IN MEMORIAM
Aloitin pari viikkoa sitten käymään läpi koneellani olevia eri tavoin nimettyjä Pälkjärvi-kansioita. Eräästä kansiosta löytyi pari julkaisematonta juttua. Toinen niistä oli Unton huhtikuussa 2019 kirjoittama ILMAKAN MUISTOJA. Juttu löytyi pari päivää Unton 94-vuotispäivän (7.8.2024) jälkeen. Meni vielä pari päivää, kunnes sunnuntaina 11.8 luin jutun.
Saman tien soitin Untolle myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut ja kerroin löydöstäni. Unto ilahtui kovin soitostani ja sanoi olevansa sairaalassa.
Sovimme, että lähetän jutun Matille julkaistavaksi kotisivuilla. Puolisen tuntia siinä juttelimme ja Unto sanoi voivansa hyvin, missään kohtaa ei tuntunut kipuja. Lääkärit olivat luvanneet keskiviikkona tarkempaa tietoa tutkimuksista. Lupasin soittaa uudestaan loppuviikosta.
Torstaina soitin vähän ennen puoltapäivää. Puhelu jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi, koska Untolle tuotiin juuri silloin ruokaa. Puhelumme päättyi sanoihin ”soitellaan”.
Unto siirtyi Tuonilmaisiin perjantaiaamuna Pohjois-Karjalan keskussairaalassa Joensuussa. Kuolema yllätti jälleen kerran.
Rauha Unton muistolle ja lämmin osanotto omaisille.
Lissu Kaivolehto
ILMAKAN MUISTOJA
Unton kirjoitus vuodelta 2019
Sain viettää Ilmakassa lapsuuteni ensimmäiset neljätoista vuotta, pois lukien talvisodan jälkeinen evakkoaika noin puolitoista vuotta. Varhaisimmat muistoni syntymäkylästäni ovat muutamalta vuodelta ennen talvisotaa ja sitten jatkosodan vuosilta. Ensimmäisten jatkosodan jälkeisten evakkovuosikymmenten aikana kotikyläni maisemat olivat usein mielessäni ja monesti yöllä unessani vaelsin tuttua koulupolkua pitkin. Lisäksi muistissani oli säilynyt selkeä kuva ensimmäisestä käynnistäni syntymäkodissa syksyllä 1941. Kun tulimme Immosesta päin Kokkokallion mäelle, alhaalla edessäni korkean heinikon sisästä pilkottivat rakennukset ja vielä alempana Kyyrönlampi välkkyi entiseen tapaan. Myös lammentakaiset näkymät olivat vielä muuttumattomat. Kun sain isältäni hänen aikanaan Maaningalla kunnan tavaroita Pälkjärvelle paluumatkaa varten pakatessaan kaapin ja seinän välistä löytämänsä Ilmakan kartan, alkoivat kotikylän talojen sijainti ja maisemat kartan avulla heti hahmottua aivan uudella tavalla, mutta muistojen käytännössä kertaaminen ja uusien kokemusten hankkiminen tuli todeksi vasta 46 vuoden odotuksen jälkeen.
Neuvostoliitossa alkaneen liennytyskauden aikana sallittiin jo rajoitetusti matkustaminen luovutetulle alueelle. Niinpä 30.6.1990 joukko meitä entisiä pälkjärveläisiä läksi matkalle toiveenaan nähdä entisiä kotipaikkojaan. Toiveemme kuitenkin Sortavalan matkailutoimiston virkailija tyrmäsi ilmoittaen, ettei päätieltä ole lupa poiketa. Monet retkikuntaamme osallistuneista rikkoivat annettuja määräyksiä ja kävivät kielloista huolimatta etsimässä entisiä kotipaikkojaan. Olin koko seurueemme matkanjohtaja ja en halunnut riskeerata. Niinpä me ilmakkalaiset pystyimme ainoastaan tutustumaan maantien varressa entisen koulumme pihamaahan ja rakennusten jäännöksiin. Löysin opettajien asunnon ulkorapun, ulkorakennuksen rappukiven, entisen halkoliiterin oven saranan ja lipputangon pystytukina olleet ratakiskojen kappaleet. Muistoksi poimin koulun tontilta kesän viimeiset kullerot.
Kun sitten syksyllä 1990 saatiin Sortavalaan turistimatkoja järjestävältä liikennöitsijältä varma lupaus päästä näkemään entisiä kotikylän maisemia ja omaa syntymäpaikkaa, oli matkalle lähtijöiden jännitys huipussaan. Tiedossamme kuitenkin jo oli, ettei entisiä rakennuksia enää löytyisi, sillä kaikki oli hävitetty. Myöskään muistikuvan toteutuminen jatkosodan alun ensi vierailusta ei 47 vuoden jälkeen voinut olla muiltakaan osin mahdollista. Syyskuisena sunnuntaina läksimme, kolme sisarusta ja entinen lähinaapuri, maantieltä Oskari Immosen pihapiirin kohdalta etsimään syntymäpaikkojamme. Polku maantieltä johti suoraan Immosen navetan rauniolle ja siitä pihapellon kautta asuinrakennuksen jäänteiden ohitse suurten kuusien muodostaman rivin päähän, josta ennen lähti suora polku kotiimme. Tästä läksimme suunnistamaan noin 900 metrin pituista matkaa syntymäpaikallemme. Kun käytössäni ollut kartta oli vuodelta 1932, en pystynyt määrittämään riittävän tarkkaa karttapoikkeamaa, joten varovaisuuden vuoksi lähdimme suunnistamaan varman kiintopisteen, Kyyrönlammin, kautta. Ympärillämme vallitsi syvä hiljaisuus, vain kerran kuului jostakin edestäpäin venäläisen veturin möreä ääni ja sitten eteemme ilmestyi maan tasalle möyhennetty kanto ja tuore jätekasa, jotka veljeni määritteli karhun jättämiksi. Rantaan päästyämme huomasin ohittaneemme kotimme ja lähinaapurimme Pekka Muhosen pihapiirin hiukan niiden oikealta puolelta. Nyt oli helppoa ilman karttaakin nousta entinen peltorinne Pekka Muhosen tuvan uunin pohjille ja siitä suoraan ylöspäin noin 50 metrin matka kotimme navetan lammen puoleisen kiviseinän juurelle.
Yllätys oli melkoinen, sillä tuo navetan päätyseinän kivinen alaosa, joka aikanaan ylsi puoleen väliin seinää, oli säilynyt erittäin hyväkuntoisen näköisenä. Meidän veljesten syntymäkodin jäännökset löytyivät tiheän puuston keskeltä ja entisen uuninpankon vieressä kasvavan puun paksuuden perusteella arvioin sen iäksi vähintään 25 vuotta. Ympäristön hämäryyden vuoksi rakennuksen jäänteiden lähempi tarkastelu jäi sikseen. Entinen pihapelto oli osittain metsittynyt, mutta pienen etsinnän jälkeen sisaremmekin löysi oman syntymäpaikkansa, kun pusikon keskeltä paljastui uudemman asuinrakennuksen uunin raunio. Sitä suuntamerkkinä käyttäen löysimme tiheäksi kasvaneesta metsiköstä aikanaan keskellä peltoa sijainneen lapsuutemme leikkikiven. Yllättävää oli, että kiven yläpinta näytti nyt olevan melkein maanpinnan tasalla, vaikka aikanaan kiven päällys oli noin puolen metrin korkeudella. Kävimme läheisellä kaivon paikalla ja totesimme, että kaivon kiveys oli sortunut ja kaivo täysin tyhjä. Etsiskelin vielä entistä perunakellaria, mutta löysin vain matalan painanteen. Lapsuusvuosieni aikana kotini pihamaalta oli laaja näköala kohtisuoraan Kyyrönlammen yli Otrakkalan rinteelle, oikealle Matkaselän vanhan aseman seudulle ja vasemmalle kaukaa siintävälle Issakanvaaran korkealle mäelle. Nyt ei näkymää ollut edes 50 metriä rinnettä alaspäin, vaan kaiken näkyvyyden lammen suuntaan peitti tiheä, korkea puusto!
Tähän ensimmäiseen kotikyläkäyntiin meillä oli aikaa niukasti, joten oli kiirehdittävä etsimään myös matkatoverimme, Riitan, syntymäkodin paikkaa. Matkalla ensimmäinen yllätys oli, että puro, jossa lapsena keväisin pyöritimme vesimyllyjä, oli kuivunut aivan olemattomiin ja entinen puron yli johtanut kivistä muodostettu silta kadonnut. Toinen, ja tällä kertaa miellyttävä yllätys oli, että vanha tuttu tie entisen kotimetsän läpi oli säilynyt jokseenkin samanlaisena kuin se oli viimeiseen evakkoon lähtiessämme. Vain kuuset menosuunnassamme tien vasemmalla puolella olivat kovasti kasvaneet sekä pituutta että paksuutta. Syksyllä 1944 kuusikko oli vain muutamien vuosien ikäistä taimistoa. Tilan rajalla tien poskessa kasvanut suuri kuusi oli kaatunut tien poikki ja rajalta alkaneen Arvi Muhosen pihapellon kohdalla heinikko oli peittänyt tien pohjan. Arvi Muhosen tilan hyvin säilyneet sekä tuvan että kamarin uunien rauniot löytyivät tien tuntumasta helposti. Uunien rauniot olivat hyväkuntoiset siksi, että uunit olivat muuratut jatkosodan hyökkäysvaiheessa tuhoutuneen talon sijalle rakennettuun uuteen taloon. Tilan entisistä asukkaista oli muistona vain pihamaalla kuusen oksassa riippuva rikkinäinen pesuvati. Riitan syntymäkotiin Muhosesta oli vain muutamia satoja metrejä. Kun lähestyimme entistä Matti Holopaisen talonpaikkaa, meidät yllätti erittäin voimakas ruusuntuoksu. Pihamaalla kasvanut ruusupehko oli levinnyt vuosikymmenten kuluessa laajalle ja vielä syyskuun puolivälissä osa ruusuista oli täydessä kukassaan. Riitan syntymäkodin tuvan uuni oli yllättävän hyvässä kunnossa. Uuninsuurauta ja uunin pellitkin olivat paikoillaan. Riitta löysi uunin pankolta pienen litteän kiven, jonka hän vei Isälleen entisen kodin muistona.
Kun käytettävissämme ollut aika oli kulumassa loppuun, meidän oli pakko keskeyttää tutkimusmatkamme ja suunnistaa suoraan lähtöpisteeseemme, jossa autonkuljettajamme jo meitä odotti. Kävimme vielä yhdessä Ilmakanvuoren korkeimmalta kohdalta, Nousiaisen mäeltä, tähyilemässä Jänisjärveä, joka aikanaan avautui laajana ulappana silmien eteen. Nyt kasvillisuus peitti järvinäkymän melkein kokonaan. Paluumatkan alussa pistäydyimme Riitan mummilan, Santeri Vornasen, pihapellon reunalla toteamassa, että pellolta oli äskettäin korjattu ruista, sillä sängeltä löytyi tuoreita tähkiä. Pellon reunassa kohosi outo kumpare, jollaista siinä ei evakkoon lähtiessämme ollut. Oletimme, että tilan rakennukset oli purettu ja jätteet kasattu tähän kumpareeksi, jonka kuluneet vuosikymmenet olivat armeliaasti kasvillisuudella peittäneet.
Teimme tämän ensimmäisen onnistuneen kotikylämatkan ilomantsilaisen liikennöitsijän tarjoamana Sortavalaan suuntautuneena turistimatkana. Kotikylämatka tehtiin Sortavalasta käsin venäläisen isäntämme kanssa hänen Ladallaan. Kuriositeettina voin todeta, että täysi bussillinen meitä matkaajia palasi Sortavalasta Suomeen ilman, että kenenkään passissa olisi Neuvostoliitosta poistumisleimaa!
Seuraavan tutustumismatkan Ilmakkaan tein viiden eri suvun jäsenistä koostuneen ryhmän ”keulasuunnistajana” kesäkuun 30 päivänä 1991. Jälleen läksimme Ilmakassa Oskari Immosen tilan pellonreunasta suunnistamaan kohti syntymäpaikkaani. Nyt suunnistus onnistui edelliskertaa paremmin ja tulimme noin 150 metrin päähän pihapiiristä peltokapaleiden reunaan. Auringon loisteessa meidät yllätti pihamaan kukkien runsaus. Huonona kukkien tuntijana en edes ryhtynyt arvailemaan niiden nimiä, mutta tunnistin kuitenkin punaisena kukkivan ruusupensaan, pensasangervon ja koiranheisipuun. Tuvan uunin säilyneestä rinnasta löysin hellanrinkien kiinnityskoukun, jonka muistoksi valokuvasin. Arvi Muhosen entisessä pihapiirissä joukkomme jakautui kahteen osaan, Muhosten sukujen jälkeläiset jäivät valmistamaan ruokaa ja jäljellejääneet läksimme jatkamaan tutkimusmatkaa. Nousimme Arvi Muhosen entisestä pihapiiristä melko avointa pellon rinnettä ylös Olli Muhosen entiselle pihamaalle. Totesimme uunin raunion ja tuvan kivijalan säilyneen hyväkuntoisina. Lukuisat kirsikka- ja omenapuut olivat kuivuneet koukkuisiksi jäänteiksi, mutta yllätykseksi raparperipensas kasvoi edelleen täysin hoitamattomana vielä 47 vuoden jälkeen tuoreita varsia!
Pienen notkelman yli siirryimme Juho Tukiaisen talon kumpareelle. Pihamaan alue oli säilynyt avoimena ja oli täynnä kuivuneita valkovuokkojen jäänteitä. Uunin raunio oli säilynyt yllättävän hyvänä tiheän puuston keskellä. Pihasta kylätielle johtanut polku oli hävinnyt, mutta hyvin löysimme tien mutkan, josta suora tie johti Leskiseen ja kääntyi tulosuunnastamme alas vasemmalle Holopaisen suuntaan. Entinen kylätie Leskisen suuntaan oli melko hyväkuntoinen. Ensimmäiseksi meitä oli pihapiirissä vastassa suuri navetan raunio, jonka päädyn ikkuna-aukossa olivat edelleen säilyneet piikkilankaristikot muistona sotavuosista, jolloin ristikon takana oli sotavankileiri. Pihapelto Vornaseen päin oli edelleen melko avointa. Asuinrakennuksen jäänteet olivat tiheikön peittämänä kumpareena pihan keskellä. Talon rauniot kätkenyttä tiheikkökumparetta emme ryhtyneet kaivelemaan. Entinen kylätie alas rinteeseen Jalkaseen päin näytti jonkin verran käytetyltä, mutta rinteeseen oli kaatunut puita, jotka tukkivat tien. Tien reunassa kasvoi edelleen korkea pihakuusi ja tien takana pihapelto oli avoin, mutta näytti täysin viljelemättömältä. Tämän pitemmälle emme tutkimusmatkaamme tähän suuntaan ulottaneet, vaan palasimme vanhaa kylätietä pitkin takaisin Arvi Muhosen talon rauniolle, jossa vietimme koko ryhmän kanssa muistorikkaan ruokailuhetken.
Suunnistettuamme takaisin maantielle odottavan bussin luo, muutamat meistä lähtivät tutustumaan tulosuunnastamme tien vasemmalla puolella olleen suuren ja vaikeakulkuisen hakkuuaukean yli pilkottavaan torniin. Tuo erittäin ruosteinen rautakiskoista rakennettu torni sijaitsi suurin piirtein Ilmakanvuoren korkeimmalla kohdalla ennen sotia sijainneen, hirsistä rakennetun tornin paikalla. Nähtyämme tornin kunnon kenelläkään ei ollut halua lähteä kiipeämään ylös maisemia katselemaan. Muutaman vuoden kuluttua torni olikin kadonnut. Bussimme ollessa parkkeerattuna mäellä tien kupeeseen muodostuneella parkkialueella kävimme tutustumassa tien toisella puolella sijaitseviin Antti Nousiaisen pihapiirin jäännöksiin. Löydökset olivat tavanomaiset: navetan kivijalka ja asuinrakennuksen uunien rauniot. Pihapiirin komeat kuuset ja vaahtera olivat säilyneet. Ala-Ilmakalle johtaneen vanhan kylätien alkupäässä, Nousiaisen pellon reunassa, oli ennen jättimäinen kuusi, jonka välirauhan aikana venäläiset olivat kaataneet. Kanto oli meille sotavuosina mainio maamerkki tien lähtökohdan osoittajana. Kuusen katkaisupinta oli korkealla eikä ollut sahauspinta, vaan näytti kuin majavat olisivat sen jyrsineet. Etsimme tuota kantoa, mutta emme sitä enää löytäneet. Hiukan syrjemmässä sijainneen Juho Nousiaisen tiluksia emme käyneet tutkimassa, kun joukossamme ei ollut Nousiaisten jälkeläisiä.
Sillä aikaa, kun bussi kävi kääntymässä Kirkkolahden tienhaarassa, kävin tutustumassa Taavi Turusen tilan pihakumpareeseen. Asuinrakennuksen ja navetan rauniot olivat sielläkin melko hyväkuntoisen näköisiä. Talon ympärillä olleet mahtavat kuuset olivat edelleen paikoillaan ja juhannusruusu aloitteli vasta kukintaansa. Aikanaan kaukaa Pirttipohjasta päin maamerkkinä näkynyt vinttikaivo oli pihamaalta hävinnyt. Matti Turusen rakennuksen jäännöksiä pellon keskeltä en käynyt tutkimassa. Etsin vielä kohdan, jossa vanha maantie jokseenkin Taavi Turusen talon kohdalla erosi Hiekanlahden suuntaan nykyisestä, eli Ilmakan- vuorelle nousevasta maantiestä. Tässä vaiheessa kesää kasvillisuus ei vielä täysin peittänyt eroamiskohtaa.
Tämän kotikylämatkan kohteet oli kierretty ja bussi pysäköitiin jälleen Oskari Immosen entisen talon pihamaalle vievän tien kohdalle yhteistä päätöskahvihetkeä varten. Kahvivieraaksemme saimme vielä yllättäen Jänisjärveltä kalamatkalta palaavan venäläisen autokunnan. Siinä sitten kukin tavallaan yritti elekielellä selvittää asioitaan venäläisen perheen jäsenten kanssa. Miten kukin omasta mielestään onnistui, siitä ei keskusteltu, mutta kaikki näyttivät kuitenkin tyytyväisiltä tapaamisen antiin. Kahvi- ja tarinatuokion jälkeen sanoimme taas entiselle kotikylälle näkemiin.
Pälkjärven pitäjäseuran entisessä kotipitäjässä järjestämän kesäjuhlamatkan aikaan 11.7.1992 tein muutaman entisen naapurin kanssa pikavierailun syntymäpaikalleni. Tällöin kuvasin pihamaalla komeasti kukkineen keisarinkruunun ja totesin ukonhattujen valtaavan jatkuvasti lisää elintilaa. Nyt kukat olivat siirtyneet jo metsästä entisten peltojen reunoille ja jopa pihamaalle asti. Käyntimme päätteeksi teimme vielä vierailun lapsuuden leikkikivelle, josta oli muodostunut näiden syntymäkodin sijoilla käyntien riitti.
Pälkjärven pitäjäseura ryhtyi vuodesta 1993 alkaen järjestämään jokaisen toukokuun viimeistä edellisenä viikonvaihteena entiseen kotipitäjään suuntautuvan muistelumatkan, joka sai ajankohdalle sopivan nimen: ”valkovuokkomatka”. Matkan ensimmäisen päivän iltapäivä on varattu kotikyläkäynneille. Matka on jäsenten keskuudessa ollut erittäin suosittu ja toukokuussa 2018 tehtiin jo 24. valkovuokkomatka, sillä vuonna 1994 toisen Pälkjärvellä vietetyn kesäjuhlan vuoksi matkaa ei järjestetty.
Ensimmäisen valkovuokkomatkan lauantai oli oikein kaunis ja helteinen. Meitä oli lähdössä Kyyrönlammin tuntumaan seitsemän hengen ryhmä, mutta tällä kertaa suunnistuksen aloitimme Santeri Vornasen pellon nurkasta kohti Leskisen pihapiiriä. Tie talojen väliltä oli kadonnut tai ainakaan se ei ollut selvästi tunnistettavissa. Tulimme jälleen hiukan oikealle, mutta kuitenkin Leskisen talon pihapiiriin, jossa ensimmäiseksi pihakumpareen reunassa meitä oli vastaanottamassa melkein täysin maahan uponnut jousiäes muistona menneiltä vuosikymmeniltä. Asuinrakennuksen jäänteet kätkenyttä tiheikköä emme nytkään tutkineet. Leskisen pihapiiristä jatkoimme matkaa entistä kylätietä pitkin ja tutusta tien mutkasta oikaisimme Juho Tukiaisen entisen talon pihamaalle, jossa hetken ihailimme komeista valkovuokoista muodostunutta luonnonkukkapenkkiä. Seuraavaksi siirryimme Olli Muhosen pihapiiriin, jonka tuvan tasaisella kivijalalla istuen ja luonnon antimista – raparperin varsista – nauttien vietimme ensimmäisen lepotauon. Tuosta Olli Muhosen tuvan kivijalasta muodostuikin kotikylämatkojemme vakituinen lepopaikka yli kymmenen vuoden ajaksi. Olli Muhosen mäeltä laskeuduimme alas ja suurten kuusien reunustamaa entisten kujosten pohjaa pitkin siirryimme Matti Holopaisen entisen talon pihamaalle, joka näytti täysin samanlaiselta kuin edellisellä käyntikerralla. Arvi Muhosen pihan kautta siirryimme entistä kylätietä pitkin purolle, mutta tällä kertaa emme kääntyneetkään oikealle Kyyrönlammin rantaan, vaan suunnistimme hiukan vasemman kautta syntymäkotini pihapiiriin. Tuo muutamien satojen metrien metsätaival oli täynnään valkovuokkoja ja osittain kullerotkin olivat jo täydessä kukassaan. Muutoinkin pihapiirin ympäristö oli erilaisia kukkia täynnä. Leikkikivellä käyntiä ei nytkään unohdettu. Käytettävissä ollut aikamme oli jälleen rajoitettu, joten pitempi viipyminen missään kohteessa ei ollut mahdollista, mutta vielä halusimme kuitenkin nähdä Pekka Muhosen talon rauniolla kasvavan mahtavan tuomen, jonka olimme panneet merkille jo ensimmäisen matkamme aikana. Tuo tuomi keväisessä loistossaan olikin kerrassaan mahtava näky. Kaiken loiston keskeltä oli kuitenkin jo huomattavissa, että tuomi oli rappeutumassa ja kukki viimeisiä vuosiaan.
Pekka Muhosen talon raunioilta palasimme purolle ja siltä kylätien pohjaa takaisin Leskisen pihapiiriin ja entisen pihapellon reunalta aloitimme suunnistuksen lähtöpaikkaamme. Tälläkin kertaa suuntamme vei hiukan oikealle ja tulimme yllättäen pellon reunaan, jonka totesimme kuuluneen Tauno Koljosen tiluksiin. Tällä kertaa meillä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta nousta pellon reunaa pitkin pihapiiriin, vaan jatkoimme suunnistustamme sovittuun lähtöpisteeseen.
Kesäjuhlamatkalla 9.7.1994 pieni ryhmä kävi jälleen Ilmakassa ja kuljimme jo tuttua reittiä Vornasen pellon kulmalta Leskiseen. Siellä minulla oli miellyttävä tehtävä esitellä vieraanamme olleelle pastori Timo Leskiselle hänen isänsä entisen kotitilan paikkaa ja ympäristöä. Asuinrakennuksen jätteet peittävä tiheikkö ei nytkään houkutellut kaivautumaan sen sisään, kun jo reunoilla kasvoi runsaasti piikikkäitä ruusupehkoja. Sen sijaan saimme tuon tiheikön reunoilla ihailla runsaita ja erivärisiä ruusunkukkia. Timo halusi nähdä myös Kyyrönlammin. Niinpä sitten tuttua tietä pitkin kuljimme entiseen ns. kylänrantaan ja katselimme hetken keltaisten ulpukoiden eli ”siankärsien” keinumista laineilla. Kun katseeni kiersi ympäri lammen rantoja, huomasin yllättäen, että Kyyrönmäen puoleisella rannalla seisoi kaksi henkilöä ja heidän vieressään oli suuri auton tai traktorin päällysrengas. En pysty sanomaan huomasivatko he meidät, mutta ainakaan kumpikaan osapuoli ei millään lailla reagoinut näkymään.
Tämän matkan jälkeen käyntini Ilmakassa jäivät yli 10 vuoden ajaksi keväisen valkovuokkomatkan varaan. Tosin en joka kevät käynyt Ilmakassa, vaan välillä tutustuin toistenkin matkalaisten entisiin kotipaikkoihin. Vuoden 2008 valkovuokkomatka oli minulle erityisen merkityksellinen siksi, että kaikki kolme poikaamme osallistuivat matkalle. Tuolloin tuli syntymäkotini ympäristö erityisen tarkkaan tutkituksi ja käytettävissä olleen ajan puitteissa myös muut Ilmakan minulle tutut paikat. Silloin syntymäkotini navetan rauniokin oli vielä hyväkuntoinen ja sitä ei vielä toukokuussa aluskasvillisuuskaan peittänyt. Tutkiessamme paikkoja tein kiveyksen juurelta löydön: kultareunaisen kahvikupin puolikkaan, jonka pohjasta löytyi teksti ”Suomi Finlandia 1938”. Säilytän tuota kupin puolikasta syntymäkotini muistona. Muita kotikylän muistoja ovat pienessä rasiassa säilytetty pihamaan kukkapenkistä otettu multa ja pieni pullollinen Kyyrönlammin vettä.
Vuodesta 2011 lähtien minulla on ollut vuosiviisumi, joten pistäytymiset kotikylässä eivät enää rajoittuneet ryhmäviisumilla tehtyihin valkovuokko- ja kesäjuhlamatkoihin. Mahdollisuus käydä eri vuodenaikoina antoi paremman tilaisuuden vertailla entisen kotikylän alueella yli neljännesvuosisadan aikana tapahtuneita muutoksia.
Syksyllä 1990 tehdyn ensimmäisen matkan aikana totesimme, että maantien varren pellot olivat viljelys- ja laidunkäytössä, mutta tienvarren ulkopuolella maasto näytti täysin koskemattomalta. Ainoa tuoreempi ihmiskäden jälki löytyi Kyyrönlammin rannalta. Siellä oli noin 2 metriä korkea pyöreä pylväs, jonka yläpää oli veistetty nelisuuntaiseksi kärjeksi ja pylvään yläosassa oli neljällä suunnalla numerot. Ottamassani valokuvassa näkyvät kaksi viereistä numeroa 76 ja 61. Pylvään tarkoitus jäi meille arvoitukseksi. Seuraavalla matkalla kävin ensimmäisen kerran ns. kylän rannassa. Siellä oli pidetty joskus leiriä, sillä paikalta löytyi nuotion pohjia, lukuisia tyhjiä vodkapulloja, säilykepurkkeja ja muuta roskaa. Jäljet eivät kuitenkaan olleet tuoreita. Syksyllä 1990 maantien vasemman puoleinen metsä Immosen talon kohdalla oli pystyssä, mutta keväällä 1991 siinä oli jo suuri hakkuuaukea. Seuraavien vuosien aikana alkoivat hakkuut entisessä Oskari Immosen metsässä myös peltoaukean oikealla puolella. Työmiehiä emme yleensä nähneet, vain kerran tuli yksi mies kirves olalla vastaamme. Samoihin aikoihin totesimme hakkuita tapahtuneen myös Leskisen ja entisen kotitilani metsissä. Puiden ajojälkiä emme erityisesti tutkineet Leskisen ja entisen kotitilan kohdalla, koska siellä ajoväylät olivat rinnemaastossa. Sen sijaan Immosen metsästä puiden ajo oli tapahtunut varmaankin isoilla traktoreilla, sillä lehtipuuvaltaisessa, alavassa metsässä traktorit olivat jättäneet jälkeensä erittäin syvät ojat. Tiedossamme ei ole, mistä kaikista metsistä puita ajettiin Ilmakan maantien varteen, mutta ainakin vielä keväällä 1998 maantien varret olivat täynnä kaikenlaista puutavaraa ja tiekin supistunut niin kapeaksi, että juuri ja juuri linja-auto mahtui kulkemaan rumien puukasojen välistä.
Iskra-sovhoosin toiminnan loputtua Ilmakan maantievarren pellot jäivät kesannolle ja valkovuokot sekä muut luonnonkukat valtasivat alueet. Maantiestä syrjässä olevat pellot olivat olleet täysin luonnontilassa kaikki sodan jälkeiset vuosikymmenet. Alueella käynnit neljännesvuosisadan aikana ovat todistaneet, että entisten peltojen metsittyminen on ollut paikoittain yllättävän hidasta. Päinvastainen tilannekin on todettavissa, sillä Ilmakan maantien varressa ollut Janne Heiskasen tilaan kuulunut peltokaistale metsittyi täydellisesti muutamassa vuodessa, kun heinän korjaaminen alueelta lopetettiin.
Kulumassa olevan vuosikymmenen alkuvuosina alkoi Ilmakan maisemissa tapahtua monenlaisia muutoksia. Kun puukasat oli korjattu maantien varrelta, vuoroon tulivat tien korjaustyöt. Ilmeisesti aloitteentekijöinä ja mahdollisesti myös rahoittajina lienevät Kirkkolahdessa sijaitsevat Mustat Kivet -lomakeskus ja sen yhteydessä toimiva eläintarha? Mahdollisimman hyvät liikenneyhteydethän ovat yrityksien toiminnan kannalta erittäin tärkeitä. Muutaman valkovuokkomatkan aikana jo todettiin, että myös entiselle Ilmakan kylätielle Leskisen ja Holopaisen välille oli ajettu paksu kerros pehmeää hiekkaa. Kun ensimmäisen kerran syksyllä 2013 läksimme pienen ryhmän kera Sortavalan maantiestä alkavaa kylätietä pitkin taivaltamaan kohti Ilmakanvuoren selännettä, tuli noin 300 metriä kuljettuamme vastaan tien poikkisuuntiin pystytetty yli 2 m korkea metalliristikkoinen aita ja kaksiosainen aidan korkuinen portti, joka oli ainakin sillä kertaa auki. Edelleen oli todettavissa, että tietä oli yritetty leventää ja korjata. Myös raviojia oli kaivettu tien molemmin puolin. Väli Sortavalan maantie – Jalkanen – Leskinen oli kuitenkin vielä keskeneräiseltä vaikuttava. Väli Leskinen – Holopainen oli pinnaltaan jo aikaisempaa parempi, mutta rinteessä ja alhaalla matalassa notkelmassa rumpujen paikat olivat kaivettuina, mutta putkia vailla. Meille oli yllätys, että Holopaisen entisten uunien jäänteiden ympäri oli tehty liikenneympyrä ja korjattu tie päättyi siihen.
Seuraavan kerran kävinkin Ilmakassa vasta valkovuokkomatkalla 2016, tälläkin kertaa Arvi Muhosen jälkeläisten opastajana, mutta en enää suunnistajana. Nytkin läksimme Sortavalan maantieltä entisen Antti Näätäsen tontin paikkeilta entistä kylätietä pitkin Jalkasen kautta Leskisen mäelle. Jalkasen kohdalla jo huomasimme, että pihapelto oli raivattu sileäksi ja sama oli tilanne myös Leskisen pihapellon kohdalla. Kun jatkoimme matkaa, totesimme entistä kylätietä kunnostetun lisää ja edellisen kerran avoinna olleet rummut olivat jo putkitetut. Lisäksi totesimme, että Juho Tukiaisen ja Olli Muhosen välillä olleen matalan notkelman läpi oli kylätiehen saakka avattu Ilmakan maantieltä lähtien uusi, ainakin traktorilla ajokelpoinen tie. Olli Muhosen entisen pihakumpareen kaikki puut oli kaadettu, uunin raunio ja tuvan kivijalka hävitetty. Koko kumpareelta oli myös kannot poistettu ja alue tasoitettu. Kylätien uusimista oli jatkettu edelleen Holopaisesta lähtien Arvi Muhosen talonpaikan ohi purolle, joka oli saanut kunnollisen sillan ja läpimitaltaan kookkaan vesiputken. Tie näytti jatkuvan suoraan eteenpäin joko Pekka Muhosen entisen pihamaan tai syntymäkotini pihamaan läpi, mutta käytettävissäni ollut aika ei antanut sillä kertaa enää mahdollisuutta jatkaa tutkimusmatkaa purolta eteenpäin.
Valkovuokkomatkan aikana mietimme ja arvailimme tehtyjen pellonraivausten tarkoitusta. Tarkoitus paljastui jo seuraavalla 17.8.2016 tehdyllä matkalla. Raivatuista peltoalueista oli tehty riistapeltoja. Peltojen reunalle tien poskeen oli pystytetty ampumakorokkeet ja monin paikoin kylätien varrelle siirretty valmiita, vankkatekoisia ruokintakatoksia. Entisen Ilmakan alueet on siis tarkoitus muuttaa metsästysmaiksi, mutta mistä metsästäjät? Myös se varmistui, että kunnostettu kylätie ja sille tulevaksi avattu uusi tie ovat ainakin traktorilla ajokelpoisia, sillä näimme ohi kulkiessamme Leskisen entisellä pihamaalla kookkaan traktorin, jonka ympärillä hääri kolme miestä. Yllättävää oli sekin, että tienvarsialueita oli ryhdytty raivaamaan, sillä Arvi Muhosen entisen pihapiirin erittäin hyvinä säilyneet tuvan ja kamarin uunien rauniot olivat vielä toukokuussa paikallaan, mutta elokuussa rauniot olivat jo poissa ja alue tasattuna. Nyt jatkoimme uusittua tietä pitkin purolta eteenpäin, mutta ympäristössä tapahtuneet muutokset sotkivat vanhoja muistikuvioitani niin, että kesti melko kauan vakuuttua siitä, että tie oli todella muutettu kulkemaan syntymäkotini pihamaan läpi Kyyrönlammin koillisnurkkaan ja sieltä suoraan kohti Kyyrönmäkeä. Oloni oli ympäristömuutosten vuoksi niin hämmentynyt, että leikkikivikin jäi etsimättä. Myös syntymäkotini uunin raunio oli raviojien raivauksen yhteydessä hävinnyt.
Myöhäsyksyllä 2016 tekemämme matkan aikana todettiin, että myös Ala-Ilmakalla olleen Taavi ja Matti Turusen entiset pellot oli muutettu riistapelloiksi ja varustettu ampumakorokkeilla ja ruokintakatoksilla. Vanhan maantien peruskorjauskin oli aloitettu Hiekanlahden suuntaan ja meille kerrottiin, ettei läpiajo olisi mahdollista.
Kevään 2017 valkovuokkomatkalla käyntimme syntymäpaikoillamme yhdessä matkatoverini Matti Honkasen kanssa epäonnistui, sillä nyt entisen Ilmakan kylätien korkea portti oli kiinni ja kahdella lukolla suljettu. Sunnuntaina sen sijaan toteutimme joukolla edellisenä syksynä suunnitellun kävelyretken vanhaa maantietä pitkin Ilmakanvuoren juurelta Mytsyrinmäen alle Hiekanlahdella. Heti alkumatkasta totesimme, että Ida Immosen ja Jeskasen tienvarsipellot oli muutettu riistapelloiksi ja varustettu ampumakorokkeilla ja ruokintakatoksilla. Juho Leinosen pihakumpareen juurella sijaitsevan ”keisarin pöytäkiven” tai ”Puntuksen pöydän” ympäristö oli raivattu kaikesta kasvustosta ja itse kivi puhdistettu paljaaksi kaikesta kasvipeitteestä. Aikaisemmin kauniina säilynyt Juho Leinosen entinen pihakumpare oli ”parturoitu” paljaaksi ja varustettu tavanomaisella ampumakorokkeella ja ruokintakatoksella. Vanha maantie koko tuon noin 5 kilometrin matkalta oli kunnostettu autolla ajokelpoiseksi.
Kevään 2018 valkovuokkomatkalla tapahtui se ihme, että ensimmäisen kerran elämässäni pääsin autokyydissä syntymäkotini pihamaalle! Tuo automatka oli tilattu Boris Ahoselta ja hänen kanssaan tuon kiertoajelun suoritin. Lisäksi seurassamme kulki omalla autollaan Sortavalassa sijaitsevan Pohjois-Laatokan museon edustaja Erkki Kähkönen seuralaisineen. Boris poikkesi Ilmakan maantieltä Koljosen ja Immosen välistä tehtyä uutta tietä entiselle kylätielle ja sitä pitkin oikealle Leskisen pihamaalle. Nyt tuo pihamaan alue näytti kuin hirmumyrskyn jäljiltä. Komea pihakuusi oli kadonnut, navetan raunion päällä ja ympärillä oli valtava kasa kaikenlaista puutavaraa, pihakumpareelta kaikki puut ja vesakko hakattu, mutta kaikki jätetty raivaamatta paikalleen. Kauniin pihakumpareen näkymä oli täysin kadonnut ja sitä paikalliset seuralaisenikin kummastelivat. Leskisen pihapiiristä käännyttiin takaisin päin ja ajettiin syntymäkotini pihamaalle. Nyt sain varmuuden siitä, että navetan kiviseinä oli edelleen pystyssä, mutta pusikon peitossa raviojan takana. Matkamme jatkui uutta tietä Kyyrönmäelle ja sieltä Pirttipohjan selännettä pitkin vanhaa kylätien pohjaa noudatellen Pirttipohja – Hiekanlahti väliselle vanhalle maantielle. Erkki Kähkönen oli matkassa ”Puntuksen pöytään” kohdistuvan kiinnostuksen vuoksi ja siksi ajoimme Pirttipohjasta vanhaa maantietä pitkin aina Leinosen pihakumpareen juurella sijaitsevalle kivelle saakka, jossa kiveä kuvattiin joka puolelta ja pidettiin lyhyt kiven historiaa kosketellut tarinatuokio. Mytsyrin mäen alla Erkki Kähkönen seuralaisineen kääntyi Sortavalan suuntaan ja Boris Ahonen jätti minut Puikkolassa huoltoaseman pihamaalle, jossa oli ryhmämme sovittu kokoontumispaikka. Minun kannaltani erittäin historiallinen muistelumatka oli tehty.
Nyt minulla ei ole enää vuosiviisumia, joten matkat syntymäkylääni jäävät minimiin. Kevään valkovuokkomatkoille aion kuitenkin osallistua niin kauan kuin se terveyteni ja fyysisen kuntoni puolesta on mahdollista. Viime vuosikymmenten aikana on syntymäseudun paikkoja ja maisemia tullut valokuvattua runsaasti, joten ikävän iskiessä voin aina kuvien avulla palata muistelemaan varhaisnuoruudessa vietettyjä vuosia nykyisen valtakunnanrajan takaisissa maisemissa.
Valitettavasti minulta jäi näiden viimeisten vuosikymmenten aikana muutamien entisten naapureiden pihapiirit tutkimatta. Työväentalon itäpuolella Leppäojan takana sijainneet Veikko Asikaisen, Tauno Haarasen ja Sandra Juntusen tiluksilla jäi käymättä ehkä sen vuoksi, koska noilla tiloilla asuneiden perheiden jäseniä ei osallistunut matkoillemme. Väinö Nousiaisen talonpaikka oli jo autio koko jatkosodan ajan, sillä perheenjäsenet eivät palanneet Ilmakkaan, vaan jäivät asumaan Liperiin vuonna 1941 saamalleen pika-asutustilalle. Antti Seppäsen tilan rakennukset oli hävitetty jo ennen sotia, mutta Antti Seppänen rakensi jatkosodan aikana itsellensä jonkinlaisen kodan tapaisen asumistilan, jonka hän vuorasi ulkopuolelta kuusenhavuilla. Itse hän oleskeli tilallaan melko harvoin, sillä kulkukauppiaana hän kiersi jatkuvasti ympäri maata. Tutkimatta jäi myös Iisakki Honkasen tila, joka oli idän suunnalla syntymäkotini lähin naapuri. Honkaset olivat Ilmakassa ”uudisasukkaita”, sillä perhe muutti kai joskus 1920 -1930 -luvulla Pielisjärveltä. Tämä talonpaikka olisi tullut tutkittua, jos valkovuokkomatkalla 2017 suunniteltu käynti tilalla vuonna 1943 syntyneen Matti Honkasen kanssa olisi toteutunut.
Muistellessani Ilmakan elinvuosieni aikaa ja vertaillessani sitä viime vuosikymmenten alueelta saamiini kokemuksiin tulee mieleeni muutamia selvittämättömiä eroja.
Ennen Ilmakan maastot olivat erittäin marjaisia. Mustikkametsä alkoi melkein ikkunan alta. Vanhoilla kaskiahoilla kasvoi runsaasti metsämansikoita. Ojien pientaret ja kivirauniot olivat kesäisin täynnä monenvärisiä mesimarjoja. Viimeisin puolukkamuistoni on evakuointimääräystä seuranneelta viikolta. Kävin vielä tuolloin veljieni kanssa kerran puolukassa Alavin puroon viettävässä rinteessä. Yhdessä ihmettelimme, miten valtavasti tuossa rinteessä oli täysin kypsää puolukkaa! Olen nyt yli neljännesvuosisadan aikana käynyt Ilmakan maastoissa eri marja-aikoina useita kertoja, mutta muistiini ei ole jäänyt yhtään kertaa, jolloin olisin nähnyt ainuttakaan metsämarjaa! Mihin marjat ovat kadonneet? Voiko syynä olla pelkästään alueen asumattomuus ja karjattomuus?
Kyyrönlampi oli lapsuusvuosieni aikana eräs elämäni kiinnostuksen kohteista. Jo ennen talvisotaa setäni teki minulle ongen ja opetti onkimisen taitoa. Samoin hän opetti minua myös uimaan, mutta molemmat taidot taisivat jäädä vielä ennen ensimmäistä evakkomatkaa täysin kokeiluasteelle. Jatkosodan aikana käytiin uimassa ja ongella ahkerasti. Usein onkimatkalla kierrettiin lampi ympäri ja koskaan ei tarvinnut palata ilman saalista, sillä Kyyrönlampi oli tunnetusti hyvin kalaisa. Nyt kotiseutumatkoilla Kyyrönlammin rannalla käydessäni minua on ihmetyttänyt kalojen liikkeiden täydellinen puuttuminen. Sotavuosina lampea kiertäessämme aina oli nähtävissä myös kalojen liikkeitä. Ovatko menneiden vuosikymmenten aikana kaikki kalat hävinneet vai hävitetty? Tähän kysymykseen ei Boris Ahonenkaan pystynyt vastausta antamaan, vaikka hän oletettavasti tuntee tämän hetken tilanteen parhaiten.
Kyyrönlampiin liittyy myös toinen kummallinen tilanne. Yhden kevään valkovuokkomatkalla ns. kylänrannassa erään leppäpehkon juuresta löytyi iso kasa simpukan kuoria, joita ei siinä paikassa edellisenä keväänä ollut. Mistä tuo kasa oli ilmestynyt? En ole koskaan kuullut kenenkään entisen ilmakkalaisen kertovan, että Kuyyrönlammessa olisi simpukoita (näkinkenkiä). En ole myöskään itse lammen rantoja kiertäessäni ja kahlatessani nähnyt pohjassa simpukoita. Tämän ongelman selvitystä en ole edes muistanut Boris Ahoselta kysyä.
Kyyrönlampi ja sen rantamaisemat tulevat pysymään muistissani ja päivittäin katselen lammen ”liplattavia” laineita tietokoneeni näytön taustakuvasta.
Unto Kortelainen
Unto oli innokas ja taidokas kuvaaja. Hän tallensi paljon kuvia kotiseutumatkoilta ja juhlatapahtumista. Linkistä voi katsoa Unton ottamia kuvia pitäjäseuran kuvagalleriasta hakusanalla Ilmakka: https://palkjarvi.fi/galleria/index.php?/search/psk-20240813-urg2y2DIYj
Unton ääntä voi kuunnella puhelinhaastattelussa, jossa hän kertoo tekemistään kotiseutumatkoista. Nauhoitus on tehty huhtikuussa 2021. Haastattelijana Matti Holopainen
