Synnyinkotini – Holoppa, kuten kyläläiset sitä kutsuivat – sijaitsi Pälkjärvellä Ilmakanvuoren alarinteeessä, lähellä Kyyrönlampea. Kaksi joulua siellä vietin. Ensimmäisenä jouluna olin kaksiviikkoinen, toisena yksivuotias. Kolmantena jouluna olimmekin jo mierontiellä.
Kodin kynttilät lämpöisin liekein
Tuosta toisesta joulustani (1943) on
sydämen sopukoihin syöpynyt mielikuva puhtailla, raitaisilla
räsymatoilla riemumielin kirmaavasta taaperosta, Mari-mummon pienen
pirtimme ikkunaan leikkaamista valkoisista puotipaperitähdistä, omasta
metsästä noudetusta pihkantuoksuisesta joulukuusesta pumpulipalloineen
ja tuikkivista talikynttilöistä.
Äidin oma synnyinkoti oli
Ilmakanvuoren laakealla laella. Aivan kuin mielessäni häilähtäsisi
tuonkin suuren tuvan kattoon ripustettu, käpyjä täynnä oleva naavainen
kuusi ja sen alapuolella korkea pärekori joka pursuaa lahjakääröjä
joiden rypistyneitä päällyspapreita on huolella säästelty joulusta
toiseen. Mutta minä tyttö istun ikoninurkkauksen lähellä,
kiikustuolissa. Keinun ja laulan täyttä kurkkua ”kuusen pienet
kunttilaiset” niin että tuvan painavasta ovesta sisään tupsahtanut,
punaposkinen Leena-serkku muistaa sen vieläkin.
Aatos taas aikaan menneeseen kulkee
Joka joulu halusimme kuulla äidin
kertovan omista lapsuudenjouluistaan Pälkjärvellä. Hartaina kuuntelimme
kun äiti kertoi että heidän suurperheessään kukin lapsista sai vain
yhden, itsetehdyn lahjan. Sattuipa jouluna muutamana sellainenkin ikävä
tapaus, että pukki oli unohtanut yhden tyttölapsen kokonaan.
Eläydyimme myös sen joulun
tunnelmiin jolloin kaikki lapset olivat saaneet kotonaleivotut, pulleat
rusinanappiset pullapojat. Kukaan lapsista ei raaskinut tietenkään syödä
omaa pullapoikaansa heti, mutta kun kiusaus kävi ylivoimaiseksi,
puraisi äidin nuorempi veli sisarensa pullapojalta pään poikki. Voi,
kuinka mekin olimme vihaisia tuolle vintiölle!
Joulumuistelusten lisäksi halusimme
myös kuulla Topelíuksen pitkän runon ”Joulukuusi”. Sitä runotyttönä
tunnettu äitimme oli esittänyt Ilmakan kansakoulun joulujuhlissa ja sen
hän osasi alusta loppuun vielä silloinkin kun muut muistikuvat alkoivat
hämärtyä.
Kotiin kauaksi kaipuuni käy
Kolmannen ja neljännen jouluni
(1944-1945) olen viettänyt evakkona Laihian Jokikylässä. Talo, johon
meidät oli määrätty ei huolinut koko perhettä , niinpä minä siirryin
Mari-mummon kanssa vauraan Kukkamon piharakennukseen. Näistä jouluista
en muista mitään, mutta neljännen joulun joululahjan muistan. Se oli
useammasta pikkukuutiosta koottava palapeli. Itse en osannut – tai
halunnut – yhdistää kuvioita, vaan samassa talossa asuva vaalealettinen
Irja kokosi sen aina pyynnnöstäni. Irja oli minua vanhempi
pälkjärveläinen evakkotyttö. Halusin aina saman kuvan: pieni tyttö
hiihtämässä yksin runsaslumisessa metsämaisemassa liian pitkillä
suksisauvoilla.
Voisin kuvitella, että ne joulut ovat olleet surun ja kaipauksen jouluja vierailla mailla, oudoilla ovilla.
Taasen nään lapsuusaikani armaan
Jouluna 1946 olimme siirtyneet jo
Laihialta Hämeenlinnaan, tosin vain muutamaksi vuodeksi. Eräänä pimeänä
marraskuun aamuna isä herätti minut töihin lähtiessään. Hän kertoi että
äiti ja parivuotias pikkusiskoni oli viety yöllä kulkutautisairaalaan ja
että heillä on kurkkumätä. Kulkutautisairaala sijaitsi keskiaikaisen
Hämeen linnan tiloissa.
Taisin mennä täysin sanattomaksi.
Isä puki kiireissään minulle punaiset lunkkupöksyhaalarit, mutta
kehoitti kuitenkin että menisin vielä alkoviin hetekan päälle nukkumaan.
Kun heräisin, voisin syödä isän puuhellalla lämmittämät paistetut
perunat ja sitten voisin mennä vastakkaisesta ovesta Väkeväisen puolelle
odottamaan isän kotiin tuloa.
Kun isä sulki oven takanaan istuin
pikkujakkaralle puulaatikon viereen. Isä oli laittanut ruokani
halkolaatikon päälle jotten kiipeilisi tuoleilla. Suolaiset kyyneleet
valuivat jo kylmentyneiden perunoiden päälle, lienenkö maistanut niitä
laisinkaan.
Tuolille kiiveten olin usein
katsellut ikkunastamme veden takana häämöttävää linnaa, ehkä isä pelkäsi
että tekisin niin yksin jäätyäni sillä äiti ja pikkusisko olivat nyt
”vankeina” tuossa ankean näköisessä linnassa!
En mennyt sänkyyn vaan siirryin
istumaan oven ulkopuolelle portaikkoon (asuimme suuren puutalon
yläkerrassa) ja aloitin itkun joka muuttui vähitellen suoranaiseksi
parkumiseksi. Talossa asui useita vuokaralaisia ja jokainen heistä kävi
vuorotellen pyytämässä että tulisin heille. En mennyt. En mennyt edes
Väkeväiselle vaikka tykkäsinkin Väkeväisen sedästä. Hänellä oli se
”rähinäremmikin” sotilaspukunsa varusteena ja hän oli tanssittanutkin
minua sylissään.
Lopulta lienen vaipunut armeliaaseen
uneen. Ilmeisesti isä sai sitten vapaata työpaikastaan koska kävimme
ostamassa minulle pienen, pahvisen matka-askin eräästä kaupungin
kivijalan myymälästä. Pakkasin siihen tärkeimmät aarteeni ja niin alkoi
taas ikuisuudelta tuntuva matkanteko kohti Pohjanmaata Mari-mummon
luokse. Ei silloin yhteydet olleet yhtä nopeita kuin nykyisin,
junanvaihtoja oli useita ja joka asemalla jouduimme odottelemaan
tuntikausia.
Isällä oli niin kiire paluumatkalle,
että hän vain jätti minut Seinäjoen asemalle vastaantulleen Mari-mummon
huostaan. Kun ohitin puuskuttavan höyryveturin käsi mummon kädessä
totesin että ”Nyt minulla ei ole mittään hättää!” Hieman ihmettelin kun
mummo pyyhkeili silmänurkkiaan pitsireunaisella kangasnenäliinallaan.
Hämeenlinnan kulkutautisairaala
sijaitsi komeasti Hämeen linnassa, mutta rakennuksella oli tuolloin
kolkko kaiku. Linna toimi silloin naisvankilana (vankila 1837-1972).
Äiti kertoi myöhemmin kuinka
pikkusiskoni tarkertui isän kaulaan ja pyysi että ”Ijä, kottiis!”, mutta
eihän sieltä voinut lähteä vaikka sisko paranikin jo ennen äitiä.
Vaikka itse en vieraillut sairaalassa niin opin silloin uuden sanan
”seerumi”, sitä toisteltiin usein.
Unelmissain ma siel’ olla saan
Minut oli siis saateltu taas turvaan
ja evakkoon Pohjanmaalle. Niin minä sen itse koin. En mennyt kuitenkaan
Mari-mummon luo Laihialle vaan jäin juuri naimisiin menneen
Hilja-tätini hoiviin Seinäjoen kauppalaan. Lienee ollut tilakysymys.
Vaikka pidin kovasti tädistäni ja
hänen pohjalaisesta miehestään minulla taisi olla koko ajan koti-ikävä.
Seurasin tädin kintereillä kuin pieni koira. Päivät istuin poljettavan
ompelukoneen alla ja leikin tummilla kangastilkuilla. Täti lauleli
viihdykkeekseni piirileikkilauluja konetta polkiessan. Ommeltavaa oli
paljon sillä pula-aikana ihmiset teettivät vanhasta uutta jatkuvasti.
Liekö ommeltavana ollut peräti
surupuku koska toivekappaleeni oli ”Ei ole leskeä ollenkaan,
ollenkaan”… Ehkä halusin näin torjua surulliset ajatukset.
Siellä
kaukana kotoa täytin neljä vuotta. Kaikkensa täti kyllä yritti minua
ilahduttaakseen. Ompeli kaksi uutta puseroa, leipoi pikkuleipiä ja osti
paperinuken, elämäni ensimmäisen.
Joulu lähestyi eikä vieläkään oltu
varmoja pääsisinkö kotiin edes jouluksi. Mutta pääsinhän minä.
Paluumatkasta en tosin muista mitään, toiko mummo vai hakiko isä? Mutta
aatto-iltana riemu oli katossa. Saatoimme aloittaa pitkästä aikaa
yhteiset leikit pikkusiskon kanssa. Isä oli tehnyt meille molemmille
puiset, maalarinvihreällä maalatut pienet keinutuolit. Käänsimme ne
ylösalaisin ja saimme näin hienot liukumäet.
Vielä kuudennenkin jouluni (1947)
vietin ”elämän evakkona” Hämeenlinnassa. Perheemme oli kasvanut ja
olimme muuttaneet saman talon alakertaan, väljempään asuntoon.
Seinänaapurimme oli vihreäbaskerinen leski jolla oli paljon lapsia.
Neljä heistä oli ollut sotalapsina Ruotsissa. Nuorimmat olivat ikäiseni
kaksostytöt Marja ja Merja (nimi muutettu). Iloinen Marja näytti
sopeutuvan paluuseen mutta surullinen Merja ei, hän ei osannut enää
sanaakaan suomea.
Joulupukki muistutti kovasti Marjan
ja Merjan isosiskoa ja lauloipa hän meille jollain kummallisella
kielelläkin ”Morsgrisar är vi allihopa, allihopa, allihopa”… Mietin
itsekseni että kuka kumma se Alli Huuppa oikein on?
Nyt oon vanha ja ikkunan luona istun katsellen yön tähtihin
Jälkikäteen ajatellen meidän
kaikkien sota-ajan lasten ensimmäiset elinvuodet olivat jatkuvaa
ees-taas keinumista, täynnä ylä-, ala- ja liukumäkiäkin. Vasta kuudennen
syntymäpäiväni ja seitsemännen jouluni (1948) sain viettää rauhassa
omassa, tosin vielä keskeneräisessä, rintamamiestalossamme Pielisensuun
Utrassa. Pielisensuu liitettiin Joensuun kaupunkiin 1954.
Noina vuosina monen aikuisen – kuin myös lapsen – tähdille lähetetty hartain toive lienee ollut päästä jouluksi kotiin.
Väliotsikot Usko Kempin sanoittamasta valssista ”Kodin kynttilät”.
Kuvat vuosien 1959 – 1961 joulukorteista.
