Vienan matka heinäkuussa 2003 / Unto Kortelainen

Päiväkirja kesäiseltä Vienan matkalta

Maanantai 14.7.2003

Aamulla varhain bussimme mukanaan 38 jännittynyttä matkalaista suuntasi kulkunsa kohti pohjoista ja ensimmäistä etappiamme Vartiuksen raja-asemaa. Alkuperäisen ohjelman mukaan meillä oli tarkoituksena neljän päivän ajan kiertää Vienan Karjalaa reittiä Kostamus-Vuokkiniemi-Vuonninen-Uhtua (Kalevala)-Paanajärvi-Jyskyjärvi-Kostamus. Kuljettajamme Kai kuitenkin jo matkan alkuvaiheessa selosti tulevien päivien ajoreittimme, joka tieolosuhteiden vuoksi tulisi poikkeamaan alkuperäisestä suunnitelmasta. Muuttunut matkaohjelma ei kuitenkaan meitä huolettanut. Lämmin ja aurinkoinen kesäsää viritti mielet odotuksen tunnelmaan. Matkanjohtajamme Pekka kertoili ensimmäisen ajotunnin aikana mielenkiintoisia tarinoita matkoilla sattuneista kömmähdyksistä ja etenkin passien unohtamisesta aiheutuneista kommelluksista. Meitä tällaiset möhläykset tietysti huvittivat, mutta kuinka ollakaan, kalikka kalahtikin omaan nilkkaan.

Ensimmäisessä pysähdyspaikassamme Nurmeksessa alkoi erään matkalaisemme tavaroista kiihkeä passin etsintä, mutta touhu oli turhaa. Passia ei löytynyt, se oli unohtunut majapaikkaan. Näin yhden seurueemme jäsenen ulkomaanmatka katkesi tylyllä tavalla: takaisin Joensuuhun ja kotiin Jyväskylään Jälleen matkan vetäjillä oli seuraavia reissuja varten uusi tarina kerrottavaksi.

Aamupäivän aikana lämpötila oli saavuttanut todellisen hellelukeman, joten Vartiuksen raja-asemalla matkalaiset etsivät jo itselleen varjoista odotuspaikkaa ennen rajan ylitystä. Venäjän puolella passintarkastuksessa todettiin, että yhden matkalaisen viisumiin oli merkitty väärä syntymäaika. Asia kuitenkin saatiin kuntoon ja pienen viivytyksen jälkeen matka pääsi jatkumaan.

Menomatkalla katsastettiin hotelli Fregatti, josta oli varattu yösijat paluumatkan viimeiseksi yöksi.

Ennen varsinaiseen Kostamuksen kaupunkiin tutustumista katsastimme hetken hotelli Fregatin ympäristöä, jossa tulisimme viettämään paluumatkamme viimeisen yönseudun. Itse kaupungista ensikertalainen sai ristiriitaisen kuvan. Kontrasti suomalaisten ja toisaalta venäläisten rakentamien talojen välillä oli silmiinpistävä. Katukuva vaikutti kohtalaisen siistiltä ja keskustassa oli väljyyttä, mutta sivukaduilla ahdasta. Erilaisia liikkeitä näytti olevan runsaasti, mutta tori ympäristöineen jätti ankean kuvan. Ennätimme kuitenkin tehdä vain kaupungin keskustassa pienen lenkin ennen lounasta, jonka nautimme ravintola Karhussa. Ravintolasali oli sisustukseltaan karu, mutta ruoka hyvää ja sitä oli riittävästi.

Kostamuksessa meidän piti tavata paikallinen oppaamme, joka olisi ollut kanssamme maanantain iltapäivän ja tiistaiaamun, mutta opasta ei kuulunut eikä näkynyt. Puhelintiedustelujen avulla saimme kuitenkin selville, että hän oli aamulla lähtenyt Vienan Kemistä vuorobussilla Kalevalan, Vuonnisen ja Vuokkiniemen kautta Kostamukseen, mutta perille hän ei jostakin syystä saapunut. Liekö bussi matkalla hajonnut vai tie Vuonnisen ja Ponkalahden välillä venäläisellekin bussille kulkukelvoton?

Koska oli jo varmistunut, ettemme matkaamme voi tehdä alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, lounaan jälkeen suuntasimme bussimme ilman paikallista opasta eteläiselle reitille kohti Jyskyjärveä. Noin 20 kilometrin päässä Kostamuksesta alkoi pölyävä hiekkatie, jota pitkin ajaminen iltapäivän ankarassa helteessä oli tietynlaista kidutusta. Tuuletusta ei pölyn vuoksi voitu pitää päällä, joten sisällä autossa oli läkähdyttävää. Juomat kelpasivat ja pientä helpotusta toi vaatteiden vähentäminen aina säädyllisyyden rajaan asti.

Vas. Autonkuljettaja kahvinkeittopuuhissa matkalla Kostamuksesta Jyskyjärvelle. Oik. Tsirkka-Kemijoen silta Jyskyjärvellä.

Ajettuamme hiekkatietä noin 25 kilometriä pysähdyimme metsäteiden risteyksessä tauolle ja kahvin keittoon. Tauko olikin erittäin tervetullut, sillä ulkona kävi pienoinen tuulenhenki, joka toi hiukan vilvoitusta auton sisällä vallinneen kuumuuden jälkeen. Pekka toimi ”tohottajan” kanssa kahvinkeittäjänä. Kailla puolestaan oli autossa sopiva kasattava pöytä ja pöydän ylle ripustettava päivänvarjo. Kun meillä oli mukana riittävästi evästarvikkeita, saatiinkin sopiva kenttälounas aikaiseksi. Tauon aikana oli myös mahdollisuus verrytellä istumisesta kangistuneita jäseniä. Taukopaikka sijaitsi mäen rinteessä siten, että päätien vasemmalle puolelle oli erittäin laaja näköala. Tässäkin paikassa oli hyvä tarkastella metsien tilaa. Yleinen havainto oli, että metsiä oli vuosikymmeniä sitten hakattu erittäin rajusti. Nyt näkyvissä olivat laajat kasvualueet ja hakkuiden muistoina lukuisat metsäteiden pohjat. Koko hiekkatien matkahan oli ollut pelkkää metsää ja suota, mutta kaikkialla ei ollut näin hyvää näköalapaikkaa. Monissa paikoin tien varressa kasvoi toki jättikuusiakin, joiden pintaan oli aikoinaan vuoltu erinäköisiä kuvioita pihkan valuttamista ja keräämistä varten.

Matkamme tauon jälkeen edistyi hitaasti, mutta varmasti. Kaikkein hankalin osuus oli noin seitsemän kilometrin loppupätkä Borovoin – Jyskyjärven väliselle tielle. Kaunis karjalaiskylä Jyskyjärvi ohitettiin illalla seitsemän tienoissa paikallista aikaa uhkaavien ukkospilvien kierrellessä taivaalla. Kaikkiaan vähän yli sadan kilometrin matkaan oli käytetty aikaa kolme ja puoli tuntia! Matkaa meillä oli kuitenkin yöpymispaikkaamme Kalevalaan vielä yli sata kilometriä, joten ei ollut aikaa jäädä ihastelemaan Jyskyjärven maisemia. Tsirkka-Kemijoen yli johtavat puusillat ylitimme kävellen, sitten autoon ja matka jatkui kohti pohjoista. Nyt maisemat muuttuivat toisenlaisiksi. Heti Uuden Jyskyjärven mitäänsanomattoman kylän ohitettuamme ylitimme leveän Kemijoen. Sen jälkeen tie kiemurteli harjumaisemissa vesistöjä kierrellen. Välillä oli metsää ja sitten suota, joka paikoitellen näytti ulottuvan silmänkantamattomiin. Päästyämme päällystetylle tielle matkantekomme hiukan nopeutui. Ilman pysähdyksiäkin matka Jyskyjärveltä Kalevalaan (Uhtualle) kesti jälleen noin kolme ja puoli tuntia, joten perillä olimme vasta 22,30 paikallista aikaa. Näin ensimmäisen päivän aikana olimme tehneet matkaa viisitoista ja puoli tuntia sekä ajaneet kaikkiaan yli 550 kilometriä.

Vienan ilta oli jo hämärtynyt ja viilentynyt taivaan peityttyä pilveen, mutta meillä oli vielä ennen majoittumista iltapala ravintola Ujutissa – tarkoittanee jotakin viihtyvyyteen viittaavaa. Iltapalan jälkeen meidät jaettiin eri perheisiin yövieraiksi. Kai ja Pekka kuljettivat bussilla kunkin ryhmän vuorollaan isäntäväen luokse. Oma ”perheeni” sai haltuunsa Jegorovien talon koko yläkerran Likopäästä Keski-Kuittijärven rantatöyrästä kiertävän Väinämöisenkadun varrelta. Koska ilta oli jo myöhäinen, kylyä ei enää lämmitetty, mutta pulahtaminen Kuittijärven yöviileään veteen virkisti mieltä ja samalla huuhtoutui pois helteisen päivän pintaan iskostama hiki ja pöly. Uinnin jälkeen pidettiin vielä pieni yhteinen tarinahetki ja sitten kallistuminen yöpuulle.

Vas. Petipaikkoja arvotaan Uhtualla maanantai-iltana. Oik. Tiistaiaamun kahvi- ja teehetki Jegorovien isäntäväen kanssa Uhtualla.

Tiistai 15.7.2003

Aamulla herätessämme taivas oli edelleen pilvessä ja viileä tuuli puhalteli järven yli. Kävimme kuitenkin urheasti aamu-uinnilla ennen isäntäväen tarjoamaa aamukahvia tai -”tsuajua”. Noin tunnin verran meille jäi aikaa rupatella talonväen kanssa ja kertoilla tärkeimmät kuulumiset puolin ja toisin, mutta sitten tie kutsui jälleen. Kai ja Pekka kiersivät bussilla keräämässä yövieraat kyytiin, mutta nyt päinvastaisessa järjestyksessä kuin illalla jättäessään. Sitä mukaa kun joukko kokoontui autoon, alkoi yöpaikkojen kehuminen. Kaikki tuntuivat olevan erittäin tyytyväisiä sekä majapaikkoihinsa että isäntäväkeensä. Yhtään soraääntä ei ainakaan minun korviini kantautunut. Koko ryhmän ollessa jälleen kasassa siirryimme aamiaiselle ja pienen ostostauon jälkeen lähdimme tutustumaan Kalevalaan edellistä iltaa paremmin.

Kiertelimme kaupungin katuja Pekan ja Kain selostaessa paikkakunnan nähtävyyksiä kuin parhaatkin paikalliset oppaat. Kiersimme myös Likopään kaupunginosan, joka Keski-Kuittijärven törmällä muodostaa perinteisen ja ainakin osittain aidon karjalaisasutuksen. Siellä rinteessä kyhjötti myös ns. Jamasen aitta, jonka sanotaan olevan Lönnrotin runonkeruumatkojen aikaisia. Kävimme tutustumassa 1998 valmistuneeseen ortodoksiseen kirkkoon ja olisimme mielellämme käyneet tutustumassa myös syksyllä 2001 valmistuneeseen luterilaiseen kirkkoon, mutta sinne emme päässeet sisään, kun ovet olivat lukossa eikä kirkon esittelijää paikalla.

Uhtuan ortodoksisen kirkon ikonostaasi.

Ortodoksisen kirkon pihamaalla tapasimme sopivassa ”myötälaitaisessa” olleen puheliaan paikkakuntalaisen starikan, joka kuultuaan meidän olevan lähdössä käymään sodan aikaisilla taistelupaikoilla kehui olleensa pystyttämässä Kis-Kis -kukkulan laella nyt muistomerkkinä olevaa tykkiä, jonka putki on suunnattu kohti länttä. Osoittaakseen suurta myötätuntoa suomalaisia kohtaan hän uhosi käyvänsä nyt kääntämässä tuon tykin putken päinvastaiseen suuntaan. -Kaunis ele, mutta kääntämättä jäänee!

Keskustasta jatkoimme matkaa Lamminpohjan kaupunginosan kautta kohti länttä ja jatkosodan aikaisessa laulussa kerrotun Eldankajärven maisemia. Sää oli jälleen lämmennyt ja aurinko porotti aivan edellisen päivän malliin. Ensiksi pysähdyimme ns. Munakukkulalle, jonne Suomussalmen kunta ja suomussalmelaiset veteraanijärjestöt ovat pystyttäneet muistomerkin. Paikalla näyttää olevan merkitystä myös venäläisille, sillä kivien kolossa, kuivuneen sini-valkoisin nauhoin varustetun Juvan sotaveteraanien laskeman seppeleen rinnalla oli tyypillinen muovikukkainen venäläinen vastine. Kävimme myös itse Eldankajärven tuntumassa, mutta kun sen jää on jo aikoja sitten sulanut ja muistotkin taakse jäänyttä elämää, ei kenelläkään tuntunut olleen enää halua tunkeutua järven rantavitalikkoon sääskien syötäväksi, joten käännyimme kohti Kis-Kis -kukkuloita.

Vas. Suomussalmen veteraanijärjestöjen pystyttämä muistokivi Munakukkulalla. Oik. Neuvostoaikainen muistomerkki Kis-Kis kukkulan rinteessä.

Ensimmäiseksi meitä tervehti kukkulan rinteessä hopeiseksi maalattu neuvostoajan sotamuistomerkki; väsyn oloinen sotilas konepistooli rinnallaan. Kukkulan laella on todella länteen suunnattu tykki, jonka korkeassa betonijalustassa on venäjänkielinen teksti: ”Kunnia voittajille 1941 – 1945”. Harjanteilla on vielä nähtävissä juoksuhautojen jäänteitä. Kukkulan ja maantien väliseen laaksoon on rakennettu lepopaikka, jossa on tukevat penkit ja pöytä sekä tulisija. Tällä paikalla mekin vietimme lepo- ja virkistäytymishetken, jonka aikana Kai kertoi Kis-Kis -kukkulan sotasankarista, Mannerheim-ristin ritari Johan Similästä. Tämä puoleksi kuuro nostoväen korpraali ansaitsi ristinsä täällä Kis-Kis -kukkulan maastossa aamuyöstä 11.8.1941 pitämällä yksin kivääritulellaan puoliaan kokonaista venäläistä komppaniaa vastaan estäen kukkulan valtausyrityksen.

Näiltä entisiltä sotatanterilta palasimme takaisin Kalevalaan ja pienen kauppapysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa seuraavaa yöpymispaikkaamme kohti. Päätieltä käännyimme aluksi vanhalle Jyskyjärven tielle ja ajoimme sodan aikaisen partisaanien koulutuskeskuksen ohi Haikolanjärven rannalle vastapäätä saaressa sijaitsevaa Haikolan kylää. Täällä järven hiekkarannan tuntumassa pidimme uinti- ja lounastauon. Kauniissa saaressa sijaitsevasta muutaman talon Haikolan kylästä näkyi kapeahkon lahden yli selvimmin vuonna 1998 kuolleen karjalaisen kansankirjailija Ortjo Stepanovin kotitalo ja oikealla saaren päässä korkeat kalmismaan kuuset. Koska vanhaa tietä emme sillan puuttumisen vuoksi voineet jatkaa, palasimme päätielle ja teimme pikapyrähdyksen Kepan kylään ennen kuin kylän tuntumasta käännyimme uudelle Jyskyjärven tielle, jonka alkuosaa ei ollut merkitty vielä edes viimeiseen Karjalan tasavallan tiekarttaan. Tuo ajettava yli kuudenkymmenen kilometrin pituinen matka oli sen verran helteinen, että pari vilvoittelutaukoa tarvittiin ja viimeinen pidettiin Kemijoen sillan korvassa noin kymmenen kilometriä ennen Jyskyjärveä, jonne saavuimme kuuden aikaan illalla. Nyt lyhyempi Tsirkka-Kemijoen ylittävä silta ajettiin täydellä lastilla ja vain pitemmän yli käveltiin. Kylällä meitä odotti naisjoukko ja kuinka kauan lie jo odottanutkin, sillä vastaanottoseremonian aikana kävi ilmi, että meitä oli kaivattu jo paljon aikaisemmin. Meillä kun ei ollut paikallista opasta mukanamme eikä tietoa, kehen olisimme olleet yhteydessä, niin me kuljimme oman aikataulumme mukaan onnellisen tietämättöminä meille suunnitellusta aikataulusta.

Vas. Näkymä Haikolan kylästä. Oik. Näkymä mantereelta Dobrininan saarelle Jyskyjärvellä.

Siinä bussin vierellä meidät jälleen jaettiin ”vuohiin ja lampaisiin”, eli kenelle vastaanottajista kelpasi kolme nuorta naista, kenelle kolme ”orpoa” miestä jne. Me kolme ”poikamiestä” kelpasimme Kuzminin mammalle. Niinpä aloitimme matkatavaroinemme marssin keinuvan riippusillan yli Dobrininan saarelle. Tuon vajaan puolen kilometrin matkan aikana silmät ennättivät rekisteröidä kylän kauneuden siltä alalta, mikä vasemmalle ja oikealle oli matkareitiltämme nähtävissä. Saaressa meille osoitettiin majapaikaksemme länsirannan tuntumasta erillinen talo, joka oli yksin meidän kolmen yövieraan käytössä. Isäntäväen asuintalo oli taas muutaman sadan metrin päässä saaren itärannalla. Koska jo tunnin kuluttua kylään saapumisestamme kulttuuritalossa alkoi ryhmäämme varten järjestetty kansanyhtye Tuomen konsertti, meillekin jäi vain ennen sitä sen verran aikaa, että ehdimme häthätää syömään talonväen tuvassa päivällisen ja vaihtaa hiukan vaatteita. Toki talonväen kannalta tärkeän tehtävän ennätimme myös suorittaa, nimittäin yöpymismaksun. Syistä, jotka jäivät hämärän peittoon, Inturist oli antanut yllättäen matkatoimistolle ohjeen, että jokaisen matkalaisen on Jyskyjärvellä maksettava yöpymismaksu käteisenä suoraan majoittajille. Niinpä kukin meistä kolmesta vuorollaan heti ensimmäiseksi sisään tultuamme pistimme emännän käteen 20 euron setelin sisältäneet kirjekuoret, jotka matkatoimisto oli etukäteen valmistanut ja meille jo autossa jaettu.

Kulttuuritalon aulaan oli järjestetty ennen konsertin alkua paikallisen taiteen ja käsitöiden myyntinäyttely. Aivan turhaan näyttelyä ei pidetty, sillä melkoinen määrä euroja jäi paikallisten taitajien taskuun. Itse konsertti oli todella sekä näkemisen että kuulemisen arvoinen. Kauniit kansallispuvut olivat varmaan esittäjien itsensä taidokkaasti koristelemia. Konserttiin sisältyi tuttuja suomen- ja karjalankielisiä lauluja sekä yksi venäjänkielinen laulu. Lisäksi esitettiin laululeikkejä ja kansantanhuja. Laulutaitoa yhtyeellä oli riittämiin. Ainakin omasta mielestäni laulajien äänet sointuivat hyvin yhteen. Yhtyeen solistina esiintyi erittäin temperamenttinen hentoinen nainen, joka todella eläytyi esitykseensä. Yhtyeeseen kuului myös itkuvirsien taitaja, joka oli jokin aikaa sitten esiintymässä myös Suomen televisiossa. Laululeikkien ja tanhujen ainoa miinuspuoli oli poikaparien puuttuminen. Yhtyeen johtaja kertoikin, että aluksi heillä oli neljä poikaa mukana, mutta työpaikat kaukana kylästä ovat vieneet pojat mennessään. Leikkejä ja tanhuja opetellessaan he eivät ole käyttäneet ulkopuolisia ohjaajia, joten esimerkiksi heidän laululeikkinsä ”Vedä verkaa, kudo sarkaa” esitys poikkesi jonkin verran siitä, miten itse olen aikanaan tuon leikin vuorot oppinut.

Tuomi-yhtye upeissa kansallispuvuissaan Jyskyjärvellä.

Yhtyeen johtaja, ammatiltaan kylän opettaja, välijuonnossaan kertoi kylän koululaisten elämästä mielenkiintoisen tarinan, jolla voisi olla käyttöä joissakin kylissä meidänkin maassamme. Hän nimittäin kertoi, että koululla on kesäisin kasvitarha, jonka hoitamiseen oppilaat osallistuvat kesälomansa aikana siten, että pienimmät käyvät työssä vain muutaman tunnin muutamana päivänä viikossa, mutta työurakan määrä kasvaa iän myötä sekä työpäivää että -viikkoa kohti. Tällä tavalla turvataan perunan ja juurikasvien omavaraisuus koko kouluvuodeksi.

Palattuamme konsertista meitä odotti isännän kuumaksi lämmittämä rantasauna, jonka makoisat löylyt mukavasti rentouttivat pitkän päivän istumisesta jäykistyneet jäsenet. Saunan jälkeen emäntä oli varannut vielä erittäin runsaan ja monipuolisen iltapalan sekä tapaan kuuluvat ”palan painikkeet”, jotka aikaisemmin illalla hätäisen ruokailun aikana livahtivat kuin ohi suun. Isäntä oli jo mennyt yöpuulle, joten tarinoimme emännän kanssa tuvan pöydän äärellä vielä pitkän tovin, ennen kuin siirryimme ”omaan” taloomme. Lienee sauna, tukeva iltapala lisäkkeineen painanut niin silmäluomiamme, että koko kolmikko nukahdimme alta aikayksikön, ja nukuimme myös niin sikeästi, ettei kovasti tanssi- ja lauluhaluinen naapuritalon emäntä, Tuomi yhtyeen solisti muuten, yövieraineen – muutamilla matkaseurueemme jäsenillä vahvistettuna – saaneet meitä hereille, vaikka kehuivat yrittäneensä kaikin voimin ja kaikin keinoin peläten jopa koko kylän heräävän heidän ”möykkäänsä”!

Keskiviikko 16.7.2003

Aamulla oli jälleen lähtö edessä, joten tutustuminen kylään jäi kovin pintapuoliseksi. Aamupalan jälkeen emännät ja joissakin tapauksissa myös isännät saattelivat yövieraansa mantereen puolelle odottamaan linja-autoamme, joka oli aloittanut matkalaisten keräämisen kylän pohjoispäästä. Kun bussi ehti meidän kohdallemme, niin saattajille vielä kiitokset halauksineen ja sitten matkaan. Sinne jäivät saattajamme vilkuttamaan ”tulkoa toisteki” –toivotuksineen.

Jyskyjärveltä lähdettäessä joukkoomme liittyi kaksi uutta matkalaista, Viroa, Venäjää ja Karjalaa polkupyörällä kiertäneet maailmanmatkaajat Jukka Karvonen ja Mauri Määttä, jotka näimme pyörän selässä pehmeällä hiekkatiellä jo maanantai-iltana lähellä Kepan kylää. Jukka Karvonen kertoikin meille mielenkiintoisesta matkastaan, josta ei ole myöskään yllätyksiä puuttunut. Nyt maailmanmatkaajat halusivat päästä kyydissämme hiekkatieosuuden ja ehkä aina Kostamukseen saakka.

Aurinko porotti jo aamusta kuumasti ja autossa jälleen tarkeni. Nyt meitä ohittelivat suomalaiset tukkilastissa olleet rekat, joten monin paikoin pöly oli valtava. Matkamme kuitenkin eteni hiekkatieosuuden nopeammin kuin menomatkalla, sillä pidimme välillä vain kaksi lyhyttä taukoa. Ensimmäinen pidettiin juuri sillä kehnoimmalla tieosuudella valokuvausta varten, jolloin yritimme filmille ikuistaa tieltä näkyneen kelopuiden valtavan paljouden. Toinen tauko oli vain hetken jaloittelua varten.

Jonkin matkaa päällystettyä tietä pyörämatkalaiset kulkivat vielä mukanamme, mutta seuramme ei heille kuitenkaan kelvannut aivan Kostamukseen saakka. Ajoimme vähän ennen Kostamuksen tienristeystä yli kymmenen pyöräilijää käsittäneen retkeilijäjoukon ohi. Silloin pyöräkaveruksille tuli kiire päästä liittymään tuon ohiajetun joukon mukaan. Mikäs siinä, bussi pysäytettiin ja kaverukset pääsivät tavaroineen ulos. Samalla myös pyöräilijöiden jono oli jo tavoittamassa heidät. Kaipa heidät sitten hyväksyttiin hengenheimolaistensa joukkoon?

Me jatkoimme matkaamme Kostamuksen risteyksestä Kombinaatin eli Karjalan Pelletti Oy:n kautta kohti Vuokkiniemeä. Kombinaatin maisemat olivat sen näköiset, ettei niitä valokuvata viitsinyt eikä niistä paljon kertomistakaan ole. Ainoastaan voi todeta, että ikävännäköinen oli ympäristö. Kombinaatin alueen jälkeen alkoi erittäin pölyävä ja mäkinen hiekkatie kohti määränpäätämme, jonne matkaa kertyi vajaat viisikymmentä kilometriä. Tollonjoella pysähdyimme keittelemään kahvia ja syömään eväistämme loihdittua kenttälounasta. Tollonjoen kylä oli yksi niistä ns. perspektiivittömistä karjalaiskylistä, joka neuvostoaikana sai hävitystuomion ja jonka väestö määrättiin muuttamaan Vuokkiniemeen. Meidänkin pysähdyspaikkamme oli ennen siinä sijainneen talon pihamaa-aluetta. Entisellä pihapellolla kasvoi ja tuoksui vielä voimakkaana puna-apila. Pellon reunaan olivat ehkä paikalliset luonnonsuojelijat pystyttäneet taulun, jossa kiellettiin roskaamasta ympäristöä. Sillalta katsottuna maisema joen molempiin suuntiin oli kaunis. Joen takaa etelän suunnalta, missä entinen kylä sijaitsi, näkyi muutama uudelta vaikuttava rakennus. Aivan sillan takana kulkusuunnassamme vasemmalla kauniilla mäntymetsää kasvavalla harjanteella sijaitsee vanha kalmismaa, jonka hautamuistomerkit ovat jo osin maatuneet ja tuuliliinat kauhtuneet. Jäljellä oli kuitenkin yksi ehjä kropnitsa, jonka ristikkäinen kattorakenne on tavanomaisesta poikkeava.

Vas. Näkymä tyyneltä Tollonjoelta. Oik. Matkalaiset Tollonjoen metsäkalmismaalla.

Tollonjoelta noin kymmenen kilometrin päässä sijaitsee Vuokkiniemen kylä, jota suomalaiset ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana monella tavoin avustaneet. Ensimmäinen näkymä kylää lähestyttäessä oli korkealla harjanteella kohoava linkkitorni, jonka neuvostoliittolaiset kylän vanhoja perinteitä kunnioittamatta rakensivat ikiaikaisen kalmismaan keskelle. Päätieltä kylään käännyttäessä heti vasemmalle harjun rinteeseen ja juurelle jää nykyinen hautausmaa, joka tieltä katsoen jätti kirjavan vaikutelman. Miihkali Perttusen patsaan vieritse kiersimme harjulle Ontsin talon nurkalle, jossa purkaannuimme autosta lähemmin alueen vanhoja rakennuksia tutkimaan. Suurikokoinen Ontsin talo, entinen kestikievari, näytti vielä yli satavuotiaanakin ainakin päältäpäin melko hyväkuntoiselta.

Siinä piha-aukiolla, kunnostettujen neljän vanhan aitan tuntumassa, tapasimme kitkupellolta naama ja kädet multaisina palaavan, väsyneen ja kärsineen näköisen naisen, jonka tyhjässä sangossa eväänä oli puolentoista litran pullo puolillaan hyvin samean näköistä vettä. Jäimme häntä jututtamaan. Auliisti hän kertoi elämäntarinaansa, johon ei juuri onnea ja iloa sisältynyt, mutta jäljellä oli kuitenkin vielä toivon kipinää. Tarina kolahti meihin, ja monen lompakosta ruplat siirtyivät mullan tahrimaan kouraan. Anteliaisuus sai kyyneleet valtoimenaan valumaan naisen kasvoille, ja värähtävällä äänellä hän sanoi lähtevänsä heti kauppaan hankkimaan ruokaa elätettävänään olevalle yhdeksänhenkiselle perheelle.

Kävely- ja katselutauon jälkeen jatkoimme kiertoajelua kylässä. Näimme suomalaisten rakentamat kolme hirsistä koulurakennusta, tosin vain auton ikkunasta. Kävimme Ylä-Kuittijärven rantalaiturilla, mutta siinä kohdassa ei ollut halua mennä uimaan, niin mutaisen näköinen oli ranta ja vesi erittäin matalalla. Uuteen ortodoksiseen kirkkoonkin halusimme tutustua, mutta sisälle emme taaskaan päässeet, joten sisäpuolen näkymiä voimme kurkkia vain ikkunoista. Kylän keskustan pikkuisesta kauppapuodista löytyi runsaan juomavaraston lisäksi myös monenlaisia matkamuistoiksi sopivia savi- ja porsliiniesineitä. Kovin pitkään emme Vuokkiniemellä voineet viipyä, vaan meidän oli hiostavassa helteessä aloitettava paluumatkamme kohti Kostamusta.

Vas. Miihkali Perttusen patsas Vuokkiniemessä. Oik. Vuokkiniemen uusi ortodoksinen kirkko.

Kostamukseen ja hotelli Fregatin pihaan ajoimme ilman pitempiä pysähdyksiä. Jälleen alkoi tuttu kuvio, majapaikkojen jakaminen. Pieni osa pääsi hotellihuoneisiin, mutta suurin osa sai yöpymispaikkansa suomalaistyyppisistä – ehkä suomalaisten rakentamistakin? – mökeistä. Mökit olivat hienoja sekä päältä että sisältä. Osa oli pyöröhirsi- ja osa lautarakenteisia. Kaikissa oli oma sauna, erillinen pesuhuone ja wc. Tasan eivät käy kuitenkaan onnen lahjat! Niinpä päällepäin hienomman näköisissä mökeissä nukkumapaikat olivat yläkerrassa, jossa katosta hehkunut kuumuus teki nukkumisen vaikeaksi. Niinpä meidän vaatimattomamman näköinen, mutta tilava lautarakenteinen majamme saikin vastaanottaa yövieraita.

Ennen päivällistä oli hyvää aikaa käydä virkistäytymässä viereisessä Kontokkijärvessä, jos nyt niin lämpöisessä vedessä uimista voi edes virkistävänä pitää. Päivällisellä matkaseurueemme valloitti koko hotellin ravintolan, joten muut vieraat saivat tyytyä baarin tiloihin. Päivällisen jälkeen joukkomme hajaantui kukin omiin oloihinsa. Aika suuri joukko meitä siirtyi rantapuistoon. Lämmin, valoisa kesäyö, vieressä peilityyni järvi ja rannalla hieno kokoontumispaikka! – Siinäpä olivat oivat puitteet pienelle lauluhetkelle ennen majojen rauhaan vetäytymistä. Ilmeisesti kaikilla hotellihuoneisiin majoittuneilla ei ollut täydellistä yörauhaa, sillä ainakin joillakin oli ollut aikaa seurata hotellin pihalla läpi yön käytyä tyttökauppaa.

Tilavaan majaamme keräytyi vielä melkoinen joukko matkalaisia, joiden silmiä uni ei painanut. Saunottiin, laulettiin ja turistiin niin innolla, että vasta pitkällä aamuyön tunteina maltettiin vetäytyä yöpuulle ja odottamaan viimeistä matkapäiväämme.

Torstai 17.8.2003

Aamu valkeni jälleen kirkkaana ja helteisenä. Aamupalan jälkeen tavarat kiireesti kasaan ja autoon. Nyt meille jäi mukavasti aikaa tutustua kaupunkiin todettuamme kauppojen avaavan ovensa melko myöhään. Pienen kaupunkikierroksen jälkeen ajoimme Kontokkijärven etelärannan tuntumassa sijaitsevalle asuntoalueelle, jossa oli raharikkaiden toinen toistaan komeampia ja suunnittelultaan omintakeisia omakotitaloja. Ulkoa päin rakennukset näyttivät siististi rakennetuilta, mutta koko alueesta jäi hiukan levoton vaikutelma. Ehkä tämä johtui siitä, että Suomessa olemme tottuneet tiettyyn aluesuunnitteluun, joka poistaa liiallisen kirjavuuden. Seuraava käyntikohteemme oli ortodoksinen kirkko, joka oli avoinna tutustumista varten. Kirkon eteisen pienessä myymälässä, joka myös oli avoinna, oli erittäin runsas valikoima erilaisia kirkollisia muistoesineitä.

Vas. Kontokkijärven rantamaisemaa Kostamuksessa. Oik. Kostamuksen ortodoksinen kirkko.

Pieniä kauppaliikkeitä keskustan alueella näytti olevan runsaasti. Pistäydyimme myös parissa ostoskeskuksessa, joissa oli erikoisliikkeitä ja tuotteita runsaasti tarjolla. Tyylillisesti Kostamuksen tavaratalot ovat kuitenkin vielä hyvin kaukana vastaavista suomalaista. Kostamuksen torielämään emme tulomatkalla ennättäneet tutustua, koska ilmoituksen mukaan tori avattaisiin vasta puolilta päivin.

Ostoskierroksen jälkeen meidän olikin jo aika suunnistaa kohti raja-asemaa. Vielä ennen varsinaista rajaa automme pysäytettiin Venäjän rajavyöhykkeen rajalla Lutassa, jossa on vapaan matkan sulkeva puomi ja vartio. Lisäksi siellä huomio kiinnittyi sähköistettyyn piikkilanka-aitaan ja hyvin muokattuun peltokaistaleeseen, jonka yli tuskin minkäänlainen maalla liikkuva olento pääsisi jälkiä jättämättä kulkemaan. – Keitä varten edelleen tällaiset turvatoimenpiteet?

Rajamuodollisuudet sujuivat ilman ongelmia. Ennen Suomen puolelle siirtymistä oli tietenkin pakollinen käynti berjozkassa ostamassa viimeiset tuomiset kotiin. Suurin piirtein puolen päivän maissa kotimaan aikaa läksimme ajamaan Vartiuksen raja-asemalta kohti Joensuuta. Matkamme kuitenkin yllättäen keskeytyi, kun noin 20 kilometriä ajettuamme edessämme oli rekan perävaunu poikittain tiellä ja tukkeja ympärillä hujan hajan. Rekan kuljettajan mukaan hän oli joutunut yllättäen vasemman ravin kautta väistämään peuraa, jolloin hän oli menettänyt autonsa hallinnan. Kun linja-auto ei mahtunut raviojan ja tien väliin jääneestä rakosesta kulkemaan, ja raivausavun saaminen olisi varmasti kestänyt useita tunteja, jouduimme kääntymään ympäri ja ajamaan Lentiiran saakka noin 20 kilometrin ylimääräisen lenkin.

Lentiirassa matkan vetäjät kävivät hankkimassa hiukan lisää evästä, ja sitten pysähdyimme kahvin keittoon ja kenttälounaalle Lentuan itärannan tuntumassa olevalle levähdysalueelle. Vieressä oli pienoinen koski, jonka kivien välissä tai yläpuolella olevassa suvanteessa monet kävivät vielä huuhtomassa päivän hikiä pinnastaan. Heti taukopaikalta lähdettyämme jouduimme ankaraan ukkoskuuroon, joka varmasti huuhtoi kaikki jälkemme, mutta ei matkan mukavia muistoja. Vielä viimeinen jäätelö- ja uintitauko Aronsalmen kioskilla, ja noin kuuden aikaan illalla olimme jälleen Joensuussa.

Jälkimietteitä

Vienan Karjalan heikko tiestö aiheutti meille sen, että tutustumiskohteeksemme suunniteltu Vuonnisen kylä omine kuuluisine ”Pisan torneineen” jäi näkemättä. Alkuperäiseen matkasuunnitelmaan sisältyi myös käynti Paanajärvellä, jota on pidetty parhaiten aitona säilyneenä karjalaiskylänä. Tiesimme kuitenkin jo ennen matkan alkua, että kylään saakka emme pääsisi, sillä Kemijoen yli kuljettava lossi oli saatujen tietojen mukaan rikki ja seilasi keskellä jokea. Pelkästään joen yli kylän katselemisessa ei olisi ollut mitään mieltä, joten vierailu Paanajärvelläkin jäi tulevaisuuden varaan.

Vierailukohteistamme Jyskyjärvi oli mielestäni ehdottomasti omaleimaisin ja kaunein karjalaiskylä. Etenkin Dobrininan saarelle tulo ja saaren kyläyhteisön näkeminen herätti sellaisen tunteen kuin olisin yhtäkkiä astunut yli kuusikymmentä vuotta ajassa taaksepäin synnyinkyläni tunnelmiin. Tosin maisemat eivät olleet samanlaiset, mutta jotenkin ympäristö herätti vanhat muistikuvat eloon. Valitettavasti vierailuaikamme oli vain yksi lyhyt kesäinen yönseutu, joten parempi tutustuminen ihmisiin ja itse kylään jäi kovin vähäiseksi. Lyhytkin vierailu jätti mieleen kaihoisan tunteen: Tänne haluaisin tulla uudelleen ja ajan kanssa.

Entäs tapaamamme ihmiset? Isäntäväkemme sekä Kalevalassa että Jyskyjärvellä ottivat meidät vastaan erittäin sydämellisesti. Vaikea on arvioida, minkälainen heidän arkipäiväinen ruokavalionsa on, mutta meitä kestitettiin kyllä viimeisen päälle. Kalevalassa emme ehkä tästä tarjoilun runsaudesta päässeet täysin osallisiksi, koska siellä sekä ilta- että aamuruokailumme oli järjestetty paikalliseen ravintolaan, mutta kyllä emäntämme aamukahvillakin sai pöydän koreaksi. Jyskyjärvellä pöydän anti oli niin runsas ja monipuolinen, etten osaa edes luetella kaikkia tarjolla olleita herkkuja. Karjalaiseen tapaan puhetta riitti, ja paikallinen murre ei kovin paljon eronnut omastamme, joten kommunikointivaikeuksia ei ollut. Yhteisen kielen puuttuminen sen sijaan esti lähemmän kanssakäymisen venäjänkielisten kanssa. Muutoinkin neuvostoaikainen käytösmalli näytti ainakin osittain säilyneen ravintoloiden tarjoiluhenkilökunnan keskuudessa. Kalevalan katukuvassa ikävä piirre oli suuri juopuneiden määrä. Tämä joukko koostui yleensä huonosti puetuista nuorista ja keski-ikäisistä miehistä.

Ryhmämme oli aika suuri, joten matkalta kertyisi monta ja keskenään erilaista päiväkirjaa. Tämä on vain minun versioni. Yhteistä kuitenkin on se, että kaikki olivat matkaan tyytyväisiä. En vielä tähän päivään mennessä ole yhdenkään tapaamani matkalaisen suusta kuullut pienintäkään kielteistä palautetta. Jos vain matkaamme erittäin ansiokkaasti luotsanneet Pekka ja Kai voisivat olla meihin yhtä tyytyväisiä, niin matkamme olisi TÄYSI KYMPPI.

Jutun kuvat Unto Kortelainen