Muistelmia Aunuksen – Petroskoin matkalta 4. – 7.8.2004
Keskiviikko 4.8.
Kuin
tilauksesta lähtöaamu keskiviikkona 4.8. valkeni lämpimänä ja
aurinkoisena, kun aamuvarhaisella bussimme Kaitsun ohjaamana suunnattiin
kohti rajaa. Tällä kertaa ei poikettukaan Tohmajärvellä kahvilla ja
täyttämässä propuskoita, vaan ajettiin suoraan rajalle. Rajan
ylityksessäkin oli jotakin uutta ja edistyksellistä. Tavaroita ei
tarvinnut lainkaan ottaa autosta esille ja rahaa vaihdettaessa ei
kyselty enää passia. Öljymäellä tietysti pysähdyttiin täydentämään
matkaeväitä, kukin tarpeensa ja halunsa mukaisesti.
Matkatoimiston
ohjelmaan oli merkitty pysähtyminen Puikkolassa, mutta tällä kertaa
entinen kotipitäjä ohitettiin pysähtymättä. Sen sijaan ohjelmasta
poiketen tehtiin koukkaus Sortavalaan, sillä mukana oli sellaisia, jotka
eivät aikaisemmin olleet siellä käyneet. Kaupungissa ajettiin
tavanomainen esittelykierros Kaitsun toimiessa asiantuntevana oppaana.
Sitten
olikin jo kiire eteenpäin, sillä seuraavassa pysähdyspaikassamme,
Impilahdella Stora Enson sahalla, meitä odotettaisiin sovittuun aikaan.
Kiertäessämme Laatokan kaunista pohjoisrantaa Kirjavalahden ja
Rautalahden kautta kohti Läskelää saimme ihailla rannikon vehmaita
maisemia ja entistä Paksuniemen luonnonsuojelualuetta, joka nykyäänkin
näyttää olevan jollakin tapaa suojeltuna.
Impilahden
kirkonkylään mentäessä poikettiin ohitustieltä ja vähän ennen kylän
keskusta sijaitsee Stora Enson saha, joka oli tutustumiskohteemme. Uuden
hallintorakennuksen edustalla sahan johtaja Lantto tuli bussiimme
kertomaan laitoksensa historiasta ennen itse saharakennukseen ja sen
tekniikkaan tutustumista. Kiertokäynnin aikana todettiin, että niin
rakennus kuin koneetkin olivat suomalaista työtä. Tällä kertaa
tutustumisen mahdollisti puutavaran puutteesta aiheutunut sahan seisokki
– näin ainakin meille kerrottiin. Koko sahan tuotanto sahanpurua myöten
tuodaan Kiteelle, sahattu puutavara kuivattavaksi ja puru Puhoksen
tehtaille polttoaineeksi.
Vas. Impilahden sahan johtaja Lantto. Oik. Johtaja Lantto selostaa Impilahden sahan toimintaa.
Impilahden
kirkonkylän maisemat olivat kauniit maantiehen saakka pistävine
lahtineen, mutta itse kylästä jäi ankea vaikutelma. Leppäsillan ohi
ajettaessa näkyi sen sijaan jotakin supisuomalaista. Nykyisin Iisalmessa
asuva liikemies Kalevi Peltola on kunnostanut entisen kotitalonsa
näyttäväksi esimerkiksi ja malliksi paikallisille.
Nykyinen
Pitkänrannan kaupunki ei juuri ulkonäöllään hurmaa. Tuo parin kilometrin
mittainen läpiajo on aika masentava kokemus. Onneksi meillä ei ollut
aikomustakaan pysähtyä Pitkärantaan, vaan sen ohitettuamme etsiä sopiva
paikka kahvitaukoa varten. Sellainen lopulta löytyi jossakin Uuksussa.
Tarkkaa paikkaa en pysty määrittämään, mutta ympäristö oli kyllä
jäljistä päätellen sodanaikaista taistelumaastoa. Kaitsun ”tohottaja”
toimi jälleen ja kahvin sekä tukevan välipalan jälkeen oli hyvä jatkaa
matkaa.
Vas. Matkan Gand Old Lady Heta Toivola. Oik. Kahvitauolla Uuksussa.
Seuraava
kohteemme oli Salmi, jonka ortodoksisen kirkon raunioitunut torni näkyi
jo kaukaa maamerkkinä. Tuolle kirkkomäelle pysähdyimme jaloittelu- ja
valokuvaustaukoa varten. Kolmikko Erkki, Maija ja Simo olivat jo hiukan
aikaisemmin poistuneet autosta kävelläkseen torille, jossa heillä oli
sovittu tapaaminen paikallisen tuttavansa kanssa. Kirkon raunion luona
vietetyn tauon jälkeen bussikin pysäköitiin torin reunalle, jossa hetken
aikaa seurattiin paikallista iltapäivän elämää. Salmissa pysähdyttiin
vielä hautausmaalle, missä venäläishautojen keskeltä etsittiin Aunuksen
retken suuri muistomerkki.
Vas. Salmin ortodoksisen kirkon rauniot. Oik. Aunuksen retken muistomerkki Salmissa.
Vanha valtakunnanraja entisen Manssilan
kylän tuntumassa ylitettiin pysähtymättä, mutta Kaitsu kyllä neuvoi
menosuunnassa vasemmalla olleen Tarton rauhan rajakiven. Sen sijaan
pysähdyttiin heti seuraavassa kylässä, Rajakonnussa, ihailemaan tien
oikealla puolelta avautunutta mahtavaa näköalaa. Hyvin tarkkaan katsoen
saattoi nähdä kaukaa siintävän Laatokan, mutta tarkkaa rajaa veden ja
autereisen taivaanrannan välillä ei voinut erottaa.
Kun päivä oli
ollut helteinen, niin sitä miellyttävämpi oli elämys Vitelessä juosta
vaikka paljain jaloin hienohiekkaista polkua rannalle ja painua Laatokan
lämpöisen veden syleilyyn. Uintiretki kruunasi kyllä sen päivän
kokemukset!
Laatokan vilvoittavassa syleilyssä Vitelessä.
Lähestyttäessä
ensimmäisen matkapäivän päätepistettä Aunusta alkoivat ympärillä
avautua todelliset ”aakeet laakeet”, hiukan toista luokkaa kuin
Pohjanmaalla. Täällä oli aukeata peltoa joka suuntaan silmän
kantamattomiin. Luulisi alueen olevan todellinen vilja-aitta, mutta ei
vain missään yhteydessä tarkoin selvinnyt se, miten perusteellisesti
aluetta nykyisin hyödynnetään.
Aunuksen kaupunki pikasilmäyksellä
vaikutti aivan kaupungin näköiseltä ja etenkin hotelli Olonga, johon
majoituimme, oli mahtava rakennelma. Sisältäkin se vaikutti oikealta
hotellilta, joten ei ole ihme, jos sitä pidetäänkin Karjalan tasavallan
parhaimpiin kuuluvana. Päivällisen jälkeen lämmin kesäinen ilta oli
vielä nuori, mutta hotellin elämä kovin hiljaista. Ryhmämme lisäksi
ruokasalissa näkyi vain neljän japanilaisen miehen seurue. Jokainen sai
siis keksiä itselleen ohjelmaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Aluksi
useimmat lähtivät pienelle kävelyretkelle kaupungille, mutta kierroksen
jälkeen monet ankkuroivat itsensä hotellirakennuksen siivessä olleeseen
erilliseen baariin, jonka takahuoneessa loppuillasta jo tanssittiinkin
säilykemusiikin tahdissa.
Päivän paras naurun aihe saatiin, kun
Aunuksessa huomattiin, että matkanjohtajan henkilökohtaiset tavarat
jäivätkin kaikki Joensuuhun. Lähtöä edeltäneenä iltana käydessäni Maijan
ja Erkin luona naurettiin vielä viime kesän tapausta, kun Simo
jouduttiin käännyttämään Nurmeksesta takaisin Jyväskylään passin
unohduttua Erkin ja Maijan asuntoon. Nyt Erkki vakuutti, ettei Simo
tällä kertaa jää kyydistä, sillä hänellä on Simon passi taskussaan.
Mutta nyt sitten kävikin niin, että Erkki itse unohti oman rakkaan
vaimonsa matkalaukun Mersun takakonttiin Joensuussa. Tietysti Maijaa
tapaus myös harmitti, sillä laukussa olivat niin tarvittavat lääkkeet
kuin vaihtovaatteetkin, mutta matkatoverilta löytyi apu lääkepulmaan ja
vaatetäydennyskin saatiin sitten aikanaan.
Torstai 5.8.
Tieto
tulostamme oli jotenkin kantautunut kaupungille, sillä aamulla
mentyämme ulos hotellin edusta oli täynnä kaikenkarvaisia kauppamiehiä,
kaupattiin Karjalan Sanomia, karttoja, postikortteja ja taisipa mukana
olla muutakin kauppatavaraa. Raha varmasti olisi ollut pojille tarpeen,
mutta 2 € oli turhan kova pyyntö yhdestä lehdestä. Muitten artikkeleiden
hintapyyntöä en edes muista.
Aunuksesta saimme oppaaksi Nikolai
Zaitsevin, jonka kanssa lähdettiin kaupunkikierrokselle. Nikolailla
olikin tieto hallussaan ja hän tiesi tarkalleen kertoa sotavuosilta,
missä esimerkiksi jokin lottaporukka asui tai missä talossa Pekka
Tiilikaisen johdolla toimi Aunuksen radio. Paljon oli kaupungilla vielä
jäljellä sodanaikaisia rakennuksia, joita muutaman vuoden ajan
suomalaiset hallitsivat.
Kiertoajelulla päädyttiin vierailulle
Olonka joen pohjoisrannalla asuvan 78 vuotiaan Mikon (sukunimi jäi
hämärän peittoon) ja hänen muutamaa vuotta nuoremman vaimonsa yli 150
vuotta vanhaan taloon. Mikko itse oli vieraita vastassa ja esitteli
ensin pihamaalle pystytetyn ikivanhan, arvokkaan vaeltajanristin, jonka
suojaksi hän oli rakentanut mökin. Sen jälkeen seurasi talon ja Mikon
nikkariverstaan esittely. Jo matkalla talolle Nikolai kertoi Mikon
olevan itseoppineen puusepän, joka on itse rakentanut kaikki työkalunsa
aina sähköllä toimivia laitteita myöten sekä valmistanut myös kaikki
huonekalut. Nikolai kertoi Mikon olleen sodan aikana vankina Suomessa.
Jotakin Mikko oli vankeusajastaan kertonutkin, mutta itse en ollut sitä
kuulemassa.
Vas.78-vuoden ikäisen Mikon 150 vuotta vanha talo joen varrella Aunuksessa. Oik. Mikon komea obrazu-nurkkaus.
Itse
talo oli tyypillinen itäkarjalainen talo sekä ulkomuodoltaan että
sisätiloiltaan. Kaikki huonetilat oli sijoitettu siten, ettei
esimerkiksi talviaikaan viikkoon ollut välttämätöntä tarvista käydä
ulkona laisinkaan. Asuinhuoneiden sisustus oli vaatimatonta, mutta
siistiä. Erikoisesti kiintyi huomio olohuoneen komeaan obrazu-nurkkaan
sekä puhtaan valkeaksi kalkittuun pättšiin, jonka pankolle oli laitettu
makuusija.
Mikon luona vierailun jälkeen jätettiin Aunus
taaksemme ja suunnattiin auto kohti pohjoista. Noin kymmenen kilometrin
päässä kaupungista poikettiin Muurmanskin valtatieltä vasemmalle ja
koukattiin Nurmoilan idylliseen karjalaiskylään, joka on rakennettu
pienen lammen ympärille. Tämän kylän nimi tuli jatkosodan aikana
suomalaisille tutuksi lentokentästään, jonka kiitoradan ja koneiden
suojapoterojen jäännökset sekä hirsikasarmit olivat vielä kylän
tuntumassa nähtävissä. Olivatpa kyläläiset rakennelleet aidan tynkiäkin
saksalaisten kiitoradan vahvistukseksi asentamista teräsverkoista.
Nikolai osasi näyttää Nurmoilassa lammen rannalta komean
kaksikerroksisen karjalaistalon, jossa sotavuosina asui kirjailija Olavi
Paavolainen. Lienevätkö tuossa kauniissa maisemassa syntyneet Synkän
yksinpuhelun sotapäiväkirjat?
Nurmoilan kylänäkymiä Aunuksessa.
Kun
Nurmoilan mutkan jälkeen palattiin valtamaantielle ja jatkettiin matkaa
kohti Kotkatjärveä, Nikolai kertoi vasemmalle jääneestä Koveran
kylästä, että sinne perustettiin 1942 keskitysleiri, jonne tuotiin
Suomesta ilmeisesti turvasäilöön otettuja kommunisteja. Leirin
ruokatilanne oli kehno ja jossakin vaiheessa vangeista muodostettiin
yksikkö, joka lähetettiin rintamalle. Toimenpide jouduttiin kuitenkin
pian peruuttamaan, kun suuri osa joukosta karkasi välittömästi
vihollisen puolelle. Leiri purettiin kesällä 1944 ja jäljellä olevat
vangit marssitettiin takaisin Suomeen.
Kotkatjärvellä
pysähtymistä oli toivonut vanhin matkalaisistamme, Helmi Toivola. Hänen
ja veljensä Martin toiveena oli löytää jokin merkki täällä 28.6.1944
kadonneesta veljestään, kun he olivat jostakin kuulleet, että
Kotkatjärvellä pitäisi olla suomalaisten sankarihaudan. Suomalaisten
hautaa emme löytäneet, mutta kylän keskustasta kylläkin venäläisen
sankarihaudan, jonka lukuisista sukunimistä Nikolai tunnisti monet
karjalaisperäisiksi, mutta suomalaisia nimiä ei joukossa ollut.
Kotkatjärven tori ja torin vieressä ollut kauppa kiinnostivat
matkalaisia ja jotkut taisivat saada torilta jopa sopivaa vaatetavaraa.
Päivän
seuraava pysähdyspaikka oli matkaohjelman mukainen Važojärven luostari
Interposelokin kylässä, minne talvisodan aikana suurin osa
Hyrsylänmutkan asukkaista kuljetettiin vankileirille. Paljon ei
luostarin alueella tai välittömässä läheisyydessä ollut enää kuvien
perusteella tunnistettavia talvisodan aikaisia rakennuksia.
Vas. Važojärven luostarinportti Interposelokin kylässä Važojärven rannalla. Oik. Važojärven kaunis pääkirkko.
Alue,
joka nykyisin kuuluu munkkiluostarille, sijaitsee kauniilla niemellä
käsittäen kolme komeata kirkkoa ja neljäntenä vanhan rähjäisen kirkon,
joka ilmeisesti on ollut jo vankileirin aikana. Luostarin alueella
tuntuivat vallitsevan erittäin pietistiset, ankarat pukeutumissäännöt.
Igumeeni Ilario, joka tuli esittelemään luostaria, oli
pukeutumiskysymyksessä täysin peräänantamaton. Päästäkseen kirkkoihin
sisälle naisilta vaadittiin ehdottomasti hame, olkapäät peittävä pusero
ja huivi tai hattu sekä miehiltä pitkät housut ja hattu, jota ei
kuitenkaan sitten voinut sisällä pitää. Näin ollen osalta matkalaisia
jäivät kirkot sisältä näkemättä, koska he eivät olleet kirkon sääntöjen
mukaan pukeutuneita.
Hetken aikaa kaikki kuuntelimme igumeenin
selostusta, mutta kun tarinaa tuntui riittävän loputtomasti, me
säädyttömästi pukeutuneet kyllästyimme ja läksimme portin ulkopuolelle
kahville ja pikalounaalle, jotka luostarin alueella viipyessämme Kaitsu
oli bussin vierellä taatulla taidollaan valmistanut. Kyllä kirkot olivat
olleet näkemisen arvoisia, kehuivat ”armoitetut”, jotka pääsivät niitä
sisältä ihailemaan.
Vielä muutama vuosi sitten Važojärvellä oli
nunnaluostari. Nyt munkit ovat vallanneet luostarin ja nunnat on sysätty
alueen ulkopuolelle. Nunnat asuvat portin takana omissa taloissaan,
joista ainakin kaksi oli tunnistettavissa.
Važojärven tienhaarassa sanoimme
Nikolaille näkemiin ja jatkoimme matkaa kohti Prääsää, jossa seuraavan
kerran pysähdyimme. Kylään tullessa herätti huomiota tien oikealla
puolella olleen järven valtava lokkimäärä. Järven pinta oli lintujen
peittämänä aivan valkoinen väriltään. Kaitsun kertoman mukaan kukaan ei
tiedä, mistä lokkien valtava paljous johtuu.
Prääsä oli
”letkajenkan” voittokulkua jopa siinä määrin, että jenkka loppui
kaupoista kesken kaiken (”letkajenkka” oli venäläistä väkevää viiniä).
Kaupoissa juoksemisen lomassa käytiin tutustumassa myös kylän
sankarittaren, ”neuvostosankari” Marija Melentjevan muistomerkkiin, joka
hänelle on pystytetty synnyinkyläänsä. Marija oli kommunisti ja innokas
nuorisoliittolainen, josta koulutettiin radisti ja vakoilija. Hän toimi
armeijan tiedustelijana suomalaisten selustassa ja tapasi kohtalonsa
18-vuotiaana marraskuussa 1942 Itä-Karjalassa Seesjärven lounaispuolella
Kirvesvaarassa, missä suomalaiset tavoittivat partion, johon Marija
kuului. Neuvostoliiton sankariksi hänet nimettiin syksyllä 1943.
Prääsän sankarittaren Maria Melentjevan hautamuistomerkki.
Seuraava pysähdyspaikka olikin
tulevan yön majapaikkamme Petroskoin kaupungin länsilaidalla. Hotelli
Petr sijaitsi aivan kadun tuntumassa, mutta tietyö oli katkaissut
normaalin kulkuyhteyden parkkipaikalle, joten Kaitsu sai todella
osoittaa taitonsa pujotellessaan bussin monta kertaa sokkeloisen ja
kapean väylän kautta hotellin pihalle. Itse hotelli oli tasoltaan
vaatimaton, mutta sinänsä kelvollinen yhden yön majapaikaksi.
Majoittumisen
jälkeen joukkomme oli lähdössä keskustaan päivälliselle ja ennen sitä
käymään porsliinikaupassa ostoksilla. Lähdön hetkellä yllätti sade ja
porsliinikaupan parkkipaikalla jopa pienoinen myrskyn poikanen. Kaupan
omistaja oli jo sulkenut liikkeensä, mutta onnekseen suostui sen
uudelleen avaamaan, kun Kaitsu kävi häntä ensin jututtamassa.
Matkaseurueemme keräsikin liikkeestä itselleen melkoisen määrän kotiin
viemisiä ja kauppias puolestaan mahtavan määrän ruplia.
Ravintola
Petroskii oli päivällispaikkamme ja sinne saapuessamme satoi melkein
kaatamalla. Onneksi bussilta oli vain muutaman kymmenen metrin juoksu
sateelta suojaan. Ensin pistäydyttiin tummasävyisessä,
raskaskalusteisessa baarissa alkudrinkillä ja sitten siirryttiin
Pietarin saliin, jossa oli tyylikäs puukatto ja seinillä kuvia
Petroskoin suuruuden ajoilta. Pääruokana meille tarjottiin kahdesti
samanlaisessa ruukussa ollut, mutta kummallakin kerralla erilainen
annos. En tiedä ruokien nimeä tai tarkkaa sisältöä, mutta epäilen
toisessa ruukussa olleen talon erikoisen eli ”Karhun lihan” (мясо по
медвежби). Olipa ruoka nimeltään mikä tahansa, niin hyvää se oli ja
riittävästi. Ei varmasti kenenkään tarvinnut lähteä puolikylläisenä.
Hotelliin
palattua todettiin siellä olevan kovin hiljaista. Saatiin kuitenkin
koottua lauluporukka, joten tovi vielä kulutettiin aikaa yhteislaulun
merkeissä ennen huoneisiin vetäytymistä. Vaikea oli kuitenkin saada unen
päästä kiinni, kun huoneissa oli tavattoman kuuma. Siinäpä sitten unen
tuloa odoteltaessa katseltiin salaman välähdyksiä ja kuunneltiin ukkosen
jyrähdyksiä sateen soitellessa omaa säveltään ikkunaan ja peltiseen
ikkunalautaan.
Perjantai 6.8.
Aamulla
herättyämme todettiin sateen lakanneen ja taivaskin osoitti jo
selkenemisen merkkejä. Jonotettuamme aamupalan olimme valmiit lähtemään
retkelle Kižin museosaarelle. Satamassa meitä oli odottamassa Zoja,
joka tulisi toimimaan oppaanamme sekä museosaarella että sieltä
palattuamme Petroskoissa. Kantosiipialus Delfin kiidätti melko tyyntä
Äänisjärveä pitkin vajaassa puolessatoista tunnissa matkalaiset tuon yli
60 kilometrin matkan Kižin saarelle. Kiertomatkan alussa sää oli vielä
pilvinen ja maa sateen jälkeen märkä, mutta vähitellen taivas selkeni ja
ilma lämpeni, joten pääosa kiertomatkasta saatiin tehdä aurinkoisessa
säässä.
Vas. Kizin saaren ns. kesäkirkko. Oik. Kizin saaren talvikirkko.
Matka
aloitettiin mäkiharjanteen tienvarsiristiltä, josta laskeuduttiin alas
rannalle Jakovlin talolle, jonka päädyn komeat ja koristeelliset
puuleikkaukset olivat ihailun kohteena. Talo oli avoinna myös
sisätiloihin tutustumista varten. Mielenkiintoinen oli kirkkojen luokse
mentäessä polun varteen järjestetty puurakennenäyttely, missä oli
tarkasti kuvattuna erilaiset ilman nauloja tehtyjen rakenteiden
yksityiskohdat. Mahtavan kupolirakennelman omaavaa saaren kuuluisinta
kirkkoa, kesäkirkkoa, ei sisältä päästy katsomaan, mutta sen sijaan
viereistä talvikirkkoa saatiin sisältäkin tutkiskella. Merkittävin
nähtävyys oli kirkon ikonostaasi, joka on koottu Äänisniemen 1600- ja
1700-lukujen ikoneista.
Vähän matkan päässä kirkkojen ryhmästä
oli suurikokoinen Oshevnivin talo koristeellisine parvekkeineen ja
otsalautoineen. Parvekkeita oli joka puolella taloa, mutta yhdellekään
parvekkeelle ei ollut ovea. Muutamalla parvekkeella olisi ikkunasta
kapuamalla voinut juuri ja juuri seistä. Zoja kertoikin, että
karjalaisen sanonnan mukaan talo ilman parveketta on kuin mies ilman
partaa. Toisin sanoen parvekkeet ovat vain talojen koristeita. Näin
ainakin oli asian laita seuraavassa eli Elizarovin talossa. Sielläkin
oli monia parvekkeita, mutta niin seinässä kiinni, ettei niillä olisi
pystynyt edes seisomaan. ”Köyhän miehen taloa” pienen lahden pohjukassa
vilkaistiin vain kauempaa ja saaren eteläkärjen suurta Serginin taloa ei
käyty katsomassa lainkaan.
Kižin saarelle on tuotu myös kaksi
pientä kirkkoa. Arkkienkeli Mikaelin kappeli, joka on peräisin 1600 –
1700-luvuilta ja pienen pieni Pyhän Lasaruksen ylösnousemuksen kirkko,
joka on museon vanhin rakennus. Kirkon sanotaan olevan 1300-luvulta ja
se on tuotu Muromskin luostarista. Se on myös vanhin Venäjällä säilynyt
puuarkkitehtuurin muistomerkki. Kirkon sisälle ei enää turisteja
päästetä, vaan kirkko on köysin eristetty. Eristäminen johtuu siitä,
että kävijät olivat irrotelleet sisähirsistä sälöjä matkamuistoiksi.
Ilmeisesti se vanhin kirkko onkin uudemman hirsikerroksen sisäpuolella.
Uudempaa
aikaa eli 1900-lukua edustaa museosaaren tuulimylly, joka on rakennettu
vuonna 1928, mutta sitä on jo Kižillä ollessa restauroitu. Aikaisemmin
näkemistäni tuulimyllyistä se poikkeaa siipirakenteensa vuoksi. Tässä
myllyssä on peräti kahdeksan siipeä.
Kiertomatkaa varten oli
aikaa käytettävissä vain noin kolme tuntia, joten näkeminen oli kovin
pintapuolista. Katseltavaa ja tarkempaa tutustumisen aihetta olisi ollut
paljonkin. Kižin museosaari on todella näkemisen arvoinen ja mielellään
sinne palaisi paremman ajan kanssa.
Petroskoihin palattua Zoja
johdatteli meidät kaupunkikierrokselle esitellen kaupungin tärkeimpiä
nähtävyyksiä. Kiertoajelun päätyttyä majoituttiin Petroskoin perinteistä
rikkaaseen Pohjola hotelliin. Hotellia on varmaan sotien jälkeen
kunnostettu jo useammankin kerran, mutta monet pikku yksityiskohdat
paljastivat sen ”neukkuajan” tuotteeksi. Kyllä hotellia voi
kokonaisuutena pitää jopa tasokkaanakin, mutta ei länsimaisen mittapuun
mukaan minään loistohotellina.
Vas. Tuntemattoman sotilaan hauta Petroskoissa. Oik. Petroskoin perustajan Pietari Suuren hautamuistomekki.
Alkuillasta
jäi mukavasti aikaa kierrellä kaupungilla tutkimalla liikkeiden
valikoimia ja laajalle levinnyttä markkinatoria. Kyllä ainakin keskustan
alue oli siistiä ja antoi kaikin puolin suurkaupungin vaikutelman.
Löytyipä pienestä putiikista vihdoin apu myös Maijan vaateongelmiin, kun
ensin riittävän kauan oli sopivia vaatteita etsitty.
Päivälliselle
kokoonnuttiin suureen ravintosaliin, jonka yläpuolella oli avoin
parvekeravintola. Yläkerrassa vietettiin hääjuhlaa, joka pitkin iltaa
antoi leimansa myös alakertaan. Alasalissa oli hyvä orkesteri, ja siellä
esiintyi myöhemmin illalla erittäin taitava ja vauhdikas tanssiryhmä.
Minulle oli varattu miellyttävä yllätys, josta itse olin täysin
tietämätön. Puolelta öin alkoi soida Lokki-valssi syntymäpäiväni
kunniaksi. Sain sitten vastaanottaa onnitteluja, mutta tuntia liian
aikaisin. Kellon käydessä puolta yötä Suomen ajan mukaan, siirryttiin
Simon ja minun huoneeseen ja juotiin syntymäpäivämaljat uudelleen, nyt
oikeaan aikaan – toisin sanoen oikean vuorokauden puolella, sillä en
itsekään tiedä tarkkaa syntymähetkeäni.
Lauantai 7.8.
Aamulla
oli kotimatka edessä. Kun bussin vierellä odottelimme lähtöhetkeä,
huomioni kiinnittyi pienehköön lippalakkiseen mieheen, joka automme
lähistöllä käveli pientä matkaa edestakaisin ja näytti kuin olisi
jutellut itsekseen. Kaikkien ollessa jo bussissa astui viimeisenä autoon
tuo näkemäni mies. Hän esitteli puhtaalla suomen kielellä itsensä Pekka
Titonoviksi ja alkoi kertoa sitten omaansa ja perheensä murheellista
tarinaa nykypäivän Karjalan tasavallassa. Itse hän on ollut tunnettu ja
tunnustettu laulaja, joka aikanaan konserttimatkoilla on kiertänyt joka
kolkan myös Suomessa. Nyt hän on eläkkeellä, mutta saa niin pientä
eläkettä, ettei sillä pysty hankkimaan riittävää elantoa itselleen ja
vaikeasti sairaalle vaimolleen. Hän kertoi myös tyttärestään, joka on
suorittanut musiikissa kaikki mahdolliset tasot yliopistollista
loppututkintoa myöten, mutta on nykyisin työssä lastentarhassa, josta
saa palkkaa muistaakseni vain 20 euroa vastaavan summan ruplia
kuukaudessa. Nyt Pekka kiertää turistien joukossa kerjäämässä laulaen
lisätienestiä perheen elatukseen. Meille Pekka esitti seuraavat
kappaleet: Rantakoivun alla, Koitere valssin ja Miks´ et tule kotiin,
jonka hän on hankkinut itselleen Paula Koivuniemen ohjelmistosta.
Ylimääräisenä tuli Humu Pekka, jonka hän sanoi aina joka tilaisuudessa
esittävänsä omana bravuurinaan. Laulujen aikana hattu kiersi autossa ja
varmasti Pekan kertomus ja laulut herkistivät matkaajien mielet niin,
ettei hattu tyhjänä Pekalle palannut. Herkkä oli hetki kummallekin
osapuolelle, kun Pekka hiukan kotipaikkansa jälkeen poistui autosta.
Leninin katu ja Pohjola-hotelli Petroskoissa.
Kävi
sitten ilmi, että Pekka oli Kaitsun pitkäaikainen tuttava ja että
Kaitsu on huoltanut perhettä kuljettamalla Suomesta mm. sellaisia
jauhoja, joita Petroskoista ei saa, mutta jotka ovat elintärkeitä Pekan
sairaalle vaimolle, joka parhaillaan odottaa pääsyä vaikeaan
leikkaukseen.
Matka jatkui kauniissa ja lämpimässä säässä.
Prääsään saakka ajettiin tuloreittiä, mutta sitten poikettiin
Koirinojalle menevälle tielle. Ensimmäinen jaloittelutauko lähdön
jälkeen oli Mangan kylässä, jossa käytiin kuvaamassa kauniilla kummulla
sijaitsevaa hyvin hoidetun näköistä tsasounaa.
Paluupäivän
pitempiaikainen pysähdys oli matkaohjelman mukaan pienessä Kinnermäen
karjalaiskylässä noin neljä kilometriä Vieljärveltä Vitelen suuntaan.
Kinnermäessä meidät vastaanotti Nadja, joka toimi paikallisena
oppaanamme. Kinnermäki osoittautui oikein viehättäväksi vanhoine
karjalaisrakennuksineen, joita Oulun yliopiston arkkitehtilinjan
opiskelijat ovat restauroineet. Kylä on UNESCO:n suojeluksessa oleva
museokylä, jonne ei saada rakentaa nykyaikaista, vaan kaikki mahdollinen
uusi on oltava perinteistä karjalaista tyyliä.
Vas. Kinnermäen kylänraittia. Oik. Kinnermäen kyläkirkko.
Nadjan
mukana kierrettiin kylän rakennuksia ja käytiin kirkossa, jonka
kommunismin ajankin kestäneeseen säilymiseen liittyy oma tarinansa,
tottako lie vai tarua. Lopuksi Nadja johdatti meidät kotiinsa, jossa
nautittiin ennen lähtöä kahvit tai ”tšuajut” ruhtinaallisten
karjalaisherkkujen kera.
Kinnermäestä matka jatkui juuri
päällystettyä maantietä pitkin kohti Kolatselkää, jonka kaupalle
pysähdyttiin. Kolatselkä on Tarton rauhan rajan mukainen ensimmäinen
Venäjän kylä tällä tieosuudella. Maisema kaupan mäeltä katsellessa on
komea, ja sieltä oli mahtava katsella sadepilven lähestymistä kohti
kylää. Tällä kertaa se ohitti kylän heittäen vain muutaman pisaran. Sade
kuitenkin saavutti meidät hiekkatieosuudella juuri kun pysähdyttiin
tutkimaan talvisodan aikaisen Lemetin ”Kenraalimotin” venäläisiä
sankarihautoja.
Sade oli jo tauonnut, kun saavuimme Suojärven
suunnasta tulevan tien risteykseen, missä sijaitsee petroskoilaisen
kuvanveistäjän, akateemikko Leo Lankisen suunnittelema kookas talvisodan
muistomerkki, Murheen risti. Sen symboliikka, kaksi vastakkain
toisiinsa kietoutunutta naishahmoa, on puhutteleva ja vielä
vaikuttavammaksi sen tekee viereisen kiven muistoteksti:
Venäjä ja Suomi – kaksi sisarusta
Suomi ja Venäjä – kaksi äitiä
Nyt he muodostavat tämän Murheen ristin itsestään
Heidän päänsä ovat sulautuneet yhdeksi
ja kätensä liittyneet yhteen toivossa
että rakkaus voittaa
Se riippuu meistä jokaisesta
Vas. Murheenristi Koirinojalla. Oik. Murheenristiin liittyvä puhutteleva tekstilaatta.
Merkin läheisyyteen on rakennettu suuri
pysäköintialue, WC ja kiinnitetty opaskartta, johon on kuvattu läheiset
taistelualueet. Kävijä jäi kuitenkin ihmettelemään paikoitusalueen
siivottomuutta! Kuinka typerää on liata tuollaisen kauniin ja
muistorikkaan alueen ympäristö. Ovatko asialla venäläiset vai
suomalaiset turistit vai kaikki kävijät yhdessä?
Noin kolmen
kilometrin päässä Murheen ristiltä Koirinojan tienristeyksestä alkoi
jälleen tuttu tieosuus kohti Rautalahtea ja siitä Joensuuhun.
Ahinkoskella oli tarkoitus pysähtyä kahvinkeittoon, mutta kauniina ja
lämpöisenä lauantai-iltapäivänä paikka oli niin täynnä kansaa, että
suunnitelmasta oli luovuttava. Ruskealassa kuitenkin ”tyttöjen kaupalla”
pysähdyttiin ostamaan tuliaisia kotiin ja Sahankoskella tankattiin
auto.
Puikkolassa yritettiin oikein miesvoimin nostaa pystyyn
maahan kaadettua sankarimuistomerkkiä. Tehtävä oli kuitenkin liian
vaikea ilman mitään apuvälineitä, joten kivi jäi edelleen selälleen
maahan. Yleensä, kun sankarimuistomerkille pysähdytään, käydään myös
kirkon rauniolla. Niin tapahtui nytkin, mutta tällä kertaa ei portailla
laulettu virttä, ainoastaan todettiin paikkojen pysyneen jokseenkin
ennallaan.
Kun ilta alkoi olla jo käsillä, niin aluksi
suunniteltiin, ettei Öljymäellä enää pysähdytä, vaan ajetaan suoraan
rajalle. Öljymäki tuntuu kuitenkin olevan niin tärkeä etappi, ettei sitä
tälläkään kertaa voitu pysähtymättä ohittaa. Rajan ylitys kävi
joustavasti. Tosin Venäjän tullia varten kehotettiin ottamaan yksi
laukku mukaan, mutta miksi tämä toimenpide, kun tullissa ei ollut
ristinsielua tarkastamaan tavaroita tai ottamaan vastaan mahdollista
tulliselvitystä?
Loppumatka olikin hikisen päivän jälkeen saunaan
pääsyn odotusta. Joensuussa oltiin illalla hiukan ennen yhdeksää. Yksi
erittäin miellyttävä matka oli jälleen takana. Ilmeisesti ei oltu kovin
kyllästyneitä päivien antiin, koska tehtiin jo suunnitelmia ensi kesän
matkaa varten. Ehkä matkapäivien helle pani myös eräiden mieliin
ajatuksen, että ensi kesänä luovuttaisiinkin helleajan matkasta ja
tehtäisiin keväällä pitempi valkovuokkomatka, joka ulotettaisiin
Valamoon saakka.
Kun arvioidaan matkan onnistumista tai
epäonnistumista, niin suuri merkitys asiassa on matkanjohtajalla ja
bussilla matkustettaessa sen kuljettajalla. He paljolti luovat sen
ilmapiirin, joka ratkaisee matkan tunnelman. Siinä suhteessa meillä oli
jälleen onni mukanamme, sillä Maija ja Kaitsu saivat aikaan juuri sen
oikean tunnelman, joten heille kiitos miellyttävästä matkasta!
Jutun kuvat Unto Kortelainen
