Retki Kalevalan laulumaille Vienan Karjalaan 14.7 – 17.7.2003
Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi,
lähteä laulamahan, saa´ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.
Paljon
oli perheen kanssa kierretty, oli telttailtu ja mökkeilty, oli itää,
länttä ja etelää, pohjoisessakin oli poikettu. Oli runon ja rajan tietä,
oli sinistä Saimaata ja Pielistäkin, löytyypä 15 vuoden pätkä
Lounais-Suomen saaristoakin. Olinpa muutamana kesänä tuuliajolla
Lapissakin periaatteena, minne lakin lippa osoittaa. Mutta jotain
puuttui, yksi oli paikka käymättä, yksi oli raja ylittämättä. Paljon
oli luettu, paljon oli kuvia katseltua ja töllöä tuijotettu. Mutta
sitten tuli viesti, Pälkjärven pitäjäseura ry viestitti, että tänä
kesänä 2003 tehdään retki Vienaan eli Kalevalan laulumaille.
Kun
näin loistava tilaisuus tuli niin ei muuta kuin soitto Närhin Maijalle
ja paperit likoon matkatoimistoon, kamat kasaan ja menoksi sanoi Annie
Lenox. Menomatkakin otettiin lomamatkana ilman kovin suurta hosumista
ja tuli eittämättä mieleen Pekka Tiilikaisen kuolematon tokaisu:
”Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.” Ja sitä tultiin tarvitsemaan.
Kohti Kostamusta rinta rottingilla
Ensimmäiset
merkit tästä saimme jo Suomen puolella, erään matkalaisen passi oli
unohtunut majapaikan pöydälle, yllättävä kotimatka koetteli luultavasti
matkamiehen sielun elämän lujuutta. Toinen häslinki syntyi Venäjän
puolella kun erään henkilön passiin oli merkitty väärä syntymäaika mutta
se selvisi vähäisen häsläämisen jälkeen. Kaikki hyvin, oltiin
turvallisesti Venäjän maaperällä eikä takaisin paluuta ollut tässä
vaiheessa.
Ennen Kostamusta oli aikaa tehdä henkilökohtaista
havainnointia linja-auton ikkunoista, mm. joukko venäläisiä varusmiehiä
oli tienvieressä jonkun työtehtävän parissa. Ei siinä mitään outoa ole,
että vanjakin on työnteossa mutta sen havainnon tein, paidattomien
miesten nahan alla ei rasvat lellunut, tiukkakuntoista porukkaa olivat.
Poikkesimme tutustumassa viimeisen yön majapaikkaamme hotelli
Fregattiin, joka sikäläisen mittapuun mukaan oli aivan kelpo, mutta
senhän me tietäisimme sitten viimeisen yön jälkeen.
Seuraava
vaihe olikin sitten rynnäkkö Kostamukseen, ensimmäinen tosi kohde taisi
olla viinakauppa. Pienen kaupungilla kiertelyn jälkeen nautimme
lounaan. Aidon suomalaisen kaavan mukaan käynti viinakaupassa tässä
vaiheessa voi olla varsin dramaattinen seurauksiltaan. Käy kuin
entiselle länsisuomalaiselle miehelle, joka kotiportilla pois jäädessään
huikkasi kanssamatkustajille, että kertokaa hyvät ihmiset, missä me
käytiin, kertoakseen sen kotona. Katsellessani kaupunkia tuli elävästi
mieleen Veikko Lavin laulu Depressio tango: ”Asuvat betonikennoissaan
kuin toukat koteloissaan.” Kaupunkikuva oli muuten ihan siistin
asiallinen. Silmiin pisti asia, joka ilmeisesti on muuallakin Venäjällä
positiivinen ilmiö, lapset puetaan hyvin ja asiallisesti eikä Kostamus
tehnyt poikkeusta. Paikallinen opas, joka meidän piti tavata, oli
teillä tietymättömillä. Oli kuulemma lähtenyt aamulla Vienan Kemistä
bussilla Vuokkiniemen kautta, mutta emme häntä koskaan nähneet. Olihan
meillä omat oppaat Kai ja Pekka ja lähdimme jatkamaan matkaa omin
voimin, ilman kaikki tietävää venäläistä opasta.
Kohti Jyskyjärveä ja Kalevalaa
Vas.
Kaikki tiet vievät Roomaan, tämäkin. Ritva ihastelee erämaan laajuutta.
Oik. Matkalaiset Kain ja Pekan loihtimalla kahvitauolla. Pöly kuului
luontaisetuihin.
Vuokkiniemen reitin sijasta oppaamme Kai ja
Pekka valitsivat eteläisen reitin ja noin 20 kilometrin jälkeen alkoi
pöllyävä hiekkatie, joka itse asiassa näytti rakennetun metsäautotieksi
kun sielläkin päin näytti metsien parturointi olevan ajankohtaista eikä
suomalaiset rekatkaan olleet mitään harvinaisuuksia. Pidimme
luonnollisesti ansaitun kahvi- ja virkistystauon nauttien Kain ja Pekan
baaritarpeista. Samalla saimme myös vähän jaloitella.
Matkalla
Borovoi – kohteeseen katselin maastoa historiasta kiinnostuneena sillä
silmällä, että en olisi noin 60 vuotta sitten halunnut olla täällä
retkeilemässä. Oltiin alueilla, joiden kautta suomalaiset
sotilaspartiot liikkuivat tiedustelu- ja tuhoamisreissuillaan. Tuskin
pystyy kuvittelemaan, mitä ne kaverit joutuivat kestämään vaikka nuorten
miesten fyysinen kunto oli todella kovaa luokkaa. Suot ja rämeet
olivat laajoja ja upottavia. Kangasmaastoa oli suhteellisen vähän, mutta
niihin aikoihin siellä saattoi olla vihollisen ansoituksia ja asemia.
Mutta meidän onneksi ne ajat olivat 60 vuotta sitten ja ehkä sen
vuoksikin me saamme lomailla nyt täällä.
Vas. Tyypillistä rämeistä maastoa. Oik. ”Niin hiljainen on kylätie.” Jyskyjärven kylänraittia.
Borovoin
jälkeen ohitimme Jyskyjärven, jonne poikkeaisimme yöpyäksemme myös
siellä tulomatkalla, niin kuin sitten teimmekin. Huomioni kiintyi tähän
rakennuskulttuurilleen puhdasverisimpään karjalaiskylään, jonka olen
nähnyt omin silmin. Harmitti vain kovin kun emme päässeet käymään
Paanajärvellä, olen nähnyt siitä Saarion tekemän upean filmin. Mutta
joka tapauksessa matka jatkui, Jyskyjärven jälkeiset Tsirkka-Kemijoen
puusillat ohitettiin kävellen ja sitten taas autoon ja menoksi.
Mitäänsanomattoman Uuden Jyskyjärven jälkeen ylitimme leveän ja komean
Kemijoen betonisiltaa myöten. Matka jatkui päällystettyä tietä myöten
vähän nopeammassa tahdissa, perillä olimme noin 22.30 ja takana oli
matkaa siltä päivältä 550 km.
Saavuttuamme perille, palaute
reaalimaailmaan tuli tosi nopeasti, olemme Venäjällä. Pitkän istumisen
jälkeen tuli tarve päästä tyhjennykselle ja yksi paikallinen neuvoi,
mistä löytää vessan. En ihan vähästä järkyty mutta se ylitti kestokyvyn,
lattiassa reikä, seisottava pytty, ja suomeksi sanottuna ihan ehtaa
paskaa lattialla niin paljon, että sillä olisi lannoittanut lähialueen
pellot. Oli pakko säästää tuliaiset ravintolan vessaan, jonne olimme
seuraavaksi menossa. Söimme vielä iltapalan paikallisessa ravintolassa,
jonka jälkeen meidät jaettiin ryhmiin ja majoitettiin eri perheisiin,
Kai ja Pekka hoitivat tämän rahtauksen ammattitaidolla.
Nyt olimme Uhtualla, Kalevalan laulumailla
Sanat suussani sulavat, puhe’et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoavat.
Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan,
yhtehen yhyttyämme, kahta’alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme,
näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.
Talo
johon meidät asutettiin, toisin sanoen vaimo ja minä, oli ihan
asiallinen ja hyvin hoidettu. Rouva puhui venäjää ja oli ymmärtääkseni
opettaja, hieman etäinen ja sanoisin jopa varauksellinen, mutta
ystävällinen. Herra pälätti ihan ymmärrettävästi karjalaa, jäi
sellainen kuva, että hän oli poikkeus paikallisesta miesväestä. Ei
lätrännyt alkoholin kanssa, ei edes tarjottu ja hyvä niin. Kaikesta
näki että asiat olivat järjestyksessä. Hän suri vain sitä, että
rakennustarvikkeita ei tahdo saada. Perunamaa oli ja vaot olivat suoria
ja muutenkin hyvin hoidettu. Hänen suhteensa luontoon oli ilmeisen
läheinen. Talon toisella puolen oli pienehkö lampi ja kun hän laiturilla
muutaman kerran päästi kielellään naksauttavan äänen niin kappas vaan,
sieltä pölähti hetkessä iso määrä sorsia poikasineen ruuan hakuun.
Muutoinkin luonnon antimet näyttelivät isoa osaa heidän jokapäiväisessä
elämässään. Samoin hän oli varsin taitava käsistään, meillä on vieläkin
tallella heiltä lahjaksi saatu tuohesta punottu pullo ja kauha. Saimme
tuloyönä vielä kylyn ja oli mahtavat löylyt, ei nahkaa polttavat mutta
ihoa lempeästi hyväilevät. Kelpasi matkamiesten mennä yöunille
pehmeiden peittojen alle. Kaikki loppuu aikanaan niin makeat unetkin.
Paluu arkeen oli myös joustava, isäntäväki oli laittanut maittavan
aamiaisen. Kaikesta tästä laitoimme heille ja kiitoskirjeen ja
valokuvasuurennoksia, oli sikäli helppoa kun pojan vaimo on venäjän
kielen opettaja.
Vas. Isäntäväkemme kotiportillaan.
Isäntä kaipaili maalia. Oik. I. K. Inhamaista maisemaa, johon ajan
hammas ei ole paljoa purrut.
Tuli niin ”kalevalainen olo”
Lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme,
kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja, virsiä virittämiä,
vyöltä vanhan Väinämoisen, alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta.
Paikka,
jossa olimme, Keski-Kuittijärven pohjoisrannan suuntaisella
harjanteella, oli kirjallisuudesta tuttua. Paulaharju ja I. K. Inha ovat
kirjoitelleet näistä ja Inha on myös kuvannut näitä maisemia paljon.
Äkkiä katsoen näytti, että ajan hammas ei olisi purrut lainkaan, vaikka
olihan se. Tarinoiden mukaan Lönnrotkin oli näillä seuduilla vieraana
runonkeruumatkoillaan. Markkinoitiinhan siellä jotain puutakin
Lönnrotin puuksi, joka juurella hän olisi kirjoitellut keräämiään
runoja. Juttu lienee legendaa mutta sitten tutustuimme kohteeseen, joka
ei ollut legendaa. Tutustuimme 1998 valmistuneeseen ortodoksiseen
kirkkoon, joka oli kyllä ihan loistokas mutta höylätty kirkas hirsi
vähän närästi sen vanhan harmauden keskellä. Vuonna 2001
valmistuneeseen luterilaiseen kirkkoon emme päässeet edes sisälle kun
olivat keksineet laittaa munalukon oveen.
Tavattiinhan me siellä
sitten paikallista miesväkeäkin, kaveri oli jo tosi vahvassa
myötälaitaisessa ja oli lujasti päättänyt lähteä meidän mukana Suomeen.
Jouduin sanomaan hänelle: ”Älä hyvä mies sellaisia ajattele, meillä on
muutenkin sinunlaisia enemmän kuin kotitarpeiksi.” Toisaalta täytyy
kyllä tunnustaa, että itselläni vielä poikuus pullisteli sen verran,
että voisin käydä hakemassa kaupasta kaverille vaikka satasella vahvaa
vodkaa, niin kaveri saisi kokea taatusti elämänsä kankkusen. Mutta
onneksi Kai ja Pekka patistelivat vikkelästi matkantekoon ja mehän
olimme halukkaita kuin partiopojat pahantekoon. Tosin tämä episodi ei
kuulu kalevalaiseen olotilaan mutta ei tälle viitsi edes antaa omaa
nimettyä kappaletta.
Vas. Ritva aamu-uinnilla Keski-Kuittijärvellä. Oik. Uhtuan rantabulevardi Rantaharjannetie. Kaikki on kuin ”silloin ennen.”
Kis-Kis kukkulat, Munat ja Makkarat, Muna meni mutta Makkara jäi
Näin
tapahtui myös todellisuudessa. Laulussa lauletaan peuranpyllyä ihanaa,
tosi on. Asialla on todellisuus tausta, näissä maastoissa eli silloin
niin kuin nytkin villipeuroja. Eikä ole niinkään harvinaista, jos
sotilailla sattuu olemaan nälkä.
Venäläisillä näyttää olevan
tapana istuttaa muistomerkin päälle joko panssarivaunu tai tykki, täällä
oli ilmeisesti 55 mm pst-tykki ja sitten konepistoolia rinnallaan
roikottava sotilas. Eikä tämä paikka tehnyt poikkeusta ja tykin putki
sojotti länteen venäläisen tavan mukaan. Silmämääräisesti ja pikaisesti
katsoen munakukkulan asemat venäläisillä muodostuivat kivetyistä
osittain kaivetuista poteroista, kun taas suomalaisten Makkarakukkulan
asemat olivat enemmälti juoksuhautatyyppisiä, joissa oli katetut
sirpalesuojat. Tosin asemat olivat luhistuneet mutta
juoksuhautaverkostosta löytyi kyllä miehistökorsujen paikat myös
luhistuneena.
Vas. Suomalaisten asemajäänteitä Makkara tukikohdassa. Oik. Se Suomea kohti sojottava tykinputki.
Huomion
arvoinen seikka on myös, että vuonna 1943 suomalaiset luovuttivat
rintamavastuun myös Uhtuan rintamalla saksalaisille joukoille. Tämä
tosin kostautui suomalaisille 1944 kun aseveljeä hätisteltiin asein pois
Suomesta. Saksalaiset osasivat jo, miten suomalaisia vastaan soditaan
ja se maksoi kaatuneita.
Näiltä osin sotahommat saa jäädä ja
palataan vaihteeksi Uhtualle ja pienen kauppapysähdyksen jälkeen matka
jatkuu kohti seuraavaa yöpymispaikkaa, mutta ennen kuin sinne ehditään,
tutkaillaan matkalla vähän muutakin.
Partisaanien jäljillä
Käännyimme
vanhalle Jyskyjärven tielle ja ajoimme sodan aikaisen partisaanien
koulutuskeskuksen Haikolan järven rannalle, jossa pidimme uinti- ja
lounastauon. Kannattaa mainita kaksi asiaa. Ensinnäkin tämän
koulutuskeskuksen komissaarina oli sota-aikana tuleva Neuvostoliiton
presidentti Andropov 1980-luvulla. Toisekseen tämän koulutuskeskuksen
tuotteilla, partisaaneilla oli ikävä kaiku Suomen puolella. Varsinkin
rajan pinnassa asuneet siviilit saivat kokea sen jopa verisesti.
Katselin lounas- ja uintitauon aikana maastoa ja minulle jäi kuva, että
se oli varsin vahvasti kenttälinnoitettu. Mutta joka tapauksessa
retkimuona teki kauppansa ja matkalaiset kävivät uimassa Kuittijärven
saasteettomissa aalloissa. Vastapäätä oli Haikolan kylä ja siellä
sijaitsi kansalliskirjailija Ortjo Stepanovtarin kotitalo.
Teimme
pikapyrähdyksen Kepan kylään, jossa sodan aikana sijaitsi venäläisten
huoltokeskus. Maailma on pieni, sen sain taas huomata, kun Pekka
esitteli sodan aikaista lentolehtistä, joita venäläiset pudottivat
suomalaisten puolelle. Propagandalehtisen sanoma tuli ulkomuistista:
”Suomalaiset ja sotarosvo luutnantti Soini Mikkonen, teille tulee
kuolema.” Tämä Soini Mikkonen oli tätini miehen poika. Mikäli joku
haluaa tietää enemmän hänestä, niin kannattaa googlettaa nimellä Soini
Mikkonen. Soini Mikkonen oli Mannerheimin ristin ritari no 31. Ja
partioretket ulottuivat juuri tänne Uhtuan ja Kiestingin rintamien
takamaastoihin.
Vas. Uintihetki Keski-Kuittijärvessä. Taustalla Haikolan kylä. Oik. Mahtava Tsirkka-Kemijoki.
Ja matka jatkui kohti yöpymispaikkaa Jyskyjärveä mutta sitä ennen oli kunnon bileet
Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea.
Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä,
ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä,
ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.
Paluumatkalla
ylitimme Tsirkka-Kemijoen kahdesta kohtaa ja saavuimme kylään
paikalliseen tapaan hyvin myöhästyneenä, sillä vastaanottoseremonioiden
aikana ilmeni, että meitä oli odotettu jo aiemmin saapuvaksi. Ja taas
majoittuminen ja nopea ateriointi, sillä jo tunnin kuluttua alkoi
paikallisella kulttuuritalolla kansanyhtye Tuomen konsertti.
Kulttuuritalon aulaan oli järjestetty ennen konserttia paikallisen
taiteen ja käsitöiden näyttely. Yhdestäkään esineestä oli turha hakea
merkintää made in China tai Japan.
Konsertti musiikkeineen,
lauluineen ja tansseineen oli sykähdyttävä elämys ja kun tähän lisää
esiintyjien itsensä koristelemat kansallispuvut, tulos oli sykähdyttävä
aivan kyläläisten itsensä esittämänä ilman ammattilaisia. Intoa kuvaa
hyvin yksikin jo yli 70 vuotias mummo, joka oli päässyt sairaalasta
edellisenä päivänä mutta lavalla jalka nousi kepeästi kuin nuorilla
tytöillä.
Vas. Kylän komiat naiset upeissa
kansallispuvuissaan järjestivät meille mieleenpainuvat ”bileet”. Oik.
Yksi joen ylittävistä riippusilloista. Yhtä siltaa lukuunottamatta
kaikki sillat olivat riippusiltoja.
Me vaimon kanssa asuimme
yksinäisen naisihmisen hyvässä hoidossa. Juhlien jälkeen meillä oli
taas hyvä kyly, joka takasi lämpöisen peiton alla levolliset unet.
Nousin aamulla aikaisin ylös ja kun värilämpötila oli sopiva, käytin
ajan kuvien ottamiseen. Joen ylittävät sillat olivat varsin erikoisia.
Jälleen
koitti lähdön aika, Kai ja Pekka keräsivät porukan autoon ja edessä oli
saattajien ja isäntäväen kiittäminen. Jyskyjärveläisille sanoin
mieltäni painaneen asian: ”Kun remontoitte talojanne, niin älkää
hävittäkö tätä karjalaisuuden leimaa taidokkaine puuleikkauksineen.” Se
uhka tulee olemaan todellinen, jos he eivät tiedosta kansallisen
kulttuuriaarteensa olemassa oloa.
Kohti Vuokkiniemeä, runonlaulajien kotikylää
Nousi siitä Väinämöinen jalan kahen kankahalle
saarehen selällisehen, manterehen puuttomahan.
Viipyi siitä vuotta monta, aina eellehen eleli,
saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa.
Arvelee, ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi:
kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän?
Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen,
sep’ on maita kylvämähän, toukoja tihittämähän!
Kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita.
Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.
Jyskyjärven
jälkeen matkamme vei Kostamuksen kautta Vuokkiniemeen, mutta sitä ennen
pysähdyimme Tollonjoen partaalla olleen talon raunioille, itse
Tollonjoki virtasi rauhalliseen tahtiin. Tollonjoen vastarannalla tien
toisella puolen seisoi vanha kalmisto, jonka ristinmerkit olivat jo
kauan sitten lahonneet, jäljellä oli vain yhden haudan ristikkäinen
kattorakennelma.
Vas. Tollonjoki. Oik. Miihkali Perttusen patsas.
Tämän
jälkeen olikin itse Vuokkiniemen vuoro tulla vallatuksi. Taas kerran
iski silmään tämä karjalaisten talojen rakennuskulttuuri ja toivomus,
ettei se olisi katoavaa kansanperinnettä. Miihkali Perttusen patsas
muistuttaa kulkijaa runonlaulajien perinteestä. Täälläkin tuli mieleen,
että on kuin aika olisi pysähtynyt. Kun katselee I. K. Inhan ottamia
valokuvia niin kuvakulmat voi vieläkin aistia. Pidimme kylässä kävely-
ja katselutauon ja sen jälkeen kiesimme kylän myös linja-autolla. Tämän
jälkeen auton nokka kääntyi kohti Kostamusta.
Kauhulla
ajattelee, kuinka paljon tätä kansanperinnettä on kadonnut kun
venäläiset sodan jälkeen hävittivät monia merkittäviä kyliä rajan
pinnasta.
Fregatti, ei laiva mutta reissun viimeinen majapaikka ja kohti Suomea
Ja
taas se tavanomainen huoneiden jako, se oli vähän onnenkauppaa.
Joillekin osui betonikenno vailla ilmanvaihtoa kesäkuumalla, osa sai
rantamökin, hirsisen tai lautarakenteisen. Meille vaimon kanssa osui
ilmeisesti hotellin ainoa sviitti, oli parveke, oli tuulettimella
varustettu makuuhuone ja oli kasviatrium, huone täynnä kasveja, siellä
leposohva ja nojatuolit, avot. Päivällisen aikaan valloitimme koko
hotellin ravintolan mutta eihän se aikaansa kauemmin kestänyt.
Hotelli Fregatin atriumsviitti
Hotellin
ieressä oli Kontokkijärvi mutta sen vesiin ei tehnyt mieli pulahtaa,
sen verran olin lukenut paikallisista jätevesiongelmista.
Näin
saimme tämänkin yön kulumaan helteisessä Fregatissa ja aamulla taas
aamiaisen jälkeen kutsui kiertoajelu Kostamuksessa ja oli vielä
tilaisuus ostosten tekoon ennen kuin suunnistamme Vartiuksen
raja-asemalle ja kohti kotia kukin taholleen. Kotimatka sujui ilman
suurempia kommelluksia, mitä nyt yksi kaatunut tukkirekka Suomen
puolella aiheutti ylimääräistä häslinkiä.
Mitä jäi vakan pohjalle
Asia,
josta on paljon puhuttu myös tällä puolen rajaa, on kohtuuttoman runsas
alkoholin käyttö miespuolisen väen keskuudessa. Monet naiset sanoivat,
että miehiä poistuu rivistä aika paljon jo 50 vuoden paikkeilla, ovat
ryypänneet itsensä hengiltä. Taitaapa koko savotta pyöriä siellä
naisten pyörittämänä.
Asia, joka on karjalaisuudelle
epäedullista, on Karjalan heimon pirstoutuminen pieniin osiin. Tämä on
tietoisen toiminnan tulosta, yhteisen kielen katoaminen ja valtaväestön
yksipuoleinen vallankäyttö. Esimerkiksi keskustelin Jyskyjärven emännän
kanssa, hän puhui karjalaa mutta ei osannut kirjoittaa. Kouluissa ei
opetettu, puhutun kielen oppi vanhemmiltaan ja kanssaihmisiltä.
Elintason kohoaminen tuo mukanaan monikansalliset tuotteet ja se tappaa kulttuuripohjaiset arvot ja käden taidot.
Jotenkin hajuaisti sanoo, että näin voi tapahtua.
Lähdeaineistona on käytetty Unto Kortelaisen matkakertomusta ja Kalevalaa (painos vuodelta 1949)
Jutun kuvat Pertti Sarlund
