Kuka minä olen? Olin venäläisen sotavangin tekemä puinen leikkikuorma-auto. Jos minut nosti pystyyn, niin minulla oli pituutta metri eli yhtä paljon kuin kuusivuotiaalla Pertti pojalla, jonka lahja-auto olin. Tekijäni ja aikaansaajani oli Andrei-sotavanki, kotoisin Uralin pohjoisosista, hänellä oli siellä vaimo ja kaksi lasta sekä jäljellä kova koti-ikävä. Ehkä tästä johtui, että olin sitten olemassa. Olin ilmeisesti korvike hänen koti-ikävässään, hän olisi tehnyt minut mielellään omalle pojalleen. Pertti oli usein Andrein mukana, milloin peltotöissä, milloin kalassa. Andrei näki Pertin leikkikalupuutteen ja halusi tehdä minut muistoksi hänelle. Sotavanki ei voinut olla varma huomisesta eikä voinut myöskään vaikuttaa siihen. Tämä oli myös Andrein kohtalo. Hän joutui takaisin sota-ajan ihmismyllyyn.
Missä minut tehtiin ja mistä?
Tekopaikkani oli Anna ja Noa Sarlundin halkoliiteri. Sieltä olivat myös
kuorma-auton tekotarpeet ja talonväen työkalut. Vangit eivät saaneet
pitää edes puukkoa, isommista työkaluista puhumattakaan. Mutta
Andreilla oli lupa, tosin vastoin viranomaisten määräyksiä. Ainoa asia,
johon määräykset eivät voineet puuttua, olivat Andrein ajatukset ja
taito tehdä puinen leikkikuorma-auto.
Andreilla oli käytössään
koivu- ja mäntypuuta, löysipä hän katajaakin. ehtaa pälksaarelaista ja
karjalaista puuta. Malli oli Andrein päästä. Virallista nimeä ei ole
tiedossa mutta tätä sotasaaliskuorma-autoa sanottiin Molotoviksi, ruma
kuin riihipiru mutta auto kumminkin. Eihän silloisessa Neuvostoliitossa
muodoilla mässäilty.
Tekotarpeeni alkoivat olla kasassa. Saha
suihki ja kirves kolkutti, höylälläkin pintaani silitettiin ja myös
taltalla kolautettiin. Muotoni alkoivat paljastua kun erilaiset palikat
oli saatettu jonkinlaiseen järjelliseen järjestykseen. Neljä pyörääkin
olin saanut akseleiden päähän. Tekovaiheeni alkoi lähestyä finaalia.
Andrei alkoi viimeistellä minua, muotoni olin jo saanut. Viimeistely
tapahtui suurelta osin puukolla ja hiomalla. Lopuksi sain maalipinnan,
kirkkaat värin enkä sellaista armeijan tummaa värisävyä.
Viimeistelyvaiheessa oli huomattava Andrein taitava puukon käyttö, lastu
lähti sujuvasti ja ilman rumia lohkeamia. Andreilla oli silmää, lastu
lähti sieltä, mistä sen pitikin lähteä. Oli tullut aika lähteä
leikkikaluksi, tosi toimiin.
Muistan kun Andrei luovutti minut
Pertti-pojalle. Paikalla olivat Pertin lisäksi hänen vanhemmat, Anna ja
Noa. Minä tulin yllätyksenä Pertille, Anna ja Noa tiesivät tulostani.
Sain minä nimenkin; Molotov. Elettiin kevättä 1943 ja heti selvisi,
missä oli tallipaikkani. Se oli ulkoeteisen rappusten alla oleva tyhjä
tila, siellä olin suojassa sateelta ja auringon paisteelta. Alusta
alkaen selvisi, että tuloni oli tarpeeseen. Keittiön hellasta tuli
vakioasiakkaani, sillä olinhan saanut kohtalaisen suuren lavan, jonka
päällä hellapuut kulkivat mukavasti. Kun tein riittävän monta reissua,
niin kulkihan siinä vaikka kuutio hellapuita. Näin osaltani vapautin
aikuisten ajan muihin töihin ja pelkästään olemassaoloni sitoi Pertin
leikkimään minulla ja pysymään pihapiirissä.
Pertin sisko
Eeva-Liisa oli jo lähes kaksivuotias. Onneksi minulla oli niin iso lava,
että Eeva-Liisa mahtui siihen istumaan ja sain annettua kyydit myös
hänelle Pertin vetäessä minua narusta. Siihen aikaan ei kylällä ollut
lapsia kovinkaan paljoa. Naapurin tytär Auvisen Airi, Pertin serkku,
kävi usein leikkimässä myös ja minä sain olla mukana, osallisena elämän
kuvioissa. Minä, puusta tehty auto, mutta tunsin oloni tarpeelliseksi.
Lavallani kulki kaikenlaista mutta yhtä asiaa leikkivät lapsetkin
karttoivat; yhtään lantakuormaa en kuljettanut.
Sain kokea vielä
kesän 1944 leikit ja riemut, tosin leikkijätkin olivat jo kasvaneet ja
ikääkin oli tullut vuosi lisää. Olin tarpeellinen mutta en enää niin
keskeisessä asemassa. Leikit olivat vaihtuneet ja aikakin oli toinen.
Alkoi jo tuntua jotain tapahtuvaksi, sotakin oli taas liikekannalla,
pysähtyneisyyden aika alkoi olla ohi. Sitten repesi, kesäkuussa 1944
ihmiset kuhisivat, sota oli liikkeessä ja rintamilla oli kiirettä.
Tekijäni Andrein maanmiehet siellä rynnistivät. Andrei oli ollut jo
kauan poissa, uudet iivanat siellä rynnivät. Mutta ei kauaa, niille
tuli pysähdys mutta se, mitä pelättiin, muutos oli tapahtunut. Sain
lojua pitkät tovit keittiön rapun vieressä ilman, että kukaan kiinnitti
huomiota olemassaolooni.
Mutta vielä tuli aika, jolloin
minullekin tuli käyttöä, touhu ja tohina oli tunkeutunut olinpaikalleni
ja minäkin jouduin Pertin toimesta siirtelemään joitakin pikkutavaroita
paikasta toiseen. Enhän minä, puinen leikkiauto ymmärtänyt, että
evakkoon lähtöä tässä valmistellaan. Keräsin Pertin kanssa kaikkea
pientä, mitä käskettiin tekemään ja aloimme kuljettaa niitä
hevosrattaiden viereen maahan. Sieltä ne aikanaan nostettiin
rattaille. Tuli uusia ihmisiä, outoja kasvoja, elokuun alussa tuli 70
venäläistä sotavankia, tuli sotavankileiri. Mutta tuli myös elämää,
minut pidettiin hyvin tarkasti rappusten alla piilossa, etteivät
sotavangit polta minua nuotiossaan. Kaikesta näki, että jotain tulee
tapahtumaan. Venäläiset keittivät ja söivät teurastettujen eläinten
teurastusjätteet ja saivat käyttää pilkottuja puita nuotiossaan, syy
tähän selvisi vähän myöhemmin. Minun, leikkiauton, ei tarvinnut enää
osallistua puiden kuljetukseen sisälle, syyskuun 19. päivän jälkeen
niitä ei enää ollut, mutta ei ollut enää polttajiakaan. Pihaan ajoi
kaksi linja-autoa, venäläiset sotavangit lastattiin linja-autoihin ja ne
lähtivät, häipyivät kivinavetan taakse. Kello neljäntoista aikoihin
Anna, ohjastaen toista hevosta ja Pertti ohjastaen toista hevosta
häipyivät myös kivinavetan taakse. Minä, venäläisen sotavangin Andrein
aikaansaannos olin nyt yksin, rappusten alla suojassa sateelta ja
auringon paisteelta. Tuuli vain suhisi autiolla pihamaalla, avonainen
keittiön ikkuna vähän tuulessa kolisteli, muutoin oli hiljaista kun
laululinnutkin olivat jo tähän aikaan lähteneet. Oli annettu käsky että
ovet oli lukittava, mutta Pertti oli tarkoituksella jättänyt keittiön
ikkunan auki, jonka hän sitten myöhemmin tunnusti Anna-äidilleen eli se
oli pienen pojan protesti oman kodin jättämisestä.
Minua se ei
paljoa lohduttanut, leikkiikö minulla enää kukaan. Seuraavat, jotka
tänne tulevat eivät leiki leikkiautoilla, heillä on toisenlaiset
vehkeet. Kävin mahdollisuuksia läpi, niitä ei ollut kovin paljoa.
Kukaan ei huomaa minua ja jään lahoamaan tänne suojaani. Kyllä joku
löytää aina jotain, talonväki oli ennen lähtöään polttanut kaikki
pilkotut puut, tulijoilla olisi ensimmäinen tehtävä hakea puita hellaan,
uunin pesiin tai nuotioon. Jos minut löydettäisiin, niin liekit
lopettaisivat olemassa oloni. Tässä ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa, joko
minut löydetään ja liekit lopettavat olemassa oloni, toinen on, minua
ei löydetä vaan lahoan rappusten alle. Tätä pidän hyvin
epätodennäköisenä. Vastausta kysymyksiini ei ole saatu eikä saada, on
vain joukko arvailuja.
On olemassa käsite ”ystäviä ja
vihollisia”, tapaus Andrei kertoo sen. Vangiksi jäänyt vihollismaan
sotilas tuottaa suuren ilon vangitsijamaan pikkupojalle, tekemällä tälle
leikkiauton, jolla hän samalla peitti koti-ikäväänsä, olisi voinut
tehdä sen leikkiauton omalle pikkupojalleen. Ihminen on sodassa mukana
niin hyvässä kuin pahassa.
