Pielisensuun kirkkoon on kotoani noin neljäsataa askelta. Pyhäinpäivän hämärtyessä askelsin sinne, koska tiesin, että siellä olisi hartaushetki ja samalla sytytettäisiin tuohuskynttilä vuoden aikana poisnukkuneiden muistoksi. Samalla sanottaisiin jokaisen nimi ja ikä ääneen.
Kirkkosali oli melkein täynnä, mutta tuntui kun suruharso olisi leijunut kaikkien läsnäolijoiden yllä, kaikki he olivat menettäneet äskettäin läheisiään. Mieleeni tuli sotien jälkeinen aika, jolloin suruhunnun näkeminen oli melkein jokapäiväistä puolisonsa tai poikansa menettäneiden naisten kasvoilla.
Istuin Unto Kortelaisen vieressä. Hänen puolisonsa Maija-Liisa oli kuollut juhannuspäivänä. Mietin, että nousenko minäkin seisomaan kun Maija-Liisan nimi mainitaan? Päätin kuitenkin, että nousen, olihan Maija-Liisa paitsi hyvä ystäväni, myös sukua puolisolleni. Puolison mummo ja Maija-Liisan äidin mummo olivat olleet sisaruksia. Sukunimi oli Koffert.
Alttarin lähellä paloi jo entuudestaan muutamia kyntilöitä, mutta kun kaikkien poisnukkuneiden pitkä kynttilärivi oli sytytetty, näky oli vaikuttava.
Olimme sopineet, että viemme tilaisuuden jälkeen kynttilän Maija-Liisan muistopaadelle, joka on Joensuun hautausmaan uurnalehdossa.Enpä olisi uskonut millainen valomeri oli meitä vastassa. Ei niinkään hautausmaan vanhalla puolella, vaan enemmänkin siellä uudemmalla. Näytti,että melkein jokaisella haudalla on jokin lyhty tai tuikku tai jopa useampikin kynttilä.
Maija-Liisan haudalla paloi jo useampi kynttilä. Läheiseltä muistelupaikalta kantautui kuorolaulua ja ihmisiä vaelteli mustanaan hautakivien välissä. Joukossa yllättävän paljon lapsia ja lapsiperheitä.
Vanhalla puolella liikkuessani muistan aina koulukaveria, joka kuoli aasialaiseen. Minä olin samaan aikaan vakavasti sairas, mutta selvisin. Usein olen miettinyt, miksi joku otetaan ja joku jätetään. Koko tyttölyseon väki oli saattamassa nuorta vainajaa.
Oman puolisonkin tilanne on se mikä on. Paluumatkalla kävimme häntäkin tervehtimässä. Pakaristen sukukin oli asunut Pälkjärvellä, osoitteessa Kurikka 4. Sieltä he olivat muuttaneet 1700-luvun loppupuolella Tohmajärven Järventukseen ja sieltä Kaustajärvelle 1898.
Kaiken kaikkiaan tästä päivästä jäi valoisa muisto, jonka sain jakaa samalla Ilmakan kylällä syntyneen naapurinpojan, siis Unton, kanssa. Paluumatkalla totesimme, että ”päivä vain ja hetki kerrallansa”. On asioita, joille ei mahda itse mitään, vaikka kuinka haluaisi.
Jutun otsikkokuva Maija Varonen
