Otsikkona oleva sanonta lienee savolaisten keksimä, jossa vastuu jää kuulijalle. Omat niksinsä on heinänteossakin. Tämän kesän heinäsadon korjaaminen käynnistyi kotini lähipelloilla. Suurista työkoneista päätellen siellä tehtiin ”virtasta.” Niitosta heinien talteen korjaamiseen näytti kuluvan vuorokausi.
Lapsuudessani heinänteko alkoi työvälineiden kunnostuksella. Tahkon vääntäminen ei ollut työtehtävistä mieluisimpia, mutta varsinkin viikatteella niitettäessä sekin työtehtävä oli jonkun tehtävä. Meillä minä olin usein se tahkonvääntäjä. Saattoipa isä ennen heinätöitä joutua käymään pajallakin teriä kunnostamassa. Pelkällä liipalla teroitettaessa kuului teroittajan käsissä liipasta ja terästä sellainen tasainen kalske, johon aloittelija ei yllä. Miehet huolehtivat viikatteen teroittamisesta, mutta haravoiminen oli naisten ja meidän lasten työtä.
Heinänteossakin oltiin säiden armoilla. Tuliko päiväksi poutaa vai satoiko? Ennusteesta riippuen tehtiin luokoa enemmän tai vähemmän. Jos enteili sadetta, haravoitiin puolikuiva heinä karhoille, mutta poutasäällä heinä sai olla levällään, koska pouta oli paras heinämies. Kuivan ja kauniin sään ennusmerkkejä olivat esimerkiksi, kun hyttyset tanssivat kovasti iltasella, heinäsirkka sirisi, hämähäkki kutoi verkkoaan, pääskyset lentelivät korkealla ja savu nousi ylös.
Heinänteko oli lapsuudessani vuoden tärkeimpiä tapahtumia. Heinä niitettiin ja koottiin heinäkuun loppupuoliskolla tai elokuun alussa viimeistään. Työpäivät olivat pitkiä. Heinäpellolle lähdettiin yleensä vaaleissa vaatteissa, kantaen eväitä ja juomaa mukana. Juomana oli usein piimää.
Kuvia voi klikata suuremmaksi.
Kylvöheinä korvasi luonnontilaiset niityt. Samoin pelloille tulivat hevosten vetämät niitto- ja haravakoneet. Heinäseipäät yleistyivät koko maassa. Niitetty heinä ajettiin haravakoneella karhoille. Sitten tuli seipäiden pystytys. Seipäille tehtiin reikä rautakangella, johon laitettiin seiväs pystyyn. Tarkkana täytyi siinäkin olla, ettei seiväs jäänyt vinoon.
Sitten ensimmäinen tappi paikoilleen ja hanko käteen. Heinän seivästyksessä oli hyvä muistaa, että ei saanut pitää liian kovaa vauhtia ja ahnehtimista heinän kanssa. Ensimmäiset heinät oli hyvä seivästää hitaasti ja vähän kerrallaan, koska eivät ne seipäällä niin helposti pysyneet, vaan pyrkivät valumaan alas. Seuraava tappi täytyi muistaa laittaa ajoissa, koska seivästetystä heinästä ei saanut tehdä liian tiivistä. Aurinko ja tuuli kuivattivat. Seivästys ei ollut voimalaji, jossa heinää seivästettiin hanko väärällään, mutta kyllä se seivästys päivän jälkeen jäsenissä tuntui.
Seipäillä kuivuneet heinät kuljetettiin latoihin hevosvetoisilla kärryillä, jossa taas oli meille lapsille töitä kasan päällä ja ladossa polkemisessa. Siinä olivat kintut verillä. Ladon heinäkasojen kohotessa lähelle kattoa, pistelivät ladon pärekatoissa törröttävät naulat lisäksi päähän.
Traktorien yleistyttyä koneet muuttuivat traktorivetoisiksi ja lisäksi tuli käyttöön seiväskaira, jolla tehtiin maahan reiät seipäille. Tehokkuuden lisääntyessä kehitettiin paalauskone, joten seipäille mättäminen jäi pois. Niittämisen jälkeen karhoiksi haravoitu ja pöyhimellä kuivattu heinä paalattiin 10 kg:n – 15 kg:n painoisiksi heinäpaaleiksi. Ongelmaksi siinäkin muodostui heinän saaminen riittävän kuivaksi, sillä heinän täyteen kuivumiseen vaadittavia pitkiä poutia ei joka kesälle osunut. Kuivaus vaati vielä meidän ilmastossa latokuivurin. Sen avulla heinä voitiin paalata tuoreempana.
Lehmän munia
Nyt kun katson kotini ikkunasta nykyheinän tekoa, ei voi muuta kuin ihmetellä kehityksen kulkua. Heinäpellolle on tullut pyöröpaalain, joka korvaa 25- 30 paalia yhdellä traktorin etukuormaajalla käsiteltävällä paalilla. Näiden latokuivaus on vaikeaa. Siksi pyöröpaalaimen tuottamia suurpaaleja alettiin myöhemmin paketoida valkoiseen, nykyisin myös vihreään muoviin, jolloin nuorempana ja kosteampana paalattu heinä voidaan jättää talveksi pellonkulmalle. Heinälato on tarpeeton. Heinään saatetaan myös lisätä säilöntäainetta, jolloin kyseessä on jo pikemminkin säilörehu kuin kuiva heinä.
Tässä naapurin pellolla olen nähnyt korjattavan kaksi heinäsatoa kesässä. Tekevät tuorerehua talveksi hapottamalla tuoreen heinän. Näin syntyy Suomessa kehitetty AIV- rehu, joka leikataan ja hapotetaan niittosilppurilla. Ensimmäinen sato korjataan yleensä jo ennen juhannusta ja toinen myöhemmin kesällä. Pitkien ja lauhojen syksyjen vuoksi saattaisi olla ehkä kolmaskin kerta mahdollinen. Tuorerehua valmistettaessa heinäpellolle saapuu pari kolme valtaisaa työkonetta, joiden pyörät piirtävät jälkeensä EU:n kuvaa. Kaikki on suurta.
Kauaksi on kehitys kulkenut luonnonniityistä tarpeettomiksi käyneine viikatteineen. Samoin kuivien heinien korjaaminen selässä kannettavien taakkavitsojen ja sapilaiden ajoista. Heinäseipäätkin ovat jo aikoja sitten joutaneet koristekäyttöön. Hevoset eivät ole pysyneet heinänkorjuun kehityksessä mukana, koska niille kelpaa ravinnoksi vain hyvälaatuinen seipäällä tai ladossa kuivatettu heinä. Samoin lampaat syövät lehtevää kuivaa heinää, mutta eivät pelkkiä korsia. Hyvällä tuurilla voi sentään jossain nähdä seivästettävän heinää.
