Kauas on pitkä matka ja korkealta näkee kauas
Oliko Pälksaari kotiseutuni?
Vai
oliko evakon kotiseutu sama kuin reissumiehellä eli paikka, mihin
sattui reppunsa laskemaan. Vuonna 1949 olin 12-vuotias ja olin asunut
yhdeksällä eri paikkakunnalla, joista yhdessä 4 vuotta. Kesti kauan
ennen kuin kotiseutu alkoi kristallisoitua. Eikä se vieläkään ole ja
tuskin tulee olemaankaan mikään fyysisesti yhteen paikkaan sidottu.
Enemmänkin se on mielikuva, mikä ja minkälainen on maisemani
visualisesti ja ns. fiiliksiä tuottavana ympäristönä. Toisin sanoen
paikkana, jossa tunnen viihtyväni ja tässä yhteydessä en voi puhua
muista kuin omista mielteistäni.
Junnu Vainion sanoin laulussaan
Viimeinen sairaanhoitaja, Junnu itse laulaa: ”Täällä kerran kävin
syntymässä…”. Paikka oli Sortavala, ja jos kuuntelee tuon laulun sanoja
pidemmälle, niin osuvampaa laulua tuskin olisi tuohon
käyttötarkoitukseen ja kun vielä on nähnyt nyky Sortavalan. Sortavalan
suhteen voin sanoa kuin entinen mies: ”Mä en muista mitään…”, olin
1-vuotias kun muutimme Pälksaareen. Kului vielä neljän pimeän vuoden
muistikatko vaikka muuten elämäni oli turvallisissa käsissä, kiitos
äidille ja isälle.
Muistiini alkoi tallentua tapahtumia ja
havaintoja ympäristöstä vuonna 1942 ollessani 5-vuotias ja oltiin juuri
palattu Pälksaareen talvisodan evakkoreissusta. Talomme sijaitsi
Pälksaaren pysäkiltä piirimielisairaalaan menevän tien varrella olevan
korkean mäen harjalla, mäki oli ehkä Pälksaaren korkein kohta ja sieltä
näki kauas. Tämä syöpyi pikkupojankin mieleen ja on kummitellut siellä
vuosikymmeniä, nimenomaan paikkana, jossa oli avaruutta sekä näkyvyyttä.
Jokapäiväisen elämän tasolla tämä tuntui kun tuli meille, niin oli
pitkälti ylämäkeä, ja kun lähti, niin sitten taas oli pitkälti alamäkeä,
eli pääsi nopeasti pois. Eivätkä ne mäet ole sieltä vieläkään
kadonneet, venäläinen on vain siirtänyt kirkolta tulevan tien kulkemaan
viistoon Auvisten peltojen takaa kohti sairaalaa. Aiemmin se nousi
suoraan alapuolella olevan joen sillalta Auvisten talon oikealta puolen
yhtyen pysäkiltä sairaalaan menevään tiehen.
Kuvaavaa mäen
korkeudesta on, että se näkyy paljaalla silmällä Kiteen Hatunvaaralle,
eräs rajavartioston kapteeni neuvoi minulle paikan ja olen myös katsonut
vuonna 1968 kiikarilla ja ilman. Kieltämättä se säväytti, kylmät
väreet kulkivat selkälihaksissa eli Pälksaari ei ollut silloin minulle
n.30-vuotiaalle kaverille mikään läpihuutojuttu. Samoin kotimäeltä
näkyi myös silloinen Wärtsilän lentokenttä sota-aikana kun venäläiset
kävivät sitä pommittamassa.
Kuva Anna ja Noa Sarlundin talosta Pälksaaressa on vuodelta 1943. Talon päädyssä seisovat Anna (valkoinen esiliina) ja Noa, jolla on sylissään tytär Eeva-Liisa. Pertti-poika nojailee seinään yhdessä serkkunsa Airi Auvisen (nykyisin Räty) kanssa. Talon katolla on venäläisten rakentama ilmavalvonta-asema.
Vaikutus tuleviin vuosiin
Yksi
tuleviin vuosiin vaikuttava tekijä oli sukulaisten hajaantuminen ympäri
Suomea. Olisihan se ajan myötä tapahtunut muutenkin mutta ei
kuitenkaan olisi ollut niin totaalinen kuin sodan seurauksena.
Näin
70-vuoden takaa katsoen en voi kieltää Pälksaaren kotiseudun omaista
luonnetta, se muodosti pohjan tulevien vuosien havaintojen
vertailtavuudelle joko tietoisesti tai alitajuisesti. Eikä tämä
pälksaarelainen maisema rajoitu vain Pälksaareen. Kun myöhempinä vuosina
kävin niillä kulmilla, niin yksi vaikuttavampia näkyjä on kun laskeutuu
Kiteeltä tulevaa tietä Tohmajärvelle, tulee tavallaan kuin toiseen
maailmaan. On tultu pohjoisen Laatokan vaikutusalueelle. Talot ja
pihapiirit ovat korkealla mäellä ja mäet on viljelty ylös asti. On tultu
levolliseen ympäristöön ja mannerilmaston vaikutusalueelle. Tätä ei
uusi rajakaan ole pystynyt poistamaan, ehkäpä se monien kohdalla vain
kiihotti kaipuuta menneeseen aikaan.
Onhan se sittenkin kotiseutu
Kysymykseen,
oliko Pälksaari kotiseutuni, voin vastata myöntävästi, mutta en koe
sitä kohdallani fyysisenä käsin kosketeltavana paikkana, vaan
mielikuvana otsikon mukaisena paikkana; kauas on pitkä matka ja
korkealta näkee kauas. Tämä tuo mukanaan ilmavuutta ja avaruutta ja se
tuo vapauden tunteen eikä ahdista sekä tietää ainakin, mistä on tullut.
Ajopuuna elämän virrassa villinä ja vapaana
Lapsuus
ja nuoruusaika sujuivat jokapäiväisten asioiden parissa, joihin kuului
koulua, pieniä kotitöitä ja joskus vähän isompiakin. Minulla oli
etuoikeus saada viettää lapsuus ja nuoruusaikakin aika pitkälle
maaseudulla, vapaa-aikaan kuului kalastusta ja yleensä ulkoilmassa
tapahtuvaa toimintaa.
Yksi mieleen painunut toiminta vaikka se
tapahtumahetkellä tuntui rasittavalta, oli lehmien paimentaminen
metsässä. Ja nimenomaan ne hetket kun lehmät olivat syöneet mahansa
täyteen ja menivät makuulle märehtimään heinäannostaan. Se oli paimenen
juhla-aikaa. Oli vakiokivi, jonka päällys oli tasainen kuin pöytä.
Siihen paimenpoika heittäytyi selälleen makuulle ja katsoi taivaalle kun
poutapilvet purjehtivat loputonta kulkuaan eri muotoisina ja
värisävyisinäkin. Ajatus sai kulkea vapaana kuin taivaan lintu ja
saattoipa poiketa lapsuudenajan maisemissa, Pälksaaressa.
Myöhemmin
Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen sai minusta fanin. Taisinpa
olla jossakin vaiheessa vähän kateellinenkin Pylkkerön vapaudelle, mutta
Veikko Huovinen sai ainakin yhden lukijan kirjoilleen. Samoin laulu
Paimenpojan sunnuntai on jäänyt mieleeni soimaan. Metsä ja luonto
sinänsä olivat yksi elämän innostajista ja mielenrauhan tyyssijoista,
asuttiinpa sitten Pohjanmaalla tai Hämeessä. Näin myöhemmin analysoiden
ja ajatellen yhteys lapsuuden ajan maisemiin ja avaruuteen säilyi
vaikka en sitä silloin tietoisesti edes tunnistanut.
Kun ajopuu sai peräsimen ja jäljitettiin lapsuuden muistikuvaa –
Haettiin itärajaa Suomenlahdelta Koillismaahan
Villit
ja vapaat vuodet olivat takanapäin, tuli elämänkumppani mukaan
kuvioihin ja täytyi myös huomioida hänen lapsuusmaisema ja säilyttää
tasapaino. Satakuntalaisen kanssa on ihan kiva tulla toimeen vaikka
temperamenttieroja saattaa joskus ollakin. Maastollisesti puuttuu
Laatokan Karjalan avaruus ja vaaramaisemat, on sitä yhtä suoraa ja
tasaista melkein kuin Pohjanmaalla, jossa ainoat kummut taitavat löytyä
perheenemänniltä. Mutta ei satakuntalainen ole riippakivi,
satakuntalainen vieraili mielellään myös Karjalassa ja jopa nauttikin
siitä. Mutta ei Satakunnasta löytynyt samanveroista sielunmaisemaa kuin
Laatokan Karjalasta.
Tuli aikanaan kuljettua lomareissuilla
koko itäraja Suomenlahdelta Koillismaan Sallaan, kaunista oli ja
metsäistäkin mutta kauas oli pitkä matka, kauas ei nähnyt. Luonto oli
puustoineen visu näkymien suhteen, virtoja ja koskia oli sitten sitäkin
runsaammin. Mutta ei löytynyt lapsuuden sielunmaisemaa täältäkään.
Käytiinpä Lapissakin päälaella ja käsivarressa asti
Edelleenkin
päässä takoi ajatus lapsuuden muistikuva paikoista, joista näkee kauas
ja on avaruutta ja rauhaa. Kuljettiin perheen kanssa autolla ja olin
muutaman kerran yksinkin Lapissa tuuliajolla. Toisin sanoen aamulla en
tiennyt, missä seuraavan yöni viettäisin. Kuljin maiharini kanssa
rempustaen ja tutustuin erilaisiin Lapin ihmisiin, jäipähän
mielenkiintoiset muistikuvat. Mutta löytyihän paikat, joissa oli sitä
kaivattua avaruutta ja väljyyttä ja paikoista, jotka eivät olleet
massaturismin tallaamia. Jos Utsjoen Tenon rantamilla sattui olemaan
ahdasta niin tunturiin nousu toi mukanaan laajat maisemat ja väljyyden
eikä ylhäällä hyttysetkään häirinneet. Utsjoen Ailigas-tunturi tarjosi
unohtumattomia näkymiään aina pitkälle Norjan puolelle asti.
Käsivarren
Lappi Saana-tuntureineen on yksi vaikuttavimmista paikoista. Kun on
ruska-aikaan kiivennyt Saanan laelle (1029 m merenpinnasta) ja on
kirkas, seesteinen ilma, niin näky on jumalaisen upea. Pohjois-Norjan
korkea tunturiylänkö tuntureineen näkyy selvästi. mutta puuttuu se
lapsuuden maiseman luonnon pehmoisuus, on vain kiviräkkää mutta raikasta
tunturi-ilmaa on keuhkojen täydeltä.
En vaihtaisi lapsuuden muistikuvaa näihin Lapin komeisiin maisemiin.
Haettiinpa meren helmoistakin
Oltiinpa
15 vuotena kesät Iniössä Turun saaristossa lauttamatkan päässä
mantereesta. Oltiin seudulla, joka poikkesi lähes täysin siitä, mihin
oli totuttu. Meri, vaikka se onkin murtovesialuetta, oli luontoineen
erilainen. Samoin linnusto poikkesi osittain. Samanlaisuuttakin tosin
löytyi.
Mökkimme seisoi korkealla kalliolla paikalla, joka
aiempina vuosina oli ollut metsojen soidinpaikka. Luonto järjesti
minulle erikoisnäytännön, jonka tulen muistamaan aina. Vaimo oli
lähtenyt työporukkansa kanssa Roomaan loma- ja opiskelumatkalle
paikallisiin laitoksiin, itse otin töistä pari ylimääräistä lomapäivää
ja suunnistin Iniöön. Seuraava aamu toi mukanaan yllätyksen. Heräsin
aamulla kuuden maissa, menin ulos männyn juurelle ja lorottelin siinä
rauhassa kun huomasin parin metrin päässä soitimella olevan kukkometson
höyhenet pörrössä soidinpuuhissaan. Se ei ollut moksiskaan
läsnäolostani. Rupesin höpöttämään sille, että mikä sinulla on hätänä.
Ei mitään tapahtunut, ei auttanut muuta kuin jatkaa juttua. Sanoin
sille, että eihän meillä kahdella vanhalla kollilla ole mitään hätää,
minulla on kumppani juoksussa ja sinulla hakusessa. Jätin metson
jatkamaan puuhiaan. Kun tunnin päästä menin katsomaan, niin seremoniat
olivat loppuneet.
Luonto järjesti myös näytöksen voimistaan.
Säätiedotus oli varoittanut lähestyvästä lounaismyrskystä ja minähän
lähdin mukaan juhliin. Se kannatti, myrsky puhalteli täydellä voimalla
pitkin Perkalan selkää päin Bergholmin kallioita. Aaltojen jyminä
kallioita vasten muistutti tykistökeskitystä, pauhu oli niin mahtava.
Mutta kun aamu koitti, niin tuulesta ei ollut tietokaan. Peilityynen
meren peitti vain maitomainen sumu, meri oli kuin itse hyvyys eikä
mitään myrskyä olisi ollutkaan.
Mutta eihän tämäkään kuulunut lapsuuteni muistikuviin. Juoksenko virvatulien perässä?
Vielä on paikka löytämättä, yksi keino käyttämättä
Teimme
suvun kesken linja-automatkan vuonna 2002 Pälksaareen kotikunnaille,
Pälkjärvelle ja Sortavalaan. Edelleen hain sitä lapsuuden maisemaa,
olinhan lapsuuden tantereilla. Mäki oli, mutta kovin näytti matalalta
vai olinkohan kasvanut. Venäläinen oli purkanut rakennukset enkä voinut
kovinkaan kauaa siinä tähystellä, olinhan rajavyöhykkeellä ja 300 metrin
päässä oli venäläisten rajavartijoiden valvontatorni, joten oli
otettava jalat alleen ja häivyttävä.
Sarlundin mäen tuntomerkkinä oli komea kuusirivistö. Rakennukset sijoittuivat kuusista katsoen oikealle (oik. puoleinen kuva). Kuvat Pertti Sarlund
Eikö tämäkään ole lapsuuden maisemani?
Kyllä
se oli, mutta siinä vain kävi niin, että lapsuuden aikainen
nostalgiapallo puhkesi. Odotin vain jotain, mitä ei enää ole. On vain
muistot ja ne ovat arvokkaita niin yksilö kuin yhteisötasoilla. Nyt,
noin 70. vuoden jälkeen, kun tarkastelen mennyttä aikaa, niin se
lapsuuden muistikuva täytti tehtävänsä. Se sitoi pitkän ajan tapahtumat
kuin helminauhaksi, jotka muutoin olisivat sirpaloituneet irrallisiksi
paloiksi. Minä vain unohdin, että olin kasvanut luukkuhousuistani
ulos. Mutta Pälksaaressa käydessään tulee eittämättä mieleen erään
romaanin nimi: ”Täällä kuljin kerran”, villinä ja vapaana.
Lopuksi Einari Vuorelan runo vuodelta 1932
TUULENTUPA
Minä menin hattuni alle
ja lähdin maailmalle
pois köyhyyttä pakohon.
Tein tuulentuvan, tein talon,
sain lahjaksi päivänvalon
ja ilmaisen kuutamon.
