Jatkosodan ajasta kertovan juttusarjani edellinen osa Pälkjärvi 1944 päättyi siihen, kun pälkjärveläiset joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon. Tämä sarjan viimeinen osa kertoo evakkomatkasta, evakuoinnin loppuselvittelystä Tohmajärvellä, alkuaikojen mielialoista ja uuden elämänvaiheen alkutaipaleesta Laihialla. Vähän myös siitä mitä evakkoajan jälkeen.
Evakkomatkakuvaukset olen poiminut vuosien varrella Pälkjärveläinen-lehdessä julkaistuista jutuista, joissa eri henkilöt ovat kertoneet elämästään. Evakkomatka on ollut yksi merkittävä osa näiden ihmisten elämää. Kuvausten perusteella lukija voi kuvitella mitä hänen omat vanhempansa ja isovanhempansa ovat kokeneet ja mistä selvinneet.
Jutun otsikkokuvana on maisema Jokikylästä. Kuvalähde: Laihianjoen yläjuoksulta – Jokiperän, Kasinkylän ja Jokikylän kyläkirja (2008).
PÄÄTEASEMA LAIHIA
Kuva Lissu 2006
Pälkjärveläinen 3/2011 – Pentti Vasko
Lähdimme kotoa kävellen, äitini ja me 8 lasta parin kilometrin päässä olevaan Pesosen taloon, jossa oli kokoontumispaikka. Sieltä nousimme kuorma-auton lavalle, joka kuljetti meidät Rääkkylän satamaan. Rääkkylästä Varkauteen matka tehtiin proomulla.
Proomulla matkaaminen oli meidän pojanviikareiden mielestä melkoinen seikkailu. Proomussa ei ollut mitään nykyajan mukavuuksia, mutta kyllähän meille pojille ehti pissahätä tulemaan. Niinpä päätimme porukalla mennä kannelle, veteen ei ollut lupa pissata, joten ei muuta kuin hätä helpotettiin pissaamalla proomun ilmanvaihtoputkeen. Sitä pitkin keltainen neste tuoksuineen valui matkustajien joukkoon ruumaan. Yksittäisiä syyllisiä ei löytynyt, joten saimme koko poikalauma aikamoiset nuhtelut tempustamme.
Aikuisten kesken levisi hurja huhu, että meidät kaikki on tarkoitus upottaa proomuinen Pyhäselän pohjaan. Huhuista huolimatta tulimme onnellisesti perille Varkauteen. Siellä meidät sijoitettiin suureen tehdashalliin, jossa olimme useita päiviä odottelemassa tyhjiä rautatievaunuja.
Junamatka Laihialle kesti parisen viikkoa. Ruokaa saimme juna-asemilta lottien järjestämistä kenttäkeittiöistä. Yksi kauhunhetki koettiin kun juna ajoi Pönttövuoren tunnelin läpi, siellähän oli täysi pimeys. (Tunnelin pituus 1223 metriä). Luulimme, että nyt tuli maailmanloppu, mutta onneksi pimeyttä ei kestänyt montaa hetkeä. Vaunussa nukkuminen oli tosi ahdasta. Lapset laitettiin kyljelleen niin tiukkaan riviin, että kyljen kääntäminen oli mahdotonta. Olimme rivissä kuin silakat.
Kun tulimme Laihian asemalle, meidän perheemme siirrettiin Laihian kirkkoon. Siellä yövyimme ja odottelimme siihen saakka, kunnes Tuomiston Ahti poika tuli meitä hakemaan hevosella uuteen majapaikkaamme.
Laihian kirkosta tuli monelle pälkjärveläiselle myös rippi- ja vihkikirkko. Kuva 2016 Lissu.
Pälkjärveläinen 3/2011 – Irja Kivinen
Evakuoitavat karjat suurelta osalta marssitettiin Rääkkylään, siitä proomulla Varkauteen, mistä taas junalla Pohjanmaalle menemään. Oli järkyttävää nähdä mm. Haapamäen asemalla ohittaessamme sellaista junaa, kun vaunut olivat niin täynnä eläimiä, etteivät läheskään kaikkien jalat yltäneet lattiaan. Suurissa aitauksissa saivat eläimet olkisilppua ja ehkä vettä. Sieltä sai käydä omiaan etsimässä. Voi eläinparat ja niiden äänetöntä kärsimystä!
Laihian syksy oli hyvin sateinen. Tavarat viipyivät avovaunuissa matkalla melkein kuukauden. Arvaahan sen, miten niille kävi. Tynnyreihin pakatut sipulit ja kukkakaalit olivat yhtenä homemöykkynä, patjat, liinavaatteet aivan homeessa. Kesti vuosia ennen kuin pyyheliinoista home lähti. Laihian asemalla oli iso varasto, johon kaikki tavarat kasattiin ja mustalla tervalla tai maalilla isoin numeroin ne merkittiin. Nämä historialliset tuntomerkit ovat pysyvästi jäljellä tavaroissamme.
Pälkjärveläinen 3/2011 – Kaarina Martikainen
Toisen kerran meidän piti lähteä evakkoon syksyllä 1944. Minä olin hevosmiehenä. Mentiin hevoskolonnassa Rääkkylän Paksuniemeen. Sieltä mentiin proomuissa Varkauteen, missä noustiin junaan ja mentiin Laihialle.
Oltiin härkävaunuissa hevosten kanssa ainakin kaksi viikkoa. Ei saatu peseytyä, ja oltiin yötä päivää samoissa vaatteissa. Oltiin kuin luontokappaleet. Junasta ei päässyt välillä pois. Kun juna seisahtui joskus yöllä, niin hyvä kun uskalsi hypätä radan varteen pissille, kun ei yhtään tiedetty, miten pitkään juna seisoo. Ruokaa annettiin asemilla, ja hevosille oli varustettu heinäpaaleja. Lehmät tulivat eri reittejä, mutta osa niistä jäi matkan varrelle.
Kun tultiin Laihialle, meillä ei enää ollut heiniä. Kysyin asemamiehiltä mistä niitä saisi, eivät osanneet neuvoa. Asemalla oli juna täynnä heinää, minä ja Nelly kiipesimme vaunujen päälle ja aloimme syytää paaleja alas. Sanoin Nellylle, että me voidaan joutua tästä poliisin kuulusteltavaksi. Olisihan siinä ollut paljon todistajia, mutta ei meitä peräänkuulutettu.
Pälkjärveläinen 3/2011 – Aili Immonen
Maija oli yhdeksän kuukauden vanha, kun lähdimme toisen kerran evakkoon. Minulta loppui rintamaito, mutta siellä oli yksi Leivo Immosen emäntä, jolla oli kahden tai kolmen vuorokauden vanha lapsi. Emäntä sanoi minulle, että tuo se lapsesi syömään. Hänellä on niin paljon maitoa, että hänen lapsensa ei jaksa syödä kaikkea. Niin minä vein Maijan sinne, ja hän sai toiselta Immosen tädiltä sitä elämän einettä.
Me kuljettiin proomun pohjalla. Sen verran oli siellä tilaa, että justiinsa kaksi jalkaa sopi rinnakkain, ei muuta. Silloin sota-aikana ei saanut kenkiä, oli puukengät useimmilla jalassa. Tiedättekö, miltä ne puukengät näyttivät sitten, kun pääsivät proomun pohjalta pois, kun oli valunut paska pitkin kinttuja kenkiin? Siellä näki semmoisia ihmisiä aika paljon. Ei siellä proomun pohjalla ollut vessoja.
Pälkjärveläinen 14/2014 – Jouko Tietäväinen
Evakkojunan kulkua viivästyttivät mm. sairasjunat ja muut kiireelliset kuljetukset. Asemilla meille tarjottiin ruokaa. Oli jo myöhäinen syksy ja maat kuurassa.
Kerran eräällä asemalla olin ollut isän kanssa syömässä. Mitään aikatauluja kun ei ollut, ei meillä silloinkaan ollut tietoa, kuinka kauan juna seisoo asemalla. Syömästä palatessa isä huomasi, että meidän junahan liikkuu ja vaunujen ovet ovat kiinni. Isä nappasi minut kainaloon ja lähti juokseman. Vaunujen välissä on puskurit, ja siihen puskurin päälle istumaan se hyppäsi minun kanssa. Monta tuntia siinä kökötettiin rautaisen, kuuraisen puskurin päällä. Isä piti minua sylissään. Kun asemia ohitettiin, vaihdemiehet puivat nyrkkiä, että mitähän matkustajia nuokin ovat. Kun mentiin vesistöjen yli, siltojen rautakaiteet vilisivät ihan lähellä, niin silloin kyllä pelotti kauheasti.
Kun juna lopulta pysähtyi, päästiin meidän vaunuun. Äidillä oli jo ollut hirmuinen hätä, että missä me olemme. Onko ne jääneet junan alle vai mikä on tullut?
Vihdoin oltiin Laihialla, ja meidät majoitettiin ensin nuorisoseurantaloon. Muutama päivä odotettiin, kunnes päästiin Udeliukseen Suorttilan kylään. Sieltä poika tuli hevosen kanssa meitä hakemaan.
Pälkjärveläinen 18/2017 – Eeva-Liisa Saarelainen
Niin lähti yön pimeydessä pitkä juna Pälkjärven asemalta kohti Etelä-Pohjanmaata, Laihian pitäjää, ja auttoi lastinsa, valtavan määrän eläimiä ja liian vähän hoitajia, evakkoon. Suurin osa oli kanoja, lampaita, sikoja, possuja, vasikoita, lehmiä. Vaikka juna seisoi puoli vuorokautta suurilla asemilla, ei eläimiä ehditty syöttää ja juottaa kuin nimeksi.
Juna meni yöllä vinhaa vauhtia. Joka paikassa oli täyttä, ahdastakin, sekavaa ja ikävää. Äiti, veli ja sisko jäivät vielä. Minne he joutuvat? Koska tulevat? Ei kukaan tiennyt. Kanat munivat katiskoissaan, ei niitä munia voinut keittää missään. Kaupanteko oli kielletty, mutta sotilailla Joensuussa oli nälkä ja meillä ei ollut valoa, joten vaunumme vanhin vaihtoi munat Joensuun asemalla öljytuijuun. Saimme myös rautalankaa, jolla suljimme vaunumme ovet sisältä päin, että olisimme rauhassa ovien aukaisijoilta. Väsytti, nukutti. Olimme nuoria, eivätkä lähdön karmeat kokemukset kokonaan unenlahjaa poistaneet.
Jyväskylässä oli muu junan väki jo käynyt syömässä rokkaa ja voileipiä. Tämän vaunun viisi tyttöä olivat pehkuissansa nukahtaneet liikaa yön kommelluksien takia. Oli nälkä. Lähdin Irjan kanssa hakemaan usean sadan metrin päästä mäen rinteeltä ruokapaikalta hernekeittoa. Vaihdemies kopiltansa sanoi: ”Nyt, tytöt, joutukaa, junanne lähtee kohta.” Juoksimme ratapölkkyjen yli ja välissä, kunnes kompastuin hernekeittosankkoineni ja rokka valui vaatteista ja kasvoista, korvakin oli tukossa. Ei auttanut kuin kiiruhtaa nopeasti junalle. Tytöt laskivat tikkaat, nyhtäisivät meidät vaunuun pehkuihin ja juna läksi. Rokkaa oli vain pikkuisen sangossa ja sekin annettiin kanoille, koska se oli pohjaan palanutta. Vain voileipien varassa jatkettiin eteenpäin. Ja kanat munivat, mutta ei saatu munia syödyksi raakana.
Oli kulunut viikko Pälkjärven asemalta lähdöstä, kun saavuimme Laihian asemalle. Käsky kuului: ”Lampaat päästetään vaunusta. Viekää ne noin neljän kilometrin päähän pappilan talousrakennuksiin.” Satoja lampaita oli kerralla laumoissa, ne juoksivat sinne ja tänne. Villatupsuja oli aseman seudun piikkilangat täynnä.
Ensimmäinen yö evakkona Laihian nuorisoseuran talolla oli unohtumaton. Ei ollut meille viidelle tytölle yhtenäistä paikkaa kuin vaatenaulakkojen alla lattialla. Laitoimme takkimme alle ja päälle. Yritimme nukkua, mutta seurantalo oli täynnä väkeä: vanhoja, nuoria, sairaita. Vauvat itkivät. Sotilaat tulivat ja menivät etsien kotiväkeään.
Laihian nuorisoseurantalo vuonna 1974. Talo tuhoutui tulipalossa elokuussa 1994. Kuva Unto Kortelaisen albumista.
Pälkjärveläinen 19/2017 – Toini Auvinen
Olin 15-vuotias, kun kävelin pitkin maantietä yhdeksän lehmän kanssa toisten karjanhoitajien ja eläinten joukossa. Tultiin Rääkkylän lossille, ja matka jatkui proomussa kohti Heinävettä ja Kerman asemaa, jossa meidät ja karja lastattiin lehmien kanssa pitkän junan härkävaunuihin. Matka kesti monta viikkoa, koska armeijan kuljetukset menivät evakkojunien edelle. Asemilla seisoessamme lotat jakoivat meille hernekeittoa.
Mutta ei hätää ruuan suhteen. Olimme kekseliäitä. Yhdessä Könösen ja Hämäläisen tyttöjen kanssa tehtiin voita. Kun lehmät oli lypsetty, maidosta osa pantiin sankkoon yön yli. Aamulla kuorittiin sankon päältä kerma, ja se pantiin eri astiaan. Tätä kermankuorimista jatkettiin niin kauan, että sitä oli neljä litraa. Kerma pantiin 15 litran maitopönttöön, jota sitten ravisteltiin ja hölskytettiin niin kauan, että voi nousi pintaan. Niin meillä oli sitten sekä voita että piimää – ja tietysti maitoakin.
Lopulta päästiin Laihian asemalle ja kaikkien härkävaunujen ovet avattiin – ja siitä syntyikin täysi kaaos. Meidän vaunuun ryntäsi miehiä mukanaan naruja, riimuja ja hihnoja. Aikoivat viedä meidän lehmät. Minä aloin itkeä ja huutaa, että minä tunnen lehmäni ja niitä ei saa viedä. Juoksin asemasillalla ja paruin ja huusin. Mujusen Anni sanoi jälkeenpäin, että kuuli korvissaan viikon Toinin itkun. Aseman väki näki hätäni. Asemamies pani lopulta kaikki vaunut lukkoon. Asemapäällikkö määräsi, että vaunut avataan yksi kerrallaan. Kunnantalolta sai sitten mennä kyselemään, mikä on kunkin perheen sijoituspaikka.
Asemapäällikkö ja hänen vaimonsa panivat meidän lehmät koivuihin kiinni ja toivat heiniä ja vettä, ja minä lypsin lehmät ja annoin maidot asemapäällikölle. Sitten menin kunnantalolle, ja sain tietää, että meidät oli sijoitettu Jokikylään Mäkelän talon toiseen päätyyn. Siellä osa lehmistä myytiin.
LEHTIUUTINEN JA LOPPUSELVITTELY
1944-09-20 Laatokka – Siirtokarjan kunto
Pieksämäen piirin eläinlääkäri tri A. Malkki, joka on ollut 10 päivän ajan valvomassa siirtokarjan eläinlääkintähuoltoa Liperissä ja nyt palannut takaisin Pieksämäelle vakinaiseen työhönsä, on kertonut eläinten siirrosta ja siirtokarjan kunnosta seuraavaa:
Karjaa saapui Pälkjärveltä ja Värtsilästä vesiteitse proomuilla Onkisalmeen, josta eläimet kuljetettiin ”jalkapatikassa” Vihtariin. Vihtarissa ne lastattiin junaan ja jatkoivat sitten matkaansa Pohjanmaalle. Kaikkiaan viikon aikana n. 2000-3000 lehmää tätä tietä on siirretty länteen.
Yleensä on sanottava, että karjansiirto onnistui odotettua paremmin eikä pahempia ruuhkautumisia syntynyt. Myöskin siirtokarjan kunto on ollut hyvä, mitään erikoisia sairauksia ei ole esiintynyt. Muutamia utaretulehduksia sen sijaan voitiin todeta, samoin pari sorkkavikaa ja niveltulehdusta.
Evakuoinnin loppuselvittely
Evakuoinnin loppuselvittely Tohmajärvellä kesti vielä kuukauden sen jälkeen, kun viimeinenkin ihminen ja tavarajuna olivat poistuneet Pälkjärven alueelta. Ilmasuojelu sotapäiväkirja kertoo töiden tehtäväjaosta sekä siitä mitä, missä ja milloin tehtiin.
24.9.1944 Ilmasuojelupäällikkö Hämäläinen on Muskossa Tohmajärvellä järjestämässä siellä olevan, Pälkjärveltä ajetun viljan puintia. Puinnin suorittaa Yrjö Eronen ja is-miehet
25.9.1944 Varhain aamulla Tohmajärven asemalla aloitetaan evakuoidun tavaran lastaus. . Kuormausasiakirjojen laatijoina toimivat pälkjärveläiset lotat Saimi Miinalainen ja Helvi Muhonen.
Iltapäivällä Signe Bergqvist ja Eeva Koljonen komennetaan kuljettamaan evakuoitua karjaa Tohmajärven asemalle.
Illalla kapteeni Koskisen kanssa tarkastetaan Tohmajärven asemalla olevaa heinävarastoa luovutusta varten. Luetteloon kirjataan lähetettävien heinien määräksi 37 800 kiloa. Kuivalainen antaa luovutusluettelon lähetettäväksi Pälkjärven kunnantoimistoon Laihialle.
28.9.1944 Ilmasuojelupäällikkö Hämäläinen lähtee evakuointiasioissa yhdeksän päivän komennukselle Laihialle.
7.10.1944 Ilmasuojelukeskus aloittaa evakuoinnin selvittelyn Simo Simosen talossa Tohmajärven Jouhkolassa. Toimistotyön hoitavat lotat Saimi Miinalainen ja Helvi Muhonen.
14.10.1944 Ilmasuojelukeskuksen toiminta lopetetaan. Selvitystyöstä Laihialla huolehtivat lotat Saimi Miinalainen, Helvi Muhonen ja Ester Sormunen. Ilmasuojelupäällikkö kersantti Martti Hämäläinen hoitaa selvittelyn Joensuussa Pohjois-Karjalan Suojeluskuntapiirin Esikunnassa.
18.10.1944 Ilmasuojelupäällikkö lähtee evakuointiasioissa viikoksi komennukselle Laihialle. Matkan jälkeen asioita selvitellään vielä Pohjois-Karjalan sk-piirin esikunnan ilmasuojelutoimistossa. Paikalla ovat luutnantti Tammi, kapteeni Kuivalainen, vänrikki Narinen ja kersantti Hämäläinen.
ALKU AINA HANKALAA
10.10.1944 Valistusohjaaja Wegeliuksen kirje P-Karjalan SK-piirin komentajalle
Saamani käskyn mukaan kävin 25-30.9.44 tutustumassa Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiristä lähteneen siirtoväen oloihin. Tekemieni havaintojen perusteella voin esittää heidän olosuhteistaan seuraavaa:
Laihianpitäjään oli siirretty noin 700 Pälkjärven asukasta, mutta sinne odotettiin vielä joitakin satoja. Karjaa ym. kotieläimiä oli tuotu useita satoja yksikköjä, joita juuri sijoitettiin. Sen sijaan väestön tavarat: vaatteet, talousesineet ja työkalut olivat jääneet Moskovan rauhan rajan läheisyyteen kuljetusmahdollisuuksia odottamaan. Niistä sain 26.9 tiedon, jonka mukaan tavaroiden siirto oli saatu käyntiin vaunupulan tilapäisesti helpottuessa.
Väestön asunto-olot olivat järjestelyn alaisina. Yleensä ne olivat kohtalaisen tyydyttäviä, mutta oli kuitenkin vaikeitakin tapauksia. Talojen kamarit eivät läheskään kaikki ole talviasunnoiksi sopivia. Niihin aijottiin sijoittaa pieniä helloja, ja muutenkin aijottiin huoneita kunnostaa välttämättömimmän tarpeen vaatimusten mukaan.
Siirtoväessä oli muuan rakennusmies, joka otettiin eräänlaiseksi kiertäväksi asuntojen katsastajaksi ja korjausehdotusten tekijäksi. Viranomaiset eivät vaan vielä tienneet, mistä rakennuskustannukset maksetaan.
Heiniä ei paikkakunnalla ollut saatavissa, mutta sekin asia oli järjestelyn alaisena. Polttopuutilanne oli huolestuttava. Työnsaantimahdollisuuksia ei liene riittävästi. Karjaa ja muita kotieläimiä on suhteellisen paljon, joten niiden sijoittamisessa on omat, joskaan ei voittamattomat vaikeutensa.
Pälkjärven kunnan viranomaisista oli Laihialla kanttori Kilpiranta ja kansanhuollon johtaja Kortelainen, lisäksi oli kirkkoherra Korvenheimo myös siellä. Yksityisesti tekemästäni ehdotuksesta järjestettiin siellä pari naishenkilöä kodeissakävijöiksi, joiden tehtäväksi tuli asunto-olosuhteiden tarkkailu ja terveysolojen seuraaminen.
Paikkakunnalla siirtoväen huollon johtajana toimii kanttori Jaskari, joka tuntui olevan sopiva mies siihen tehtävään. Joitakin ikäviä tapauksia siirtoväen sijoittamisessa oli ilmennyt ja ne oli ilmoitettu viranomaisille. Pistokokein suorittamani kodeissa käynnit antoivat vaikutelman, että asiat Laihialla järjestyvät tyydyttävällä tavalla, kun vaan väestö saa tavaransa perille.
R. G. Vegelius, kapteeni, valistusohjaaja
Samassa kirjeessä on selostukset valistusohjaajan käynnistä Nurmossa, Alajärvellä, Kyyjärvellä ja Karstulassa, joihin oli evakuoitu Värtsilän asukkaat. Kirjeen perusteella vaikutti siltä, että näistä viidestä paikkakunnasta Laihialla oli parhaat olot. Esim. Nurmon kohdalla mainittiin, että siirtoväkeen suhtautuminen oli kylmää ja halutonta. Valistusohjaajan tekemien pistokokeiden mukaan siirtoväen asema oli painostavan tukala. Kyyjärvelle oli tuotu kaksinkertaisesti se ihmis- ja karjamäärä, mikä pieneen pitäjään voitaisiin kohtuudella sijoittaa.
Kuka mahtoi olla tuo rakennusmies, joka otettiin kiertäväksi asuntojen katsastajaksi ja korjausehdotusten tekijäksi Laihialla? Entä ne kodeissa kävijöiksi valitut pari naishenkilöä, ketä he olivat?
(Lähde: Joensuun maakunta-arkisto; Kuopion lääninhallituksen lääninkanslian II arkisto)
14.10.1944 Pälkjärven suojeluskunnan kirje P-Karjalan SK-piirin esikuntaan
Salaiseksi merkityn kirjeen sisältö koskee mielialoja.
Liittymiskirjelmään on suojeluskuntamme esikunta tutustunut ja vastaa siinä tiedusteltuihin asioihin seuraavaa:
Julkaistu aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä teki pitäjäläisiimme masentavan vaikutuksen kun saatiin kuulla maallemme asetetut raskaat ehdot, sillä toivottiin viimeiseen asti, että alueluovutukset eivät tulisi olemaan kovinkaan suuret. Kumminkin siirtoväkeä elähdyttää toivo, että lopullisessa rauhanteossa maallemme palautetaan nyt luovutettu Karjala takaisin, sillä käsityksemme mukaan se on kuuluva kansamme asuma-alueeseen.
Elintarviketilanne tulee arvelumme mukaan kiristymään ja muuttumaan huolestuttavaksi, sillä Karjalaan jäänyt vilja, peruna ja heinäsato olisi välttämättä tarvittu kansamme ravitsemistilanteen helpoittamiseksi.
Suojeluskuntamiehet ovat huolestuneita kansamme tulevaisuuteen nähden, sillä tuntuu ilmeiseltä, että kansamme joka kaikissa sodan koettelemuksissa on säilyttänyt yksimielisyytensä, voi nykyisen olotilan synnyttämissä tilanteissa joutua erimielisyyksiinkin joista voi koitua ikävyyksiäkin.
Siirtoväen keskuudessa vallitseva mieliala ei ole kovinkaan lohdullinen. Alakuloisuutta ja toivottomuutta on havaittavissa.
Siirtoväen majoittajien puolesta on kyllä koetettu järjestää asuntoja siirtolaisperheille, vaan tätä puolta ei majoittajien puolesta ole mielestämme hoidettu kyllin tehokkaasti, sillä siirtolaisperheiden on ollut pakko asustaa epäterveellisissä joukkomajoituspaikoissa viikkokaupalla. Pahan puutteen vuoksi ei niinkään paikallinen siirtoväenhuolto ole kyennyt varojen puutteen vuoksi maksamaan varattomille siirtolaisille heille kuuluvaa huoltorahaa, joten he eivät kykene hankkimaan perheilleen välttämättömiä tarvikkeita. Yleensä on paikkakunnan väki suhtautunut siirtolaisten majoituksiin nähden myötämielisesti, joskin muutamissa tapauksissa on täytynyt turvautua pakkomajoitukseen.
Kaikkein ajankohtaisin ja kipein huoli on siirtoväellä tänne siirretyn karjan suhteen. Eläimistä on hoidon puutteen vuoksi suuri osa mennyt säälittävän kurjaan kuntoon ja niiden tuotantokin on siitä johtuen melkein olematonta. Lampaista osa on jo kuollutkin hoidon puutteen vuoksi. Monet siirtolaisista ovatkin jo säälistä myyneet eläimensä pilkkahintaan. Eläimiä on vielä viime päivinäkin ollut tyhjiksi syötetyillä laitumilla tuulessa ja sateessa saaden ravinnokseen ainoastaan pelkkiä olkia. Omaan hoitoon otetuille eläimille on kukin itse saanut hankkia rehua, kuka mistäkin on onnistunut sitä saamaan. Karjan sijoitus on täälläkin hoidettu siksi puutteellisesti, että siirtoväen karjansijoittaja ei ole tietoinen siitä mihin taloon kunkin siirtolaisen karja on sijoitettu. Luettelon puutteen vuoksi on mahdotonta tietää, että ovatko kaikki siirtolaisten eläimet edes tulleet perille sijoituskuntaankaan.
Polttopuut ovat niin ikään olleet siirtolaisten itsensä oma-aloitteisesti hankittavat ja kuljetettava omilla kustannuksillaan jopa 20. kilometrin päästä. Rimoista on myyntipaikoilla peritty 100 markkaa kuutiometriltä ja koivuhaloista pyydetään 200-250 markkaa kuutiolta.
Kun siirtolaisista suurin osa on hyvinkin niukoissa rahavaroissa elävää ja saatava huoltoavustus on kovin pieni, joka ei mitenkään riitä vuokriin, polttopuihin ja muihin menoihin, niin heidän tulevaisuutensa ei mitenkään näytä valoisalta vaan heidän mieliään painaa väkisinkin huoli vastaisista elämänmahdollisuuksista.
Edellä esittämiemme seikkojen perusteella toivoisimme, että ne viranomaiset joille on uskottu siirtoväen asioiden hoito, ryhtyisivät pikaisiin toimenpiteisiin mainitsemiemme epäkohtien poistamiseksi.
LEHTIUUTISIA
21.11.1944 Laatokka – Pälkjärven lottien tervehdys
Pari päivää ennen kuvan ilmoituksen päiväämistä, 8. marraskuuta, lotat laativat neljä lahjakirjaa, joilla he lahjoittivat kertyneen omaisuutensa, yhteensä 70 000 markkaa. Lahjoitus jakaantui seuraavasti: Pälkjärven Maatalouskerhoyhdistys sai 10 000 markkaa käytettäväksi kerhotyöhön pälkjärveläisten lasten hyväksi. Pälkjärven Vapaan Huollon keskus sai myös 10 000 markkaa heikossa taloudellisessa asemassa olevien pälkjärveläisten avustamiseen. Mannerheimliiton Pälkjärven osasto sai 25 000 markkaa pälkjärveläisten sotaorpojen ja leskien avustamiseen ja huoltoon. Myös Pälkjärven Marttayhdistys sai 25 000 markkaa ja varat tuli käyttää pälkjärveläisten kotien kohottamiseen silmälläpitäen erikoisesti varattomia, ahkeria ja työteliäitä perheitä.
Lotat tekivät mittaamattoman arvokasta työtä kotiseutunsa ja isänmaan hyväksi. Lotta Svärd lakkautettiin Moskovan välirauhan ehtojen perusteella Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta 23.11.1944. Järjestö oli toiminut tuolloin yli 20 vuotta ja sillä oli jäseninä 242 000 lottaa.
Pälkjärven lottayhdistyksen lopettajaiset pidettiin kätilö Hilja Kauppisen kortteerissa.
2.12.1944 Laatokka – Pälkjärven Sähkö Oy
Pälkjärven Sähkö Oy:n osakkeenomistajat kutsutaan täten varsinaiseen YHTIÖKOKOUKSEEN, joka pidetään Laihialla, siirtotavaratoimistossa, Laihian asemalla, sunnuntaina joulukuun 17. päivänä 1944 klo 12.
Kokouksessa käsitellään ja päätetään yhtiöjärjestyksen 20. pykälässä mainitut ja mahdollisesti osakkaiden esittämät asiat.
Laihialla marraskuun 27.päivänä 1944.
Johtokunta
Kuten aiemmissa jutuissani olen kertonut, sähköistämishanke oli ollut esillä jo ennen sotia. Se otettiin uudestaan esille syksyllä 1941, mutta silloinkaan ei vielä päästy alkua pidemmälle. Lokakuussa 1942 pidetyssä kokouksessa päätettiin ryhtyä tositoimiin sähkön saamiseksi paikkakunnalle ja pian tuon kokouksen jälkeen perustettiin Pälkjärven Sähköosakeyhtiö. Marraskuun alkupuolella 1943 saatiin sähköt Potoskaan ja Kurikkaan. Muut Pälkjärven kylät Naatselkää lukuun ottamatta ehdittiin sähköistää vain muutamaa kuukautta ennen sodan päättymistä.
19.12.1944 Laatokka – Sankarihautaus Joensuussa
Joensuun sankarihautaan saatettiin viime sunnuntaina viimeiseen lepoonsa taistelussa isänmaan puolesta henkensä uhrannut sotamies Antti Könönen Pälkjärveltä.
Haudan siunasi ja sankarivainajan muistolle puhui pastori Elis Manninen. Hautakummulle laskettiin omaisten ja ystävien kukkaistervehdykset.
ELÄMÄ VOITTAA JA KAIKKI LÖYTÄVÄT PAIKKANSA
Jokikylän koulu 2006. Koulu valmistui yksikerroksisena 1886. Sen toinen kerros rakennettiin 1929. Kuva Lissu
Sanotaan että asioilla on tapana järjestyä. Näin tapahtui myös syksyllä 1944. Vähitellen jokaiselle evakolle löytyi katto pään päälle eri puolilta Laihiaa. Alun hankaluuksien jälkeen arki alkoi sujua jotenkuten, vaikka asuttiinkin ahtaasti ja kaikesta oli puutetta. Kunnan esikuntaan kuuluneen Martta Immosen tehtävänä oli jakaa elintarvikekortteja henkilöille, joilla ei niitä vielä ollut. Kortilla olivat leipä, jauhot, ryynit, sokeri, maito, liha ja tupakka. Kortilla olevien elintarvikkeiden määrä henkeä kohti määräytyi iän mukaan.
Syksyn aikana lapset pääsivät kouluun ja kuusi nuorta aloitti rippikoulun. Ne miehet, jotka eivät joutuneet Lapin sotaan, palasivat perheidensä luokse. Isäni kantakortissa on merkintä ”kotiutettu 13.11.1944”.
Molempien vanhempieni perheet saivat kortteerin Jokikylästä, äidin perhe Munakämpältä ja isän perhe Saarelan talosta. Vanhempani olivat kihlautuneet kuukautta ennen sodan päättymistä. Pälkjärven kirkkoherra Veikko Korvenheimo vihki heidät avioliittoon joulukuun 17. päivänä. Äiti muutti sen jälkeen Saarelan talon pihanpuoleiseen nurkkakammariin, jossa isän lisäksi asuivat isän äiti, veli ja sisko. Minä liityin joukon jatkoksi helmikuussa 1946. Äiti kävi synnyttämässä minut oman äitinsä evakkokammarissa Munakämpällä.
Saarela elokuussa 2008, vasemmalla Immosten evakkokammarin ikkuna. Kuva Lissu
EVAKOISTA JÄLLEENRAKENTAJIKSI
Siirtoväen maanhankintaa koskeva lakiesitys annettiin 29.1.1945 ja laki vahvistettiin lopullisesti 5.5.1945. Maanhankintalaki koski ainoastaan viljelijäväestöä. Yrittäjät, virkamiehet ja muut palkanansaitsijat saivat edelleen vapaasti valita asuinpaikkansa. Maanhankintalain toimeenpanon hitaudesta johtuen osa viljelijöistä osti tilan vapaaehtoiskaupalla, jolloin heidän ei tarvinnut asettua sijoitussuunnitelman mukaiseen kuntaan.
Uusi kyläkohtainen sijoitussuunnitelma valmistui syksyllä 1945. Suunnitelman mukaan Makarin ja Naatselän viljelijät sijoitettaisiin Kiihtelysvaaraan; Rämie, osa Iljalaa ja Kurikka sijoitettaisiin Tuupovaaraan; osa Iljalaa ja Jero sijoitettaisiin Pielisensuuhun; Anoniemi, osa Iljalaa ja Pälksaarta sijoitettaisiin Pyhäselkään sekä osa Pälksaarta, Puikkola ja Potoska sijoitettaisiin Enoon.
Milloin sitten viimeisen evakkotaipaleen voidaan katsoa päättyneen? Tarkkaa ajankohtaa on vaikea määrittää, koska joittenkin kohdalla siirtyminen evakuointialueelta lopulliselle asuinpaikalle saattoi viedä keskimääräistä pitemmän ajan. Yleensä maanhankintalain mukainen asuttamistoiminta keskittyi kuitenkin selvästi kolmeen vuoteen, eli vuosiin 1946 -1948. Vuoden 1949 päättyessä katsottiin, että siirtoväki pääosin oli asettunut pysyvästi aloilleen. Silloin lakkautettiin siirtoseurakunnat niiden jäsenten siirtyessä uusiin kotiseurakuntiinsa. Pälkjärvi kuntana oli virallisesti lakannut jo 30. päivänä syyskuuta 1948. Myös siirtoväen huoltohallinto lakkautettiin vuoden 1949 päättyessä. Voitaneen siis katsoa, että pälkjärveläistenkin toinen evakkotaipale oli tuolloin päättynyt. (Lähde: Seuran kotisivut).
Niilo, Sirkka-Liisa (nykyään Lissu) ja Tyyne Immonen Laihialla helmikuussa 1947.
Meidän perheen osalta evakkoaika päättyi 17.5.1947. Vähäinen omaisuutemme ja evakkolehmä sekä ihmiset lastattiin Laihian asemalla samaan junanvaunuun tulevan naapurimme, Aukusti Hämäläisen perheen kanssa ja omaisuuden kanssa. Matka kohti Pohjois-Karjalaa alkoi. Molemmille perheille oli osoitettu kylmä tila Kiihtelysvaaran Raatevaarasta.
Osa Pälkjärven evakoista löysi Laihialta elämänkumppanin ja jäi sinne rakentamaan uutta elämää. Näin kävi myös Aili-tädille ja Antti-enolle ja muutamalle muulle äidin puolen sukulaiselle. Myös äidin äiti jäi Laihialle. Hän sai kodin Antti-enon perheen luona.
Perheellämme oli mahdollisuus vierailla Laihialla olevien sukulaisten luona ensimmäisen kerran sieltä lähdön jälkeen vasta joulukuussa 1953. Olin silloin ekaluokkalainen. En halunnut lähteä matkalle mukaan, koska koulussa harjoiteltiin tonttuleikkejä joulujuhlaa varten. Se tuntui paljon tärkeämmältä ja kiinnostavammalta silloin kuin joku junamatka Laihialle. Kiinnostus synnyinseutua kohtaan heräsi paljon myöhemmin.
Laihian Nuorisoseuran talo 2016. Kuva Lissu.
