AUNUS HARMAASILMÄ, PUUNATTU PETROSKOI JA ÄÄNISEN AALLOT / Marja Nissinen

Tarunhohtoinen Äänislinna oli tehnyt Airi-äitiini lähtemättömän vaikutuksen jatkosodan aikaisissa radiolähetyksissä. Niinpä kaupunki Äänisen rannalla kiehtoi hänen mieltään yhä yli 70 vuoden jälkeenkin. Lisäksi hän muisti näyttäneensä kartalta Suur-Suomen luonnolliset rajat oppikoulun historian tunnilla.

Koska Naatselän nassikka oli ryhtynyt harrastamaan kotiseutu- ynnä muuta matkailua luovutetussa Karjalassa, Airi totesi tomerasti alkuvuodesta 2012, että Petroskoissa pitää ehdottomasti käydä tulevana kesänä, kun kerran ympäri Karjalaa kaahelletaan. Iso A päätti siis passittaa Naatselän nassikan Petroskoihin, mutta sen sijaan itse hän ei matkaan tohtinut lähteä, vaikka juuri hänellä pakkomielle Äänislinnasta ilmeni.

Naatselän nassikka ja allekirjoittanut olivat mukisematta aina valmiina kuin partiolaiset ikään, sikäli kuin reissuideoista tuli puhetta. Kun kuskiksi värvättiin Keravan koltiainen, tuttu kolmen kopla kaasutti matkaan säteilevän aurinkoisena perjantai-iltapäivänä elokuun jälkipuoliskolla. Loppukesä hehkui kauneimmillaan kullanhohtoisena, olihan lämpömittarin elohopea kivunnut +24 asteeseen.

Viilettäessämme itään vievällä moottoritiellä lähellä Helsinkiä meidät ohitti vauhdikkaasti pieni klupu henkilöauto, jossa istui kaksi nuorta häiskää paksut villamyssyt tiukasti päässään! Nokkamme loksahtivat auki taivastellessamme, kuka hullu sellaisella säällä tarkenee villamyssyissä. Pompannapissa pyyhälsi luultavasti kaksi thaimaalaista marjanpoimijaa kohti Itä-Suomen salomaita.

Yleensä pysähdyimme Karjalan kierroksillamme itseoikeutetusti Pälkjärvellä yöpyen Boriksella kunnantalon naapurissa. Haikeutta tuntien hurautimme tällä kertaa poikkeuksellisesti Pälkjärven ohitse jatkaen yöksi Herrankukkaroon Ruskealassa, sillä tahdoimme lyhentää seuraavan päivän ajorupeamaamme. Siksi kiiruhdimme mahdollisimman pitkälle ennen pimeää. Vanhan rajan ylityksestä seuraavana aamupäivänä käynnistyi Itä-Karjalan retkemme kunnolla.

Prääsäntiellä Aunuksessa

Siirryttyämme Aunuksen puolelle Prääsän piiriin teiden kunto kohentui kertaheitolla häkellyttävästi, vaikka asutusta erottui entistä vähemmän. Taloja ja kyliä ei näkynyt, vaikkakin tien penkalla istui harvakseltaan jokunen huivipäinen muori myymässä ämpärillistä metsämarjoja tai sieniä. Suora, leveä, hyvälaatuinen maantie halkoi komeita koskemattomia mäntymetsiä kilometri toisensa jälkeen tasaisessa maastossa. Siellä täällä keskellä ei-mitään maantiehen oli rakennettu monikaistaisia levennyksiä, joille ei voinut keksiä muuta kuin sotilaskäyttöä. Arvuuttelimme, oliko niitä tarkoitus hyödyntää sotilaskoneiden lentokenttinä vaiko panssarivaunujen ryhmitysalustana.

Upeita suorarunkoisia hongikkoja ihaillessamme alkoi Suur-Suomi-aate avautua jopa Karjalan palautukseen skeptisesti suhtautuvalle Keravan koltiaiselle. Paljaalla silmällä kävi selväksi, miksi metsäteollisuus oli ajanut hanakasti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen. Puukuutioita ynnäillessään Keravan koltiainen alkoi leikillisesti lämmetä ajatukselle Suur-Suomesta.

Sortavalasta Petroskoihin johtavan reittimme varrelle sijoittui pikkuruinen muutaman talon käsittävä karjalaiskylä, joka saattoi olla nimeltään Manke/Manga. Maantien vasemmalta puolen kohosi jyrkkä töyräs, jonka päälle oli rakennettu ortodoksinen tsasouna. Rinteen jyrkkyydestä huolimatta kipusimme mäen päälle tsasounalle ihailemaan sieltä avautuvaa idyllistä pelto- ja järvinäköalaa.

Paria vuotta aiemmin olimme vierailleet heinäkuussa Kinnermäen ja Vieljärven viehättävissä karjalaiskylissä jopa yöpyen edellä mainitussa paikassa. Kinnermäessä on säilynyt arvokasta rakennusperintöä aina 1800-luvulta saakka yhtenäisenä, rikkumattomana 17 talon kylämiljöönä. Kookkaat maalaistalot edustavat itäkarjalaista maalaamatonta pyöröhirsiarkkitehtuuria. Taidokkaan elegantisti veistetyt puuleikkaukset koristivat niiden räystäitä, ikkunanpieliä ja mahdollisia parvekkeita. Suomalaisrakennuksista aunuslaistalot poikkeavat kahdessa suhteessa: yhtäältä niistä puuttuvat kivijalat, toisaalta eläinsuojat on liitetty asuintilojen yhteyteen eikä erillisiksi navetoiksi, talleiksi tai kanaloiksi. Sisällä jykevissä hirsitaloissa oli ihanan vilpoisaa +33 asteen kesähelteestä huolimatta, joten makoisat unet olivat matkalaisille taatut vanhanaikaisesti sisustetuissa huoneissa. Löylyt heitettiin perinteisessä savusaunassa. Kapeiksi kynityt karsikkokuuset reunustivat 1700-luvulla pystytettyä jumalanäidin tsasounaa. Sen ikonostaasi komeili yllättävän runsaskuvaisena ottaen huomioon pyhäkön syrjäisen sijainnin.

Kinnermäen kuumuudessa pölyävällä kylänraitilla juoksenteli vapaana valkoinen vuohilauma hakeutuen maistuvien heinätuppojen äärelle. Vieljärvellä taas mustavalkoinen lehmä käyskenteli rauhallisesti märehtien tien varressa itsekseen. Sillä välin kun minä säntäilin ympäriinsä kamerani kanssa ikuistaakseni Vieljärven näkymiä, Naatselän nassikka päätyi kaivolla juttusille paikallisen ikämiehen kanssa. Vieljärveläismies puhui suomea lähellä olevaa karjalaa, mikä mahdollisti ongelmattoman kommunikoinnin heimoveljien kesken. Vieljärvi ei ihan pieni kylä ollutkaan vaan siellä eleli Wikipedian mukaan 1100 asukasta. Itäkarjalaisia perinnetaloja sieltä ei löytynyt montakaan, mutta safiirinsinisenä kimmeltävään järveen laskeutuva kylä pittoreskeine ”tavallisine” puutaloineen oli sykähdyttävän soma joka tapauksessa.

Koska Petroskoi siinsi määränpäänämme kellon tikittäessä armottomasti, tällä kertaa emme valitettavasti ehtineet poiketa Vieljärvelle emmekä Kinnermäkeen viikon mittaisen loma-aikataulumme puitteissa. Perille saavuimme lauantai-iltapäivällä noin 260 kilometrin päiväajon päätteeksi.

”Petroskoissa kerran” lauleskellen

Petroskoin miellyttävä yleiskuva yllätti positiivisesti heti käyttelyssä. Kyse oli aidosta kaupungista isolla K:lla eikä rähjäisestä kyläpahasesta periferiassa. Yksistään keskustan suuri koko pitkähköine etäisyyksineen ylitti odotuksemme, kaduissa nimittäin riitti talsimista yllin kyllin. Remontoitu rakennuskanta vaikutti hyväkuntoiselta; kadut näyttivät siisteiltä ja kadullakulkijat asiallisilta; uutuuttaan kiiltelevät ostoskeskukset pursusivat modernia kulutustavaraa. Keskustassa törmäsi uusklassiseen arkkitehtuuriin suht’ paljon, minkä ohella katukuvaa elävöittivät taideteokset, suihkulähteet ja puistot. Erityisesti avaralle Äänisen rantakadulle oli kerätty runsaasti veistoksia kävelijöitä ilahduttamaan. Kun näihin havaintoihin yhdistettiin yliopiston sijainti pääkadulla, hienot museot ja vilkas teatterielämä, syntyi vaikutelma kulttuurillisesta ilmapiiristä.

Laadukkaat museot lukeutuvat Petroskoin valtteihin. Tutustuimme huolella sekä historialliseen museoon että taidemuseoon. Kummankin perusnäyttelyt oli koostettu taiten siten, että ne tarjosivat omista näkökulmistaan erinomaiset kattaukset seudun historiaan. Mainitsen alla esimerkinomaisesti erityisesti mieleen painuneita yksityiskohtia kummastakin osoitteesta.

Historiallisessa museossa säväyttivät tarkat kopiot muutamista Äänisen kalliopiirroksista, jotka on ajoitettu lähteestä ja tutkijasta riippuen kivikaudelle 3000–2000 eKr. Aunuksen historiaa keski- ja uudella ajalla tarkastelevassa selvityksessä silmään pisti suomalaisesta historiankirjoituksesta poikkeava käänteinen näkökulma. Kuvataulussa kerrottiin, kuinka ilkeät, sotaisat ruotsalaiset hyökkäilivät Karjalaan ja ilmestyivät sinne toistuvasti riehumaan ajaen alkuperäisväestöä pakosalle. Meikäläisittäin on totuttu uhkaan idästä, kun taas venäläismuseo koki sen tulevan lännestä. Pakko myöntää, ettei suurvalta-Ruotsin verotus- ja käännytysintoinen laajentumispolitiikka miellyttänyt ortodoksista karjalaisväestöä, minkä seurauksena heitä siirtyi uuden rajan taakse muun muassa Pälkjärveltä.

Taidemuseossa oli näytteillä huomattavan paljon suomalaistaiteilijoiden maalauksia neuvostoajalta. En pysty luokittelemaan töiden tyylisuuntaa, mutta puhdasta sosialistista realismia ne eivät edustaneet ainakaan räikeässä muodossa vaan niitä sävytti hillitysti modernistinen ote. Monet teokset olivat herkkiä, vivahteikkaita ja syvällisiä omintakeisella tavalla. Kalevala-teema oli myös vahvasti esillä omana kokonaisuutenaan. Sadunomaiset, mystiset grafiikat elähdyttivät niin vahvasti, että ostin museokaupasta kaksi vedosta tuliaiseksi kotiin. Taidemuseon vaihtuva näyttely esitteli nykytaidetta Karjalan tasavallasta. Tuo inspiroiva näyttely oli paljon tuoreempi, ilmaisuvoimaisempi ja lahjakkaampi kuin monet Länsi-Euroopan suurkaupungeissa tapaamani näyttelyt. Erityisesti sofistikoidut tekstiilitaidetyöt vangitsivat innovatiivisessa kekseliäisyydessään, sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Suomalaisuus sinnitteli kaupunkikuvassa edelleen jossain määrin, vaikkakin venäläisyys hallitsi. Joitain yksittäisiä katujen, liikkeiden ja rakennusten nimiä oli kirjoitettu suomeksi. Tärkeimmät suomalaisinstituutiot lienevät suomenkielinen teatteri ja sanomalehti nimeltä Karjalan sanomat. Satuimme kävelemään jälkimmäisen toimituksen ohi. Karjalan kansallinen draamateatteri sijaitsee keskeisellä paikalla lähellä taidemuseota ja musiikkiteatteria. Tutkiskellessani mielenkiintoiselta vaikuttavaa ohjelmistoa draamateatterin ikkunassa innostuin melkein buukkaamaan toisen Petroskoin reissun myöhemmin syksyllä. Teatterissa esitettiin vienalaisten reppureiden traagisistakin elämänkohtaloista kertovaa näytelmää, joka kolahti, koska olin kesäkuun lopulla matkustellut Vienan Karjalassa. Suomessa näitä kiertäviä kaupustelijoita kutsuttiin laukkuryssiksi, vaikka todellisuudessa he olivat vienankarjalaisia talonpoikia.

Suomalaisia nimiä erottui runsaasti sankarihautoihin rinnastettavissa muistomerkeissä. Esimerkiksi Jakob Rahjan (1872–1926) hautakivilaatan valokuvasin arkistooni. Valtaosa puistossa kunnioitetuista miehistä oli kuollut jo 1920-luvulla. En tiedä, mahtoivatko he olla kaatuneita sotaurhoja vaiko työn sankareita. Petroskoissa en havainnut samanlaista tapaa kuin Vienassa nimetä sikäläiset sankarivainajat muistolaatoissa. Vienassa ennen nimeä ja elinvuosia oli mainittu henkilön ammatti, kuten vaikkapa viilari, muurari tai kirjanpitäjä. Ensimmäiseksi ylimmälle riville oli kuitenkin kaiverrettu arvokkain titteli, nimittäin kommunisti. Havainnollistukseksi keksin alle kuvitteellisen henkilön muistolaattakaiverruksen:

KOMMUNISTI,

LEIPURI

VÄINÖ JAUHONEN

s. 1892, k. 1920

Joissain sota-ajan valokuvissa näkyviä 2½-kerroksisia puukerrostaloja en bongannut keskusta-alueelta kuin muutaman harvan. Kaupunkimaiset puukorttelit ovat kaikkialla nykyään niin harvinaisia, että niiden säilymisen noteeraa kiitollisuudella. Löytämäni remontoidut kohteet olivat maalatut hillitysti joko täyteläisen tummanpunaisiksi tai tummanvihreiksi. Kaupungin tunnetuimpiin maamerkkeihin kuuluu vanhastaan Leninin pääkadulla sijaitseva perinteikäs, klassisen komea Pohjola-hotelli. Sen haastajaksi on rakennettu uudenaikainen kylpylähotelli rannan tuntumaan.

Me emme majoittuneet kumpaankaan vaan olimme valinneet halvemman vaihtoehdon keskustan reunamalta, minne oli helppo hurauttaa omalla autolla. Vasta hiljan avattu tuliterä hotellimme oli oikein siisti ja hyvin hoidettu. Ainoastaan ulkoseinän peltinen rakennusmateriaali ihmetytti pistäen miettimään, kuinka rakennus hengittää talvella, kun ikkunaa ei pysty pitämään yöllä auki. Väliseinien äänieristys osoittautui olemattomaksi, mutta onneksi hotellissa majaili rauhallista porukkaa. Jokaisessa kerroksessa oli täysin varusteltu yhteinen keittiönurkkaus, jossa hotellivieraat saivat sekä säilyttää (jääkaapissa) että kokata tai lämmittää (liedellä tai mikrossa) omia sapuskoitaan. Koska olimme tuoneet mukanamme runsaasti eväitä, hyödynsimme keittiötilaa syöden siinä ainakin aamiaisen, kenties myös ilta- tai välipalan.

Suosikkiruokapaikaksemme valikoitui karjalaiseen keittiöön erikoistunut perinneravintola, jonka puinen sisustus esineistöineen mukaili vanhojen hirsitalojen tyyliä. Nautimme siellä monenlaisia paikallisia herkkuja, mutta päällimmäiseksi makuelämykseksi jäi silti taivaallinen puolukkamehu. Toki ruokakin maistui suussasulavalta.

Petroskoin kruununjalokiven muodostaa sen puistomainen rantapromenadi paviljonkeineen, koristeellisine katulamppuineen, patsaineen ja muine taideteoksineen. Eipä siis ole ihmekään, että tämä hemaiseva ykkösnähtävyys houkuttaa kauniina päivinä kaupunkilaisia joukoittain kävelylle Äänisen rantamille. Äänisjärven rannaton ulappa luo mielikuvan melkeinpä merestä. Promenadin tuntumasta löytyvät kahden kaupunkiin liitetyn suurmiehen jyhkeät patsaat, nimittäin Pietari Suuren ja Otto Wille Kuusisen. Varsinkin Kuusisen massiivisen järkälemäinen harmaakivipatsas hallitsee suvereenisti ranta-aluetta tähytessään kauas Ääniselle. Paasi on näet valtava! Bloggari Reissu-Esa luonnehtii sitä hauskan osuvasti: ”Otto Wille Kuusinen on Venäjällä suurmies ainakin patsaan koolla mitattuna.”

Koreaksi kunnostetun keskustan vastapainoksi jälkineuvostoliittolaiseen arkirealismiin törmäsi laitakaupungin rupsahtaneissa lähiöissä. Ruskeanharmaat betonielementtirotiskot nuhjuisine parvekkeineen ynnä likaisen hailakat valkotiiliset kerrostalot ovat tunnusomaisia koko entisen Neuvostoliiton alueelle Baltiasta Vladivostokiin. Lämpöeristys niissä pettää pahasti niin ikkunoissa ja seinissä kuin jakeluputkissakin, ja nurkissa vilistää torakoita. Neuvostoaikana kaikkiin taloihin ei tullut edes lämmintä vettä.

Eräs Petroskoista Suomeen lähes 35 vuotta sitten muuttanut venäläisnainen kertoili äidilleni elämästään lähiön suuressa kerrostalossa. Kun talon asukas kuoli, naapureiden kuului käydä vainajan kotona surunvalittelukäynnillä. Ruumis makasi kotonaan avonaisessa arkussa. Sitten avoin arkku kannettiin rappukäyvien läpi soittokunnan saattelemana. Petroskoilaisnainen koki nämä perinteet ahdistavina. Isossa talossa kuolemantapauksia sattui sangen tiuhaan.

Kižin puukirkot

Katamariinimatka Petroskoin satamasta puukirkoistaan tunnetulle Kižin museosaarelle kesti tunnin ja vartin. Etäisyyttä kertyi 66 kilometriä, joten onneksi järvi oli tyyni mennen tullen. Alus oli viimeistä paikka myöten täynnä, mikä muistutti, miksi oli ollut tärkeää ostaa laivaliput ennakkoon Suomesta käsin. Matkatovereitani varoitin etukäteen, että kulkuvälineessä emme laula nuotin vierestä Äänisen aallot -valssia. Aunuksen reissumme ralli olikin Naatselän nassikan tapailema kertosäe vanhasta kappaleesta Petroskoissa kerran. Se oli meille muille vieras.

Äänisellä sijaitseva Kižin maailmanperintöalue on perustettu maailmankuulun puukirkkoryhmän säilyttämiseksi. Luomuksiin kätkeytyvät verraton käsityötaito saa haukkomaan henkeä, suurenmoiset puukirkot on näet rakennettu ilman naulan naulaa. Ainutlaatuista rakennuskantaa täydentävät ortodoksiset rukoushuoneet, perinteiset karjalaistalot, aitat, myllyt, pajat, savusaunat sekä runsas vanha esineistö, kuten ikonit.

Hopeisena hohtavat haapapuiset sipulikupolit leimasivat kirkkoja ja tsasounia. Kupolien pinta näytti melkeinpä silkkiseltä. Niin ikään hopeisena helkkäsivät munkkien useilla kelloilla soittavat ihastuttavat melodiat. Vastaavaa kellomusiikkia en ollut ennen kuullut. Alleviivattakoon, että kyse ei ollut tavallisten kirkonkellojen raskaasta kumahtelusta vaan pikemminkin ksylofonia etäisesti muistuttavasta heleästä soitannasta. Ilma Kižillä oli kuin linnunmaitoa, mikä johtunee järvituulten pehmentävistä henkäyksistä.

Opastetun kiertokäynnin jälkeen saimme käyskennellä saarella vapaasti omin nokin. Kokemus oli eksoottinen ja varmasti vaivan arvoinen.

Äänisen kylät

Yhdeksi päiväksi olimme varanneet auton kuljettajineen tutustuaksemme Petroskoin lähistöllä sijaitseviin historiallisiin perinnekyliin. Keravan koltiainen ei uskaltanut lähteä ajamaan pomppuisille pikkuteille omalla autollaan, minkä vuoksi vuokrasimme paikallisen kuskin. Pelotteena toimi kesäkuinen kierros Vienassa, missä tiet olivat vielä paljon huonommat kuin Laatokan Karjalassa. Jyskyjärven bussi rytyytti etanamaisen hitaasti kuoppaisilla hiekkateillä 30 kilometrin tuntinopeudella. Myös Aunuksen päiväohjelmamme oli suunniteltu tällaisen nihkeän etenemisvauhdin mukaisesti, vaan kuinkas kävikään!

Asfaltoidut maantiet Petroskoin ympäristössä olivatkin ensiluokkaisessa huippukunnossa, joten matkanteko joutui normaaliin reippaaseen tahtiin. Ensimmäisessä käyntikohteessamme olimme perillä yhdessä hujauksessa, eihän etäisyys ollut kovin pitkä. Koska auto oli etukäteen maksettu useaksi tunniksi, kävi selväksi, ettemme jaksa pyöriä kahdessa maalaiskylässä tuntitolkulla, vaikka ne sinänsä näkemisen arvoisia olivatkin. Onneksi saimme sovittua matkanjärjestäjän kanssa pikku nikottelun jälkeen, että laajennamme ajoreittiämme etelään vepsäläisalueelle.

Aamun toinen määränpäämme oli idyllinen venäläiskylä, jonka rakennuskanta muistutti täysin tyypillisiä karjalaisyhteisöjä. Siroin puuleikkauksin koristellut valkoiset ikkunanpielet kirkastivat ajan patinoimia tummia hirsiseiniä. Kylä sijaitsi joen varrella aivan kuten monet vienalaiskylät. Joen toiselle puolelle oli pari raharikasta rakentanut itselleen datshat. Kuten Vieljärvellä ja Kinnermäessä, täälläkin vaelteli leppoisasti vapaana lauma söpöjä mulleja. Kiltit mullit nuolivat Keravan koltiaisen sormia katsoen häntä lempeillä ruskeilla silmillään.

Fiksu, mukava kuljettajamme toimi samalla matkaoppaana esitellen paikkoja ja tarinoiden niistä. Automatkalla vepsäläisten maille ehdimme jutella hänen kanssaan syvällisemmin. Hän osoittautui Neuvostoliiton kansojen sulatusuunin kosmopoliittiseksi sekamelskaksi, kantoihan hän geeniperimää suunnilleen tusinalta eri kansallisuudelta. En muista noita taustoja enää tarkkaan kahta isoäitiä lukuun ottamatta: toinen oli suomalainen ja toinen korealainen. Korealaisuus häivähti miehen kasvonpiirteissä. Ymmärrettävästi hän ei pystynyt samastumaan mihinkään etniseen kansanryhmään.

Vepsäläisarkkitehtuuri poikkesi hieman siihen saakka nähdystä muotoilusta. Talot olivat korkeampia, kulmikkaampia ja teräväpiirteisempiä. Kovin montaa vepsäläistaloa ei Soutjärvellä enää pystyssä seisonut. Siellä olisi ollut kyllä etnografinen museo, mutta ennalta sovittu aikataulumme ei antanut myöten siellä piipahtamiseen.

Kotimatka Kotkatjärven ja Nurmoilan kautta

Alunperin aioimme palata samaa reittiä kuin mennessämme, mutta edellä mainittu ”taksimiehemme” ohjeisti ajamaan Pietarin ja Vaalimaan kautta. Noudatimme hänen hyvää neuvoaan. Matkan varrelle osui kaksi tunnettua aunuslaista kylää, nimittäin hurmaavat Kotkatjärvi ja Nurmoila. Kuvankauniista Kotkatjärvestä mieleeni jäivät koivut, jotka somistivat järven tuntumaan hajanaisesti siroiteltujen asumusten pihapiirejä. Nurmoilan ydin sen sijaan muodosti tiiviin harmaahapsisen talorykelmän.

Lumoava Nurmoila oli kuin suoraan historiankirjan sivuilta. Sen autenttisen kylänäkymän kasvoissa manifestoitui Olavi Paavolaisen lanseeraama tarttuva kiteytys ”Aunus harmaasilmä”. Nurmoilaan olin hinkunut nimenomaan loistavan Olavi Paavolaisen jalanjäljissä, sillä TK-mies Paavolainen oli majoittunut jatkosodan aikana Nurmoilassa kirjoittaen siellä teostaan Synkkä yksinpuhelu. Paavolaisesta Nurmoilassa otetun valokuvan avulla yritin vimmatusti tunnistaa talon, jossa hän oli oleillut, koska tahdoin ikuistaa itseni sen edustalla.^[i] Luultuani paikantaneeni sen olimme valmiita jatkamaan matkaamme, kunnes kävi taas ilmi, ettei luulo ole tiedon väärtti.

Olimme juuri astumassa koslaamme, kun paikalle päräytti toinen suomalaisessa rekisterissä oleva henkilöauto. Autosta noussut keski-ikäinen suomalaispariskunta oli liikkunut Aunuksessa runsaasti tuntien seudun läpikotaisesti. He tiesivät Olavi Paavolaisen oikean majapaikan. Niinpä me kaikki viisi kipitimme takaisin kameroinemme pistäen pystyyn uudestaan perusteellisen poseeraussession.

Kun nyt jälkikäteen vertaan omia valokuviani niin Kotkatjärveltä ja Nurmoilasta kuin muistakin itäkarjalaiskylistä TK-miesten otoksiin jatkosodan vuosilta 1941-44, huomaan selvän eron talojen kunnossa ja kylien koossa. Sota-aikana uljaat rakennukset seisoivat yhä pystyssä ylvään suoraryhtisinä, kun taas 2000-luvulla niiden nurkat ja räystäät ovat usein painuneet vinksalleen ylläpidon puutteesta. Rakennusten lukumäärä vaikuttaisi myös supistuneen väen vähentymisen myötä eli arvokasta kulttuuriperintöä on hukattu. Niin suloisesti kuin Aunuksen näkymät sielua sykähdyttävätkin, paikoin liu’utaan rähjäromantiikan puolelle.

Nurmoilan jälkeen matkasuunnitelmaamme ei sisältynyt enää muita välietappeja. Pysähtymään jouduimme silti jonottaessamme Syvärin ylitystä Lotinanpellossa, koska joessa toimi nostosilta. Aikamme kuluksi muistelimme sotatapahtumia Syvärillä, missä myös enoni oli taistellut. Odotellessamme autojonon tukkoista etenemistä nousimme jaloittelemaan pientareelle, sillä sää oli yhtä ihastuttava kuin lähtöpäivänämme. En olisi millään raaskinut lähteä kotiin palatakseni arkeen.

Pietarin ohitimme monikaistaisia, vilkkaasti liikennöityjä kehäteitä pitkin. Puut niiden varrella olivat kuolleet pystyyn – ehkäpä ilmansaasteiden takia? Viipurissa poikkesimme syömässä, mutta turismia emme joutaneet jäädä harjoittamaan.

Itäkarjalaisten koulukoti Nurmijärvellä jatkosodan vuosina

Osana Itä-Karjalaa suomalaistavaa koulutushanketta itäkarjalaisia lapsia ja nuoria lähetettiin vapaaoppilaiksi suomalaisiin oppikouluihin, ammattikouluihin, kansanopistoihin ja opettajaseminaareihin (Hölsä 2006). Yksi sijoituspaikka oli Nurmijärven kristillinen yhteiskoulu Keski-Uudellamaalla. Nurmijärvelle rakennettiin lahjoitusvaroin ja talkoovoimin koulukoti itäkarjalaisille oppilaille. Väinöläksi nimetty koulukoti vihittiin käyttöön 1941. Sen isännöitsijänä toimi nurmijärveläistynyt Jaakko Osipanpoika Karppala, menestyvä liikemies. Kangasvalikoimastaan tunnettu kauppias Karppala (alkujaan Kyntjeff) oli syntyjään Vienan Karjalasta Jyskyjärveltä. Koulutusyhteistyössä aktiivisesti hääräävä Karjalan Sivistysseura puolestaan oli alkuperäisnimeltään Vienan Karjalan Liitto. (Geni 2022; Viena-Aunus 1941, 65; Wikipedia 2022.)

Itäkarjalaisten koulukoti Väinölä Nurmijärvellä 1941

(Kuvan lähde: Nurmijärven museo, kuvaaja tuntematon | https://www.finna.fi/Record/nurmijarvi_mui.mui-33713)

Airin luokalle keskikoulussa sijoitettiin oppilaita Itä-Karjalasta. Jollain oppitunnilla heitä pyydettiin esittelemään muun muassa ruokakulttuuriaan. Airin korvaan kalskahtivat sultsinoiksi ja supukoiksi kutsutut piirakat, jotka tuntuivat vierailta uusmaalaiselle tytölle. Lisäksi itäkarjalaisten terävä s-kirjain suhahti toisin kuin suomalainen ”ässä”. Erään tytön suunnattoman paksuja, tuuheita lettejä Airi ihaili suuresti. Samanikäisten suomalaistyttöjen hiukset olivat enimmäkseen lyhyeksi leikatut 1940-luvulla.

Koulutovereittensa myöhemmistä vaiheista sodan jälkeen Airi ei tiedä kolmea poikkeusta lukuun ottamatta. Yksi poika oli päässyt pakenemaan Ruotsiin, mistä hän aikoi jatkaa Amerikkaan. Hän oli vaihtanut nimensä eikä uskaltanut paljastaa sitä eikä senhetkistä olinpaikkaansa kirjeessä, jonka hän lähetti nurmijärveläiselle ystävälleen. Sylvi-niminen tyttö oli myös järjestetty Ruotsiin, missä hän löysi sulhasen itselleen. Häitään hän tuli viettämään Turkuun. Veera taas oli joutunut palaamaan Itä-Karjalaan, missä hän valmistui opettajaksi ja avioitui paikallisen miehen kanssa.

Tällaisen koulutusvaihdon merkeissä versoi ruohonjuuritason kontakteja itäkarjalaisten ja kantasuomalaisten välille sotavuosina jopa kaukana Karjalasta. Naatselän nassikan vieljärveläisellä kaivolla 2012 kohtaama iäkäs karjalaismies lienee oletettavasti tavannut suomalaissotilaita lapsuudessaan. Vuonna 1906 perustettu Karjalan Sivistysseura vaalii edelleen tänäkin päivänä karjalaista kieltä ja kulttuuriperintöä tavoitteenaan yhdistää Karjalan heimo ylirajaisesti ylläpitämään identiteettiään.

Kuujärvi, puuttuva rengas

Ainoa mitä muuten täydellisestä Aunuksen retkestämme jäi uupumaan oli ikoninen Kuujärvi. Tämän legendaarisen lyydiläiskylän nosti maineeseen Yrjö Jylhän jatkosotaan sijoittuva kuuluisa runo Laulu Kuujärvestä. Se alkaa säkeellä: ”Oli marssittu Aunuksen teitä…” Suostutteluyrityksistäni huolimatta Keravan koltiainen ei rohjennut lähteä ajamaan kinttupolkuja Kuujärvelle, missä poikkeaminen olisi tehnyt merkittävän mutkan reittiimme.

Lohduttauduin ajatuksella vierailla Kuujärvellä toisella reissulla joskus hamassa tulevaisuudessa. Vaan maailmankirjat menivät tänä vuonna valitettavasti sellaiseen sotkuun, ettei Kuujärvellä käynnistä kannata enää haaveilla. Sitä vastoin Jylhän Kuujärvi-runo koskettaa edelleen.

Näytteeksi kopioin siitä neljä puhuttelevaa otetta, joissa kuvittelen tunnistavinani samanhenkisyyttä Paavolaisen harmaasilmäiseen Aunukseen:

Niin pehmeä kumpujen kaarre,

niin kummasti kimaltaen

lepäs järvi kuin simpukan aarre

sylis´armaan vehreyden –

kylä harmaja niemekkeessä,

kylä heimomme vainotun:

koti siin´ oli silmäimme eessä,

koti ihmisen, sun ja mun!

Mut kalliit on laulujen lunnaat –

sana suurten runoilijain –

ja sen tuntevat Karjalan kunnaat

läpi aikain katoavain.

Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu,

Kuujärven rannalla karsikkopuu –

siinä mun lauluni taas tukahtuu,

siinä mun silmäni taas sumentuu.

(Runon lähde: Sotahistoriallinen Seura ry, Sotahistorialliset kohteet, Kuujärvi Aunus | https://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/604)

LÄHTEET

Geni (2022). Jaakko Osipanpoika Karppala. https://www.geni.com/people/Jaakko-Karppala/6000000141193918821 [Geni.com on sukututkimukseen liittyvä internetin yhteisöpalvelu.]

Hölsä, Martti (2006). Suomalaisten koulutushankkeita Itä-Karjalassa jatkosodan aikana 1941–1944. E-artikkeli file:///C:/Users/mvars/Downloads/98898-Artikkelin%20teksti-170541-1-10-20201014.pdf

N.N. (1941). Itäkarjalaisten koulukoti Väinölä vihitty tarkoitukseensa. Lehtiartikkeli julkaisussa Viena-Aunus n:o 4, s. 65. https://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/sites/default/files/kh-artikkelit/VA1941_04_059.pdf

Wikipedia (2022). Karjalan Sivistysseura. https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_Sivistysseura

Aunuksen retkikuntamme jäsenet:

Naatselän nassikka = Reino Nissinen (1928–2021), matkan aikana 84 vuotta vanha
Keravan koltiainen = vävy
Artikkelin kirjoittaja ja valokuvaaja = Marja Nissinen

Enpä muuten hiippaillut fanittamani Olavi Paavolaisen jalanjäljissä ensi kertaa. Vastaavasti patsastelin Sortavalan seurahuoneen ulkoportailla reilut kaksi vuotta aiemmin.