa
ja kotiseutunsa ”kesken työpäivän”. Martin kaatuminen oli Aaro
Matiakselle kova isku, josta jo viimeistään näki, että hän oli juurtunut
Pälksaaren multaviin maisemiin. Saman voin sanoa omista vanhemmistani.
Omien
vanhempieni vaiheet tulivat kotona tutuksi mutta setäni Aaro Matiaksen
muistojenlippaaseen pääsin tutustumaan vasta Maaningan Virranniemellä
kalareissuilla, siellä hän raotti lipastaan. Aina kun tulimme
Virranniemen pihaan autolla, Aaro-sedän ensimmäiset sanat olivat:
”Nythän minä sain soutumiehen”. Soutelin hiljaksiin ja Aaro-setä joko
laski tai nosti verkkojaan, sama se mitä teki, tärkeintä oli kuunnella,
mitä hän kertoi ja tallentaa muistiin, mitä vanha mies tyhjensi
muististaan. Sieltä tuli asioita, joita oma isäni ei osannut tai ei
halunnut kertoa. No, väliäkö sillä, sainpahan kuulla livenä
muisteloksia eletystä elämästä. Tämäkin kirjoitus nojaa osaltaan näihin
muisteloihin.
Näkymä
Tikkalan talon pihalta Pälkjärvelle. Vastarannalla on Iljalan kylää ja
oikealla Läävin kylän rakennuksia, välissä Hiekan lahti. Ymmärtääkseni
lähinnä kuvassa olevat rakennukset kuuluvat sairaalan tilanhoitajan
virka-asuntoon. Sairaala jää kuvassa oikealle, rakennukset eivät näy
kuvassa. Nykyään ranta on täynnä paikallisten asukkaiden
palstaviljelmiä ja mökkejä. Kuva on otettu jo kauan ennen sotia.
Kuvan omistaa Pertti Sarlund
