KATASTROFI LÄHELLÄ
Lähtötilanne
Olen aiemmassa kirjoituksessa kuvannut
evakkoreissuamme melko kokonaisvaltaisesti, puuttumatta
yksittäistapauksiin kovinkaan tarkasti vaikka niiden seuraukset olisivat
voineet olla hyvinkin lähellä katastrofia. Mutta senhän me opimme
tietämään ja arvioimaan vasta hieman myöhemmin. Onneksi. Kerron erään
episodin vähän ennen lähtöämme, joka liittyy hyvin oleellisesti otsikon
sanomaan.
Valmistautuminen lähtöön
Deadline 19.9.1944 oli jo syöpynyt
tulikirjaimin evakkoon lähtijöiden mieleen. Aikaa oli enää vähän ja
siitäkin puolet kulunut. Viljat, jotka yleensä kyettiin korjaamaan, oli
puitu, ylimääräinen karja teurastettu, evakuoitavat koneet varustettu
osoitteilla sekä muu mukaan otettava irtaimisto pakattu
muuttolaatikoihin. Ylijäämätavarat tuhottiin suurelta osin ja meillä
ainakin kaikki teurastusjätteet, kuten eläinten päät, sorkat ja
sisälmykset venäläiset sotavangit söivät suurella mielihyvällä.
Piirimieli-
ja sotasairaala oli evakuoitu joitakin päiviä ennen siviilien lähtöä.
Sotasairaala evakuoitiin Raaheen, koska Pohjois-Suomessa oli alkamassa
suuri savotta, kun aseveli piti häätää asein pois Suomen rajojen
ulkopuolelle. Isäni Noa August joutui siirtymään sotasairaalan mukana
Raaheen, äitini kannalta juuri pahimpaan aikaan.
Sama päti
muihinkin yhteiskunnan toimintoihin, kunnan ja valtion toiminnot ja
virastot lähtivät, osa oli viimeisten lähtijöiden joukossa.
Tyhjät
evakuointivaunut, umpi- ja avovaunut oli tuotu Pälksaaren pysäkille,
jonne osoitteistetut maatalouskoneet tuli saattaa. Umpitilaa tarvitseva
irtaimisto sijoitetaan umpivaunuihin, jokainen lähtijä sai tietyn
kokoisen lattiatilan, johonka kukin sijoitti mukaan ottamansa
irtaimiston. Viljasäkkejä ei parantunut ottaa näihin vaunuihin
kovinkaan suuria määriä, ne oli mieluummin sijoitettava hevosten
vetämiin muuttokuormiin, jos mahtuivat. Nälkä oli siihen aikaan yleinen
ilmiö ja viljan arvo ymmärrettiin.
Anna-äidin tulikoe
Lähtö oli yhtä varmaa kuin auringon
nousu joka aamu. Anna-äiti oli yksin. Minä seitsemänvuotias pikkupoika
en pystynyt auttamaan tavaroiden käsittelyssä ja apuväkeä ei saanut,
koska sitä ei ollut. Maatalouskoneet vietiin yhteiskuljetuksena
vaunuihin mutta irtaimiston niin umpivaunuihin kuin muuttokuormiin
jokainen hoiti itse.
Nämä olivat puitteet, en muista kuinka äiti
sai hoidettua umpivaunuihin vietävät tavarat, joiden käsittelyyn ei
yhden ihmisen voimat riittäneet. Jollain ihmeen konstilla hän kuitenkin
selviytyi urakasta. Äidillä oli kyllä korvien välissään tarkka
suunnitelma siitä mitä laitetaan mihinkin, mutta se oli äidin päässä ja
sisälsi riskin. Muistan äidin suunnitelmasta, että hevosten vetämät
tavarat kuormataan valmiiksi vasta lähtöpäivänä.
Koettelemuksen hetki
Lähtöä edeltävänä päivänä iltapäivällä
äiti vei vielä maitotonkkiin laitettua, puitua viljaa umpivaunuun.
Tonkkien kannet oli sidottu tukevalla rautalangalla nostokahvoihin
kiinni. Siinä piili tragedian syy tai kyy, miten haluaa sanoa. Yksi
ruosteinen rautalangan pää tunkeutui syvälle polvinahan alle aiheuttaen
melkoisen verenvuodon. Äiti sai vaatteesta repäistyä kappaleen, josta
laittoi kiristyssiteen jalan ympäri ja ajoi hevosella takaisin
kotimäelle. Täällä hän kertoi minulle, että nyt kävi paha vahinko ja
pahaan aikaan. Luonnollisesti hätä oli suuri minulla ja äidillä vielä
suurempi ja huomenna olisi lähtö edessä. Vaihtoehdot olivat kovin
vähissä.
Seurasi sarja erilaisia toimintavaihtoehtoja, jotka
perustuivat enemmän vaistonvaraisiin ja tunteen omaisiin ratkaisuihin
kuin tietoon ja kylmään järjen käyttöön. Muistan hyvin äidin sanoneen,
että tässä on suuri verenmyrkytyksen vaara. Näin jälkeenpäin ymmärtäen,
täytyy sanoa, tieto oli tosi. Minulle oli jostain piintynyt päähän
ajatus, joka perustui vanhaan sanontaan: ”Jollei sauna ja terva auta,
niin tauti on kuolemaksi”.
Ja niin tapahtui, että minä
seitsemänvuotias pikkupoika lämmitin saunan ja kannoin vedet. Ja niin me
saunoimme viimeisen kerran Pälksaaren mustassa, tilavassa ja ilmavassa
saunassa. Siinä ei ollut aikaa eikä tilaa tunteiluille. Äiti pesi
itsensä ja huuhteli polvensa puhtaalla runsaalla vesimäärällä, minä
hoidin omat pesuni ja autoin äitiä pesuveden valmistamisessa. Saatuamme
saunomiset hoidettua, laitoimme puhtaat alusvaatteet päällemme ja äiti
laittoi puhtaan siteen polvensa haavan suojaksi. Näin olimme valmiit
nukkumaan viimeistä yötämme Pälksaaren kodissamme. Tosin sen unen laita
taisi olla vähän niin ja näin. Ajattelutti että mikä mahtaisi olla
äidin jalan tilanne aamulla. Kärryt olisi kuormattava, eväät
valmistettava ja hevoset valjastettava pitkää tuntematonta matkaa
varten. Uskon että ajatusten pyörremyrsky äidin korvien välissä oli
monin verroin rankempi kuin minun, pikkupojan.
Ja niin koitti
viimeinen aamu, tuli kuin venäläinen hyökkäysvaunu, suoraan ja kohti.
Yön aikana oli tapahtunut ihme. Äidin polvi toimi ja turvotuskin oli
laskenut. Muistan varsin hyvin sen syvän huokauksen ja kiitokset jotka
äiti sanoi ”yläkerran äijälle”.
Niinpä me sitten pääsimme
matkaan. Joukoksi sitä pitkää hevosten vetämää kärryjonoa, joka käärmeen
lailla kiemurteli pitkin mutkaisia ja mäkisiä teitä, kohti länttä ja
uutta elämää.
Oliko se sittenkään ihme
Väitän, että ei ollut kuitenkaan.
Satunnaistekijöillä on osansa pelissä, oli sarja siinä tilanteessa
syntyneitä mahdollisimman oikeita toimenpiteitä. Olen jossain vaiheessa
analysoinut tätä tilannetta ja ymmärrykseni mukaan jo runsas verenvuoto
toi ulos suurimmat haavaan tunkeutuneet epäpuhtaudet, kuten
ruostuneesta rautalangasta irronneen lian. Toisekseen uskon saunomisen
olleen oikean toimenpiteen. Haavassa ollut veri vuoti pois ja toi myös
epäpuhtauksia ulos ja saunassa tapahtunut puhdistautuminen ei jättänyt
pöpöille niin suurta elintilaa. Puhtaat vaatteet ja puhtaat siteet
edesauttoivat haavan ja tulehdustilan paranemista. Tämä tulehdustilan
eliminoituminen oli käsittääkseni ratkaiseva tekijä. Seuraus olisi ollut
melko suurella todennäköisyydellä verenmyrkytyksen omainen tila eikä
tuolloin ollut saatavissa antibiootteja eikä myöskään hoitoa.
Näkymättömissä
oleva uhkatekijä oli myös, että äiti odotti kaksosia. Tosin sitä hän ei
vielä tiennyt. Keskenmenolle olisi noissa olosuhteissa ollut loistava
tilaisuus, mutta tähtiin oli toisin kirjoitettu. Kaksoset syntyivät
maaliskuussa 1945 Juukassa.
Lopuksi
Tämä on kertomus edesmenneen äitini ja
kirjoittajan koettelemuksesta Pälksaaressa Lajulan mäellä syyskuussa
1944. Vaikka tämä kirjoitus nojaa äitiini, pitää muistaa että näitä
äitejä oli siihen aikaan kymmeniä tuhansia, talollisia ja talottomia.
Silti jokainen tapaus on uniikki. Kaikki he ovat elämän arvokkuuden
kannalta tärkeitä. Inhimillisen elämän lisäksi he pelastivat
tynkäsuomeen lapsikatraan, joka aikanaan muodosti huomattava osan ns.
hyvinvointivaltion rakentajista.
Anna Sarlund oli avoin ja iloinen ihminen, mutta hänellä oli myös vakava puolensa, jota tämä 1960-luvulla otettu kuva ilmentää.
Kuva on Pertti Sarlundin kokoelmista
