Kun juna pysähtyy laiturille, niin siellä äiti ja isä oottaa….
Näin lauletaan lämpöisin muisteluin eräässä laulussa. Useinkin
siirtokarjalaisen kohdalla tilanne olikin toisenlainen, harvoin oli
vastaanottajia, oli vain haettava oma polkunsa ja kuljettava omin jaloin
oltiinpa sitten uudella kotiseudulla tai vierailulla muistojen mailla.
Sodan läheisyys
Olen useinkin miettinyt omalta
kohdaltani tätä varhaislapsuuteni aikaa ja sen vaikutusta elämäni
myöhempiin vaiheisiin. Katson varhaislapsuuteni alkaneen omassa
muistissani vuodesta 1942 eli viisivuotiaana, päättymiseen palaan
myöhemmin. Useatkin tapahtumat syöpyivät poikkeuksen voimakkaina
mieliin, olihan sota ja isä rintamalla vielä vuonna 1942. Vaikka
asiasta ei kotona pienen pojan aikana paljoa puhuttu, hänen tajunta
toimi jo ja mieltä ahdisti kysymys, jos isä ei palaakaan. Kysymys oli
niihin aikoihin hyvin tavanomainen, onneksi meidän kohdalla ei käynyt
näin. Toinen vahva pelon aihe oli vihollisen lentokoneet sekä
mahdolliset desantit, niitäkin kun oli mutta rintamalinjojen ollessa
kaukana itä-Karjalassa uhka oli minimaalinen, se muuttui uhkaksi
heinäkuussa 1944 kun rintamalinja pysähtyi koillis-Laatokan kohdalle ja
meiltäkään ei ollut matkaa sinne kuin alle sata kilometriä. Suotuisalla
ilmalla se kuului kaukaisena kuin rummun kuminana. Vaikka nämä asiat
olivatkin harvoin päivän agendalla mutta alitajunta teki työtään, se
heitti varjonsa myös pikkupojan alitajuntaan.
Näin jälkeenpäin
ajatellen täytyy nostaa hattureuhkaansa sen ajan aikuisväestölle, he
eivät hysterisoituneet eikä panikoituneet , ei edes kesällä 1944, vaikka
kaiken loppu olisi saattanut olla yhden pamauksen päässä. Tämä
realismi oli mielestäni karjalaisen kansan voimavara niissä
olosuhteissa, koska myös evakuointi toteutui järjestyneen toiminnan
oloissa. Tämä säästi varmasti myös monen pienen lapsen mielen suurelta
järkytykseltä, koska lapset luottavat aikuisiin ja mallintavat heistä
omat käsityksensä.
Pälksaaren piirimielisairaala oli myös
sotasairaalana sota-aikana kun silloin ei ollut puutetta potilaista,
niitä riitti ja uusia tehtiin. Kaavahan oli, kun haavoittunut oli
toipunut riittävän paljon, niin hänethän palautettiin myös takaisin
rintamapalvelukseen, jossa hänellä oli taas tilaisuus uhrata isänmaan
eteen oman sotasairaalassa saamansa veren lisäksi myös oma henkensä,
eikä sekään silloin ollut niin harvinaista. Miksi minä kirjoittelen
tällaisia? Kirjoittelen vaan, kun se liittyy myös pikkupojan sielun
maisemaan ja elämisen konkretiaan.
Sotasairaala oli meistä
puolentoista kilometrin päässä. Toipilaana olevat kävelykykyiset
potilaat kävivät usein meillä maidon haussa ja ostivat muitakin
elintarvikkeita, jos oli. Onhan tunnettu tosiasia, että sotilailla on
aina nälkä ja niin oli heilläkin. Oli joitakin hauskojakin tilanteita
kun meillä oli venäläinen sotavanki töissä ja suomalaisia sotilaita oli
samanaikaisesti maidolla sekä muuten tappamassa aikaansa. Silti meidän
mäellä vallitsi täydellinen rauhantila. Saattoivatpa he jossain
vaiheessa vaihtaa muutaman sanankin.
Nämä sotilaiden
maidonhakureissut oli pikku-pojalle merkittävä tapahtuma siinä mielessä,
että kaikki jutut ja kertomukset, joita hän kuuli, niin hän imi ne
imupaperin lailla muistiinsa. Vasta vuosien kuluttua, kun oma kokemus
ja tietämyspiiri laajeni, pystyin analysoimaan muistiin tallentuneita
kertomuksia ja kertojien tuntemuksia. Kertomukset muodostavat siksi
autenttisen aineiston, että minulle on turha silmät kiiluen tulla
kertomaan Ateenalaisten laulun sanomaa: Kaunis on kuolla joukkosi eessä, uljaana kaatua puolesta maan…. Kertomuksista muodostuu kaksi toisistaan erottuvaa ryhmää:
A
Kertomukset, joissa kerrottiin taistelutilanteista kun asekaveri kaatuu
vieressä tai haavoittuu, haavoittuneiden huudot sekä kuolevien tuska.
Huudot ja kranaattien räjähdykset ja pelko niiden osumisesta, nämä
kertautuivat kertojien puheissa. Millaista oli olla pimeinä syysöinä
vartiossa, pelätä vangin sieppauspartioita tai vihollishyökkäyksen
tulemista mm. väkivaltaisia tiedusteluhyökkäyksiä, jotka useimmiten
suoritettiin pimeän turvin.
B Toipilaat pelkäsivät takaisin
rintamalle joutumista ja henkirievun menettämistä. Nämä toipilassotilaat
olivat yleensä suhteellisen nuoria, joukossa lähes nuorukaisia, sillä
sotilaiden joukossa oli alle 20-vuotiaita. Se, että he kertoivat
tuntemuksiaan pikkupojalle, kuvastaa heidän ahdistustaan. Siinä
tilanteessa kuulija olisi voinut olla pikkupojan sijasta vaikka
puhelinpylväs, tärkeintä oli, jollekin voi kertoa ääneen omia
tuntemuksiaan. Näin olen päätellyt jälkeenpäin kertomisen motiiviksi.
Olen
kohtalolle kiitollinen, että olen saanut kuulla autenttisena mukana
olleiden kertomuksia eikä ole tarvinnut tyytyä kaikenlaisten
sotaromaanien kirjoittajien paatokseen.
Siviilipikkupoika ja varhaislapsuus
Olihan
elämä muutakin kuin sotajuttuja ja sotilaita. Olihan maatila siihen
kuuluvine toimintoineen ja niitä riitti myös pikkupojalle. Ei ollut
hiekkalaatikkoa ja lelutkin olivat hyvin vähäisiä ja nekin tehtiin itse,
paitsi venäläinen sotavanki teki minulle lähes itseni pituisen
kuorma-auton. Se oli aarre mutta senkin osalta koin sotamenetyksen, se
jäi sinne minne jäi kaikk’ konneet ja heinäseipäätkin aina kenkuloita
myöten. Oli vain aikuisten maailma ja sotatila. Leikkikaverit olivat
tosi harvassa. Lähin oli serkkutyttö Airi Auvinen, nykyisin Räty,
Liperin Ylämyllyllä.
Näin jälkeenpäin ajatellen sanoisin, että
leikki on lapsen työtä. Omalta kohdaltani voin sanoa, ehkä koin
aikuisten maailman liian varhain. Varsinkin tämän päivän mittapuun
mukaan mitattuna. Katkera en ole, päinvastoin. Olen monta kokemusta
rikkaampi ja niitähän ei saa, jos ei ole mukana. Minä olin.
Varhaislapsuus päättyy
Omassa allakassani päivä on syyskuun
19.päivä 1944. Lapsuuden katsoin alkaneen kun sain hevosen, rattaat ja
ohjakset käteeni ja lähdin ajamaan äidin rattaiden perässä kohti länttä
ja uutta elämää. Kuvaannollisesti sanoen sain myös lujan otteen
tulevan elämäni ohjaksista, olinhan jo tottunut jossakin määrin
selviämään vähän hankalistakin asioista.
Mutta vielä on yksi laulu laulamatta, yksi sivu kääntämättä
En aavistanut syyskuun 19.päivänä
1944, että vielä koittaa päivä, jolloin seison kotimäen kalliolla. Tasan
sillä paikalla, josta äitini kanssa läksimme evakkomatkalle. Aikaa oli
vähän, ja siitäkin puolet kulunut, kun 300 metrin päässä oli venäläisten
rajavartijoiden vartiotorni mutta se riitti. Koin sen tunteen. Tunne,
jota ei saa rahalla sen saa vain kokemalla – ja minä koin. Tämän jälkeen
voi vain sanoa maagiset sanat päivä on tehnyt kierroksensa ja ympyrä on sulkeutunut. Venäläinen
on purkanut rakennukset. Heinikoissa ja pusikoissa vain tuuli soittelee
ympäristön tyhjyyttä ja autiutta. Mutta sitä tunnetta ei venäläinen
pysty purkamaan eikä sosialisoimaan.
Heinikkoa ja pusikkoa autiolla kotimäellä kesällä 2002. Kuvat Pertti Sarlund
Lopuksi
Kun venäläinen purki kotitaloni, sen kunniaksi lainaan Lauri Viidan runon, Moraali.
Siisti täytyy aina olla!
Sanoi kissa hietikolla. –
Raapi päälle tarpeenteon
pienen, sievän santakeon.
Tässä saattaisi olla ajatusta venäläisellekin.
