Petrozavodsk – eli Petroskoi – tunnettiin Suomessa miehitysvaiheen (1941-44) aikana nimellä Äänislinna. Isäni ei kertonut sotaretkistään, mutta sen tiedän, että hänkin oli Äänislinnassa silloin kun Suomenlippu nostettiin siellä salkoon.
Ongo Petroskoi kaunis linnaine
Mutta kuinkahan käy kahdelle
Jousimiesnaiselle kun he saavat päähänpiston että lähdetäänpä
reittiliikenteen bussilla Petroskoihin! Eikä sinne Joensuusta lähteminen
nykyisin vaikeaa olekkaan, ensin vain soitto matkatoimistoon joka
hankki meille bussiliput ja buukkasi hotellihuoneen kolmeksi yöksi
hotelli Pohjolasta, tulkoon nyt sekin nimi mainituksi. Toki sinne voi
tehdä lyhyemmänkin reissun ja varata itse hotellihuoneen useasta eri
vaihtoehdosta.
Ekakertalaisille kerron, että
bussilipun hinta on kaksikymmentä euroa suuntaansa, mutta sitä ei voi
ostaa bussista vaan se on hankittava etukäteen. Luulisin että
bussibiljetin saa matkahuollostakin. Tietenkin mukana on oltava passi ja
voimassa oleva viisumi.
Hyvä on varata myös evästä
reppuunsa, sillä bussi pysähtyy Niiralassa tapahtuvan rajanylityksen
jälkeen ainoastaan Öljymäellä lyhyen kahvipaussin ajaksi. Lähtö
Joensuusta on kello 17.00 Suomen aikaa ja Peteroskoihin saavutaan
keskellä yötä 00.30 paikallista aikaa.
Jousimiesnaiset valmiina seikkailuun.
Kivet, kannot kai matkal murrettih
Lähtöpäivänä olin nähnyt saman
sinivalkoisin värein maalatun bussin jo kauppakeskus Prisman pihassa
aivan sattumalta. Niinpä se tuntuikin tutulta kun laitoimme laukkumme
laiturilla nro 6 tavarasäilöön ja kerroimme nimemme venäläiselle
kuljettajalle joka tarkasti sen listastaan. Samalla hän liimasi
laukkuihimme numerotarrat ja antoi meille vastakappaleen. Taas yksi
lipukka entisten lisäksi säilyteltävänä.
Bussi starttasi linja-autoasemalta
aivan aikatulussa, vaan ei suinkaan kuutostielle vaan kohti Joensuun
keskustaa. Sieltä ei noussut ketään kyytiin, kuten ei Prisman
parkkipaikaltakaan jonne suunnistimme seuraavaksi. Ehkä nämä kierrokset
olivat kuitenkin pakollisia. Puoli tuntia oli kulunut emmekä olleet
päässeet vielä edes ulos kaupungista. Olin varma että emme ole
puolitaöin Petroskoissa, varsinkin kun Venäjän tulli oli tarkkana ja
tutkaili automme papereita ainakin puoli tuntia.
Pysähdyspaikat ennen
valtakunnanrajan ylitystä olivat Tohmajärvellä ja Rajapysäkillä
Niiralassa. Menomatkalla bussissa oli enemmän suomalaisia kuin
venäläisiä, paluumatkalla tilanne oli päinvastainen. Ikärakenne oli
ainakin tällä kertaa meitä huomattavasti nuorempaa.
Niiralan Rajapysäkiltä bussiin nousi
pariskunta jonka rouva oli hyvänpäiväntuttuni. Heidän istumapaikkansa
sattui omamme taakse ja jo ennen Petroskoita olimme luoneet sellaiset
suhteet että kahden naisen porukkamme tuplaantui kertaheitolla ja
nelikkomme pitikin sitten tiivisti yhteyttä koko torstaista sunnuntaihin
kestäneen reissun ajan.
Kunne ajat? Kunne ajat?
Siippa oli laittanut reppuuni
Karjalan Autoilijan Tiekartan että voisimme seurata siitä paikkakuntia
joiden kautta reittimme kulkee, mutta kartta oli varsinainen ”turhake”.
Ensinnäkin ilta pimeni heti Öljymäeltä lähdön jälkeen niin, ettei
venäjänkielisisä kylttejä ehtinyt lukemaan, varsinkin kun ne olivat
menosuuntaan katsottuna tien väärällä puolella. Toisaalta kartta oli sen
verran vanha, ettei siihen ollut edes merkitty väylää jota ajoimme osan
matkasta, reitillä jota eivät katuvalot häirinneet. Tosin mutkat ja
kaarteet olivat erittäin hyvin merkittyjä, sillankaiteiden
huomiolätkärivit kiilsivät punaisina helminauhoina ja lukuisat pyöreät
liikennemerkit loistivat pimeydessä kuin keltaiset täysikuut.
Liikenne oli yllättävän vilkasta.
Isokokoisia rekkoja tuli jatkuvasti vastaamme, joskus oikein jonossa.
Läskelään saakka paikkakunnat olivatkin entuudestaan tuttuja, mutta sen
jälkeen ehdimme huomaamaan vain nimet Loimola, Kolatselkä, Jessoila ja
Muurmanskiin osoittavan tienviitan vilkkaassa neljän tien risteyksessä.
Olen käynyt Petroskoissa muutaman
kerran aikaisemminkin, mutta koska ne ovat olleet valmiiksi
järjestettyjä seuramatkoja, en ole kiinnittänyt tarkempaa huomiota
kaupungin sijaintiin. Minulla on ollut mielikuva että se sijaitsee
Joensuusta katsottuna hieman koilliseen. Vaan eipä sijaitsekaan. Jos
Kesälahden korkeudelta vetäisi suoran viivan kohti itää, niin siltä
suoraltahan se Petroskoi löytyisi.
Tien pinta oli melko hyväkuntoista,
jos nyt ei oteta huomioon paikkapaikoin keinuttavia ”äänisen aaltoja”,
mutta suoraviivaisesti se ei suinkaan edennyt. Monenlaista oli mutkaa
matkassa ja kun katsoin punaisena vilkkuvaa autokellon digitaalinäyttöä,
niin aina vain voimistui tunne että emme ehdi Petroskoihin luvatussa
aikataulussa.
Sinä ajat, minä ajan
Tosin mitäpä tuo olisi haitannut jos
ei olisi ehdittykään. Säälittelimme vierustoverini kanssa kuljettajaa,
että jos hän on ajanut jo aamuvarhaisella Joensuuhun ja nyt sitten
takaisin, niin siinähän tulee vuorokausi täyteen yksillä silmillä.
Erehdyimme tässäkin suhteessa. Öljymäeltä oli autoon noussut isokokoinen
mies jota luulimme matkustajaksi. Kolatselässä – keskellä ei mitään –
oli tupakanmittainen tauko ja siinä kuskipukille vaihtuikin tämä
raamikas mies ja aloitti sujuvan yksinpuhelun. Luulimme hetkisen että
hän käänsi autoradion puhekanavalle.
Kumpikaan kuljettajista ei jutellut
matkustajille mitään, ei edes sitä millä paikkakunnilla olemme menossa.
Ensimmäinen kuljettaja siirtyi ovenpuoleiselle etupenkille jossa hänellä
oli viltti ja tyynyjä, avasi termospullonsa ja eväskäärönsä ja nautti
silmin nähden lepotauostaan. Saattoi monenkin kahvihammasta ruveta
jomottamaan, sillä termarista levisi autoon suloinen kahvintuoksu.
Sain aivan kummallisen mielleyhtymän
Idän Pikajunaan eli Orient Expressiin. Siinä me kiisimme yön pimeydessä
kohti itää, auton iskarit (?) kolkkasivat kuin junan pyörät ja
yksityissalongista (lue kuljettajan leposohvalta) leijailli matkustajien
makuhermoja kutkuttavia aromeja.
Sinä Petroskoil, minä Petroskoil
Bussin sisälämpötila keikkui
keskimäärin kahdessakymmenessäkolmessa asteessa. Päällystakit,
villatakit ja kaulahuivit oli riisuttu jo ajat sitten. Reppuun varatut
karjalanpiirakat oli syöty ja palanpainikkeeksi varatut virvokkeet
juotu.
Nuutunut tunnelma sähköistyi
kummasti kun Prääsän valot rävähtivät kello 23.42 silmiimme ja kartasta
huomasimme että Petroskoi lähestyy sittenkin. Kun kaarsimme Petroskoin
öiselle rautatieaseman aukiolle, alkoivat näkymätkin vaikuttaa tutuilta.
Ennakkoluuloni aikataulun mättämisestä osoittautuivat siis turhiksi.
Auto
Asemalla poistui osa matkustajista, apukuski kuittasi tilin ja häipyi
hänkin takavasemmalle. Eka kuljettaja tarttui taas ohjaksiin ja
pyöräytti meidät suit sait Hotelli Pohjolan pääovelle. Autoradiossa
lauloi tummaääninen baritoni Vysotskin Ystävän laulua venäjäksi.
Majoittumisessa oli pienoista
sählinkiä sillä halusimme vaihtaa meille varatun huoneen heti
kättelyssä, syistä joita ei tässä viitsi käydä luettelemaan. Meille
järjestyi kyllä toinen huone, mutta resepsuunissa sanottiin että ”siellä
ei ole kosmeettisia korjauksia!” Sehän ei meitä haitannut.
Vas. Petroskoin asemarakennus radan puolelta. Oik. Petroskoin rautatieaseman aukio.
On uuden huomenen saava
Heti herättyämme ryhdyimme
kosmeettisiin korjauspuuhiin, emme tosin oman naamataulumme suhteen,
vaan laastaroimme pahimmat parketissa kohollaan tököttävät terävät
naulat toisiin tarkoituksiin mukaamme varatulla haavateipillä ja
kangaslaastarilla. Muihin korjauspuuhiin emme ryhtyneet vaan runsaan
aamupalan jälkeen ryhdyimme tutkailemaan päivän ohjelmaa.
Reissuun lähtiessään Maija ja Telle
kuvittelivat, että liikkuisivat Petroskoissa kahdestaan. Mutta niin se
vain on että elämä tarjoaa monesti mieluisia sattumuksia. Samassa
bussissa Petroskoihin saapunut tuupovaaralainen pariskunta oli heti
juonessa mukana kun kerroimme heille aikeistamme. Ei muuta kuin
kaupungin kartan ostoon, venäjänkielen sanakirja reppuun ja menoksi!
Aivan ensimmäiseksi halusimme nähdä
ne kuuluisat Äänisen aallot ja laitoimme vilkun oikealle, alas Leninin
valtakatua. Kadulla vaelsi tyylikkäästi pukeutunutta kansaa
edestakaisin, huomio kiintyi tietenkin naisten muodikkaisiin
korkokenkiin ja muihinkin asusteisiin. Sanoinkin seuralaisilleni että me
taidamme olla ainoat ”maatuskat” tässä katukuvassa.
Vas. Matkalaiset nauttivat aurinkoisesta syyspäivästä rantabulevardilla katsellen ja kuunnellen Äänisen aaltoja. Oik. Paviljonki.
Kerran noudan onnemme venheeseen
Ääninen oli sinistäkin sinisempi,
mutta Kizhin museosaarella ei näin syksyllä ollut enää
käyntimahdollisuutta. Sataman lähettyvillä on hieno merihotelli Fregat
ja onpa rannalle ilmaantunut uusi komea Onego Palacekin. Rannan
tuntumassa näkee usein hääpareja, niin nytkin. Paviljongin läheisessä
rakennuksessa olivat häät juuri alkamassa ja kun seuraavana päivänä
kurkkasimme hotelli Fregatin aulaan, oli sielläkin kaunis, hoikka
morsian kuvattavana. Paviljonkia kiertävään rautariimuun on ripustettu
monia lemmenlukkoja monogrammeineen. Mietimmekin että kuinka eron
koittaessa toimitaan, käydäänkö lukko murtamassa….
Hotelli Onego Palacen ravintolassa 11. kerroksessa on suuret ikkunat, ja sieltä on panoraamanäkymät Ääniselle. Ravintolassa tarjoillaan venäläisen, japanilaisen ja italialaisen keittiön antimia.
Vas. lemmenlukkoja monogrammeineen. Oik. Hotellin myymälän hääpukuvalikoimaa.
He kulki voitosta voittoon
Karttaa tutkailemalla siirryimme
etsimään Kirovinaukiota. Siellä olikin meneillään sadonkorjuumarkkinat
ja kansaa oli liikkeellä tungokseen asti. Kun olimme pyörineet aikamme
runsaiden ja värikkäiden myyntikojujen liepeillä oli päämmekin niin
pyörällä että Taidemuseon löytämiseksi tarvittiin asiantuntijan apua.
Ehkäpä sellaista löytyisi Kansallisen Teatterin lipunmyynnistä.
Matkalaiset ihmettelemässä kurpitsavuoria Petroskoin torilla.
Löytyihän sitä neuvontaa ja vieläpä
englanninkielellä. Saimme piirretyn opasteen ja hetken kuluttua
olimmekin jo riisumassa takkiamme Taidemuseon aulassa ja ostamassa 250
ruplan hintaista pääsylippua Pablo Picasson näyttelyyn. Esillä oli 105
litografiaa jotka on tehty taiteilijan v 1968 tekemien piirrosten
perusteella. Näyttelyä oli odotettu Pariisista Petroskoihin vuoden
verran.
Kuvien täydennykseksi
näyttelytiloihin oli luotu ranskalaista bulevarditunnelmaa juhlapukujen
ja syksyisten lehtien avulla. Jo itse Artmuseum Karelian rakennus oli
juhlava ja yllätykseksemme tapasimme portaikossa henkilökuntaan
kuuluvan, suomenkieltä taitavan nuoren naisen joka opasti meidät oikeaan
galleriaan.
En oikein tiedä mitä sanoisin
varsinaisesta näyttelystä. Itselleni jäi tunne että kuuluisa taiteilija
oli ”paloitellut” naisen erilaisiin osioihin ja yhdistänyt sitten
palaset haluamallaan tavalla joka katsojasta saattaa näyttää varsin
sattumanvaraiselta, mutta tietenkin yllättävältä ratkaisulta. Jätänkin
taiteen arvioinnin suosiolla alan asiantuntijoille. Tämä Pablo Picasson
näyttely oli kuitenkin yksi päivän kohokohdista, näin jälkikäteenkin
ajatellen.
Kansallisessa teatterissa olisi
ollut karjalankielinen lastennäytelmä ”Emähukka”, mutta jätimme
teatterikäynnin tällä kertaa pois laskuista.
Kaupungilla kulkiessa matkalaisten huomio kiinnittyi myös Oktober festin elävään mainokseen ja Saavutusten Symbooliin.
Ne kuuli sorean soiton
Tiesimme jo etukäteen ettei
joensuulainen ravintoloitsija Tarmo Wasenius ole käyntimme aikana
Petroskoissa mutta olimme silti päättäneet ruokailla ravintola
Gornitsassa. Smetanalla höystetty tattikeitto maistui sipulileivän kera
erinomaiselta ja vaikka odotimmekin aika kauan jälkiruoaksi tilaamaamme
lämmintä marja-rahkapaistosta, niin odotus palkittiin ruhtinaallisesti.
Ja mikäs siinä tunnelmallisessa pikku ravintolassa olikaan odotellessa
ja karjalaisvaikutteista musiikkia kuunnellessa.
Ettei edellä kerrottu vaikuttaisi
mainokselta, mainittakoon että huomasimme kuljeksiessamme monta muutakin
mielenkiintoista ruokapaikkaa mutta kaikkiin ei tietenkään kahdessa
päivässä ennättänyt tutustua.
Hiljaa tuutii Ääninen aaltojaan
Petroskoihin oli ilmestynyt
edellisen käyntini jälkeen uusia tavarataloja, yksi niistä melkein
hotellimme vastapäätä. Täytyihän sekin käydä tutkailemassa ennen kuin
maltoimme siirtyä oman majapaikkamme sisätiloihin. Tunnettuja
merkkivaatteita, kenkiä, laukkuja, koruja ja hajuvesiä oli harkitusti
esillä lasiseinäisissä osastoissaan, olipa siellä edustettuna ainakin
yksi suomalainen takkimerkkikin. Liukuportaat kiidättivät asiakkaita
kerroksesta toiseen.
Meille riitti se, että ostimme
tavaratalosta zakuskaa. Jalat protestoivat ajatusta että lähtisimme
vielä merta edemmäksi kalaan taikka katsastamaan jotain menomestoja.
Päätimmekin tarjota ”neljän tähteen illallisen” huoneessamme uusille
tuupovaaralaisille tuttavillemme. Eipä aikaakaan kun oveemme koputettiin
ja vieraat saapuivat tyyny kainalossaan. Ei, eivät he meinanneet jäädä
yötsiin vaan olivat huomanneet, että heillähän on allergisellekin sopiva
tyyny ja koska tiesivät että tarvitsimme sellaista, olivat niin
ystävällisiä että vaihtoivat sen kanssamme monen kilon painoiseen
höyhentyynyyn.
Kun saapuu syys
Mutta sitten itse asiaan, eli
jatkakaamme tutustumista Petroskoihin, tuohon Karjalan tasavallan
pääkaupunkiin. Petroskoissa on asukkaita lähes 300 000 ja Äänisen rantaa
noin 20 kilometriä.
Lauantaiaamuna pidimme neljään
pekkaan suunnittelupalaverin käyntikohteista jotka olisivat kävelymatkan
päässä. Mieli teki ajella johdinbussillakin vaan kun kellään meistä ei
ollut kokemusta kuinka se tapahtuisi. Tosin taksikyytikin on edullista,
sen tulimme huomaamaan kun olimme seikkailleet jalkaisin uuvuksiin asti.
Laitoimme listallemme ikuisen tulen,
rautatieaseman, kauppahallin, matkustajasataman, Aleksanteri Nevskin
kirkon, Coffee Housin sekä ruokailun jossakin viihtyisässä ravintolassa.
Suunnittelupalaverin jälkeen suunnattiin ruskanväreissä hehkuvan puiston läpi Aleksanteri Nevskin tuomiokirkkoon.
Niin lehdet puiston se hehkumaan saa loistoaan
En rasita lukijaa kertomalla niistä
kaikista, mutta Aleksanteri Nevskin upea tuomiokirkko teki minuun syvän
vaikutuksen. Saavuimme kirkoon Äänisen rannasta päin. Syksyn lehdet
kahisivat jaloissamme. Oli jättikokoisia vaahteran-, vielä vihreitä
tammen- ja monen muunkin lehtipuun väripalettia. Vaahteranlehdissä oli
niin pitkät lehtiruotit että niistä oli punottu köynnöksiäkin monen
paikan koristeeksi. Rannan tuntumassa näimme erään naisenkin tässä
sidontapuuhassa.
Kirkon ovet olivat auki ja astuimme
sisälle hämärään, sini- ja kullansävyiseen kirkkoon. Tämän upean
katedraalin remontti valmistui vuonna 2000. Hartaina asetimme palavat
tuohuskynttilät alustoihinsa.
Löysimme majapaikkamme lähistöltä
viihtyisän Coffee Housin jossa oli peräti pöytiin tarjoilu. Ihastuimme
sen tunnelmaan niin että kävimme siellä saman päivän aikana parikin
kertaa.
Aurinko hymyili suloisemmin
Kauppahallia emme sen sijaan
löytäneet. Niillä paikkeilla oli palanut puurötiskö, veikkailimme että
olisiko se ollut tuo etsimämme rakennus. Ympärille oli kohonnut
useampikin uusi tavaratalo, mutta palaneen hallin (jos se nyt se oli)
pihamaalla sinnitteli vielä kaksi pientä kojua. Toinen täpötäynnä
hedelmiä ja toinen värikkäitä kukkia.
Myös Lenininkadun ääripäässä
sijaitseva rautatieasema on sisältäkin katsomisen arvoinen. Ratapiha oli
tyhjillään, ainoastaan virka-asuiset vartijat (?) astelivat edes
takaisin pamppu vyötäröllään. Kovaääninen kuulutti juuri junan
saapumista ja jos kuulin oikein, juna oli tulossa Moskovasta. Pohjoiseen
menevät kiskot olisivat vieneet Muurmanskiin saakka.
Autoasema oli rautatieasemalta
muutaman sadan metrin päässä ja kun seuraavan aamun lähtö oli jo
mielessä, oli ”pakko” vilkaista josko bussimme sattuisi olemaan siellä
parkissa. Sattuihan se ja kyllä se erottui muista pitkänmatkan busseista
edukseen, ainakin ulkomuotonsa perusteella.
Säästä vielä sen verran että aurinko paistoi koko ajan, välillä jopa erittäin lämpimästi vaikka oltiinkin jo lokakuun alussa.
Ne mennessään vie tuulonen
Koska kotiinlähtö lähestyi, päätimme
ruokailla oman hotellimme ruokasalissa. Nyt siellä oli rauhaisaa, mutta
muistanpa muutaman vuoden takaisen reissun kun vietimme siellä erään
tuttavan syntymäpäiviä sangen iloisissa merkeissä.
Ruoka ja tarjoilu olivat
erinomaisia. Keittiölle sattui pieni kömmähdys kun tilasimme annoksemme
suomenkielisestä ruokalistasta. Ensin tuli pääruoka ja vasta sitten
alkukeitto, vaan eipä se mitään haitannut.
Vaikka jalat olivat aivan muussina,
niin pakko oli kiiruhtaa vielä läheiseen tavartaloon ostamaan evästä
kotimatkaa varten. Tilasimme resepsuunista herätyksen kello neljäksi ja
pyysimme että varaavat meille taksin viideksi oven eteen. Bussi
starttasi autoasemalta 5.30, kaikki tämä siis paikallista aikaa.
Bussi saapui täsmällisesti laituriin
ja ensimmäiseksi oli näytettävä passit etupenkillä istuvalle naiselle.
En tiedä jäikö hän autoon vai poistuiko sillä aamu oli vielä pimeä,
sadetihkuinen ja jopa tuulinen.
Koska herätys oli ollut aikainen
silmät painuivat väksinkin umpeen, ja kun heräsin kunnolla oli päiväkin
valkenemassa ja automme oli saapunut Läskelään. Tästä alkoivatkin jo
tutummat maisemat ja olin hyvilläni että heräsin juuri sopivasti
nähdäkseni Laatokan rantaakin muutaman kilometrin verran.
Tulomatkallakaan ei ollut
pysähdyksiä ennen kuin Öljymäellä ja sen jälkeen taxfreessä. Niiralan
Rajapysäkillä vilkutimme tuupovaaralaisille tuttavillemme ja minä istuin
tällä kertaa tanakasti lähtöpisteeseen, eli Joensuuhun saakka.
Laskeuduimme sunnuntai-aamuiselle linja-autoasemalle kello 11.00 Suomen
aikaa.
Kotikadullakin tuuli pyöritteli punakeltaisia vaahteranlehtimattoja.
Väliotsikot:
Myllärit-yhtyeen laulusta Petroskoi
George de Godzinskyn säveltämästä ja Kerttu Mustosen sanoittamasta valssista Äänisen aallot
Joseph Kosman säveltämästä ja Kullervon suomeksi sanoittamasta laulusta Kuolleet lehdet
Jutun kuvat Maija Närhi
