Juhlapuhe
Miettiessäni tämän päivän pälkjärveläisten yhteisen juhlan puhetta pisti silmääni muistokirjoitus, että kevättalvella kuollut Suomen ehkä tunnetuin valtio-opin professori Jaakko Nousiainen oli syntynyt Pälkjärvellä 20. joulukuuta 1931. Minun sinänsä vähän merkintöjä sisältäneessä Helsingin yliopiston opintokirjassani hänen luentonsa Suomen poliittisen elämän perusasioista on syksyltä 1960, siis 62 vuoden takaa. Ehkä se on symbolinen elämääni ajatellen. Koko elämäni seuraavat kuusi vuosikymmentä pyöri sen ympärillä, miten tuota suomalaista kansanvaltaa voitaisiin käyttää entistä paremmin suomalaisten kansalaisten hyväksi, suomalaisten elinolosuhteita ja kansainvälisiä suhteitamme parantaen.
Varsinaisen elämäntyönsä Jaakko Nousiainen teki Turun yliopiston yleisen valtio-opin professorina ja lopulta yliopiston kanslerina. Muita kuuluisia pälkjärveläislähtöisiä yliopistomiehiä oli tietenkin myös Erkki Kivinen, joka nimitettiin Helsingin yliopiston rehtoriksi vuonna 1962 ja josta niin usein puhutaan pälkjärveläisten kohtaamisissa.
Harva pälkjärveläinen ja vielä vähemmän muut suomalaiset tai koko maailma tietävät, että Pälkjärvi sijaitsi entisen tulivuoren juurella.
Pälkjärven seurakunnan 300-vuotisjuhlan aikaan 1935 Erkki Kivinen kirjoitti oman tieteenalansa tutkimuksen tuloksista, jotka kertoivat, että Pälkjärven seudut ovat olleet aikaisempina kausina jopa paljon alttiimpia tulivuoren purkauksille kuin nykyiset Italiassa Vesuviuksen juurella sijaitsevat seudut. Ja tutkimusten mukaan se ei ole ollut vain uhka vaan se on myöskin toiminut maan hedelmällisyyden hyväksi. Tulivuoren purkauksessa syntynyttä laavakiveä ns. dasiittia tavataan vielä nykyisinkin Jänisjärven keskellä sijaitsevissa Selkäsaarissa.
Että vanhoja ovat pälkjärveläisten alkuperäiset synnyinmaisemat.
Jaakko Nousiainenhan tuli asioita seuraaville suomalaisille tutuksi monikymmenvuotisena vaalien kommentoijana radiossa ja televisiossa. Hänen sanoillaan oli painoa ja arvostusta ja ne loivat pohjaa Suomen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa vuosikymmeniä.
Jokainen pälkjärveläinen on muualla syntyneitä parempi, mutta minun silmiini pisti Jaakko Nousiaisen muistokirjoituksessa, joka oli hänen kollegansa ja myös monien suomalaisten tunteman toisen valtio-opin professorin Heikki Paloheimon luonnehdinta vanhemmasta kollegastaan: ”Päätöksenteossaan hän – siis Jaakko Nousiainen – pyrki löytämään yhteisesti hyväksyttäviä ratkaisuja avoimen keskustelun avulla”.
Eikö noihin sanoihin sisälly myös juuri se pälkjärveläinen elämäntyyli, toisia ymmärtävä keskustelu ja myötäelämisen halu, joka on kotikunnastamme siirtynyt evakkotaipaleiden kautta ja elämään uusillakin asuinsijoilla. Siis kansanvaltaa parhaimmillaan.
Vanhan sananlaskun mukaan: arvaa oma tilasi ja anna arvo toisillekin.
Viimeisten vuosien aikana olemme voineet elää tätä elämää oman lehtemme Pälkjärveläisen kautta aina uudelleen ja uudelleen ja toivottavasti se henki jää perinnöksi myös meidän jälkeisillekin sukupolville. Se ei maksa mitään mutta voi luoda elämän antoisammaksi ja hyvää mieltä laajemminkin..
Me kaikki tunnemme ja tiedämme lehtemme Pälkjärveläisen, joka kahden vuosikymmenen ajan on rikastuttanut elämäämme, antanut sille sekä sisältöä että henkeä, muistoja, yhteisiä ja hyvinkin myös perhekohtaisia tuntemuksia. Lehden toimittajien työ on ollut karjalaisen siirtoväen suuri voimainponnistus ja kulttuuriteko, josta tuskin voimme heitä kylliksi kiittää ja arvostaa
Se on myös kotiseututyötä, jolle ovat kaikki pälkjärveläiset olleet luomassa pohjaa. Erityisen huomion ansaitsevat kuitenkin ne pitäjäläisemme kuten Juho A. Leskinen ja Viljami Laasonen, joiden keruumateriaalia on voitu paljon käyttää jatkuvasti hyväksi ja joka on tallennettuna myös valtion ja Suomalaisen kirjallisuusseuran arkistoissa. Pälkjärven oma kieli on lämmintä kansanomaista ja selkeästi omaleimaista, inhimillistä henkistä rakennuspuuta myös elämässä eteenpäin.
Jos Suomen kotiseututyön kaikkien aikojen merkittävin vaikuttaja, akateemikko Kustaa Vilkuna olisi vielä keskuudessamme, olisi hän varmasti tyytyväinen karjalaisten tekemästä kotiseututyöstä myös uusilla asuinsijoilla. Vilkuna, joka oli myös viime sotien aikana valtion sensuuripäällikkö, sanoi, että politiikka on tiedettä, tosiasioiden erottelua toiveajattelusta”. Vilkuna oli puoli vuosisataa myös Urho Kekkosen lähin neuvonantaja.
Kun itse ajattelemme olevamme oikeassa ja toisten väärässä, asioiden ratkaiseminen oikeudenmukaisesti muodostuu mahdottomaksi. Kansainvälisesti tämä johtaa jopa sotiin, joka nähdään nyt Venäjän ja Ukrainan välillä.
Suomenkin kansainväliset suhteet ovat muotoutumassa uuteen asentoon.. Samalla myös pälkjärveläisten kolme vuosikymmentä jatkunut kehitys suhteissa entiseen kotiseutuun on hämärän peitossa. Suomen on kuitenkin yritettävä pitää mahdollisimman hyvät suhteet kaikkiin maihin, myös Venäjään. Koronapandemia ensin ja sitten Ukrainan sota ovat sotkeneet luonnollisen kanssakäymisemme itäisen naapurimme Venäjän kanssa. Aikanaan suhteet on sitten kuitenkin rakennettava uudelleen.
Muistan hyvin ajan kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin Venäjän Karjalan silloinen päämies Viktor Stepanov hahmotteli yhteistyötämme. Hän sanoi toiveensa olevan, että kanssakäyminen Suomen ja Venäjän Karjalan välillä olisi yhtä luontevaa kuin on Suomen ja Ruotsin yhteistyö. Monia ensiaskeleita tähän suuntaan otettiinkin, joista yksi ensimmäisiä oli pälkjärveläisten kesäjuhlan pitäminen entisessä kotikunnassa ja sittemmin valkovuokkomatkat. Nyt on taas uuden odotuksen aika.
Tarkasteltaessa Suomen ja Venäjän yhteistyötä se perustuu kuitenkin aivan eri pohjalle kuin Venäjän ja Ukrainan suhde. Meillä ovat eri yhdistävät tekijät ja eri erottavat tekijät. Kaukana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin presidentti Urho Kekkonen hahmotteli Neuvostoliiton johdon kanssa Karjalan palauttamista.
Yksi keskeisiä tekijöitä yhteiskunnassa on ihmisten tunne kotiseutuaan kohti, kotiseudun rakkaus, jota pälkjärveläistenkin jatkuva yhteydenpito osoittaa. Vain ahkeralla työllä ja valoisalla eteenpäin pyrkivällä mielellä selviämme. Jo J.V. Snellman sanoi, että pienen kansan voima on kulttuurissa ja kotiseudun kehittämisessä. Näin pälkjärveläistenkin yhteistyö on edelleen silta menneen ja tulevan välillä.
Nykyinen maailmantilanne antaa syyn syvään huoleen, Mikä on Suomen tulevaisuus maailmassa. Jossa läntinen Eurooppa ja Yhdysvallat toisaalta ja Venäjä, Kiina ja ehkä Intiakin toisaalla muodostavat maailmaa jakavan saranan rajoillamme. Toisaalta ihmiskunnalla olisivat nyt kaikki paremmat mahdollisuudet onnistua yhdessä kuin aikaisemmin. Henkisen kasvun politiikan olisi oltava suurempaa kuin asevarustelun ja pelkän taloudellisen ylivoiman kilvoittelun. Se kaikki vaatisi vain rauhaa ja YK:n, Yhdistyneiden kansakuntien tapaisen järjestelmän todellista toimimista.
Kun olen pikkupojasta lähtien ollut mukana pälkjärveläisten kokoontumisissa, mieleeni on painunut se yhteisöllisyys ja yhteisten muistojen lämmin ilmapiiri, joka täytti yhdessäolon myös yli seitsemän vuosikymmentä sitten karjalaisten juhlissa. Silloin kuuluin paikalla olleista nuorimpiin mutta nyt olen minäkin jo vanhempaa sukupolvea, yhdeksännellä vuosikymmenellä kuten yli 80-vuotiaita on tapana kuvata.
Kun talvisodan jälkeen pälkjärveläiset evakuoitiin Pohjois-Savoon Maaningalle, oli se useimmille pälkjärveläisille senastisen elämän pisin matka elämässään. Ei ainoastaan kotiseudun ja oman kodin jättämisen takia vaan myöskin kilometreissä, vaikka Maaninka oli samaa Kuopion lääniä kuin eteläisimpiin kuntiin kuulunut Pälkjärvikin. Pohjois-Karjalan läänihän muodostettiin Kuopion läänin itäisistä kunnista vasta 1950.
Minun suvulleni oli erityisen kunnia, että saimme Virranniemellä nähdä niin suuren joukon pälkjärveläisiä viettämässä pihapiirissämme kesäjuhlaansa ja juhlakokousta kesällä 2000, 60 vuotta sen jälkeen kun oli jouduttu lähtemään evakkoon. 1241 pälkjärveläista tuli kevättalvella 1940 Maaningalle. Pälkjärven kunnanvaltuustokin jatkoi kokouksiaan Maanningalla ja suuri joukko pälkjärveläisiä sai viimeisen leposijansa Maaningan hautausmaalla. Kolme vuotta sitten pitäjäseuramme paljasti yhdessä maaninkalaisten kanssa Maaningan kirkkoon muistotaulun heidän kunniakseen.
Olen vuosien mittaan halunnut korostaa sitä yhteisvastuullisuutta, jota osoittavat talvella 1940 Maaningan kunnanvaltuuston puheenjohtajan, agronomi L.J. Maukosen oman kunnanvaltuustonsa pöytäkirjaan sanelemat sanat pälkjärveläisille:
”Luovutetulta alueelta siirrettävälle väestölle on pienentyvässä isänmaassamme elintilaa, On huolehdittava siitä, että kuntaan siirtyvä siirtoväki saa puoleltamme osakseen myötämielisyyttä ja apua, jota voimme itse kukin heille antaa”.
Kun myöhemmin olen esitellyt ihmisille Maaningan sijaintia, olen korostanut, että se on ainoa pitäjä maailmassa joka on Kuopion ja Iisalmen välissä. Nykyisen kuntien liitosaikana Maaninkakin on jo osa Kuopion kaupunkia, mutta minä en sitä tunnusta. Kun vanhasta Kuopion kantakaupungista ajellaan maantietä pitkin Maaningalle, joudutaan ensin koukkaamaan maaseudulle Siilinjärvelle ja sitten vasta tullaan taas meidän kaupunkilaiseen maaninkalaiseen maalaismaisemaan.
Isäni oli innostunut Maaningan Käärmelahden Virranniemen viljavista pelloista ja hyvistä kalavesistä niin paljon, että evakkotalvena Laihialla kirjoitti Kuopioon Enso-Gutzeitin piirimetsänhoitajalle. että myy se tila minulle takaisin, jota talvisodan jälkeen jo kaksi vuotta viljeltiin.
Oli onni, että metsänhoitaja oli isän vanha tuttu jo nuoruuden urheiluajoilta ja tilakaupat syntyivät. Niin meistä tuli maaninkalaisia. Ja niinpä kun ystäväni tekivät minulle 80-vuotislahjaksi kirjan, he panivat sen nimeksi ”Karjalainen vereltään – Savolainen heimoltaan”.
Olinhan päivää vaille kuukauden ikäinen kun kevättalvella 1942 perheemme palasi Pälksaareen ja juuri kolme vuotta täyttänyt, kun matkasimme taas takaisin Maaningalle lehminemme ja tavaroinemme. Maaningan tupani nurkassa on edelleen kirnu, jonka osoitemaalaukset kertovat, että se on lähtenyt matkaan Pälksaaresta.
Kirnu on hyvä symboli pälkjärveläisyydelle myös tänä päivänä, sillä olihan Pälkjärvi Pohjois-Karjalan tunnettu karjapitäjä. Yleensä pellot olivat pieniä, mutta oli joukossa aateliskartanoitakin, joilla kaikilla oli oma merkityksensä.
Isäni kertoi aina elämänsä loppuun saakka kuinka hänen appiukkonsa Mikko Jääskeläinen oli antanut nuorelle parille vuonna 1922 Ilmakasta Pälksaareen kaksi parasta lehmäänsä ja niistä alkoi tilan lehmien jalostus.
Maaningalla järjestettiin vuonna 1950 maatalousnäyttely, jossa koko (pälkjärveläinen) kuusipäinen lehmäkarjamme oli mukana ja sai ensimmäisen palkinnon. Palkintorahoilla ostettiin evakkotalomme peräkammariin uusi pehmustettu kiikkutuoli.
Evakkomatkojen ansiosta pälkjärveläinen karjamme oli kuin perheen jäseniä. Muistan kun 1950-luvun puolivälissä Hela-niminen viimeinen evakkolehmämme jouduttiin lopettamaan, kaikki olivat saattelemassa sitä itku silmissä teurastamon autoon.
Kirjoitin vuosikymmeniä myöhemmin siitä muisteluksen omaan sanomalehteeni ja Valion johto halusi lainata pakinaani myös omiin lehtiinsä esimerkkinä Suomen karjan jalostuksesta ja maidon tiestä.
Koskaan en unohda niitä lapsuuteni 1940-ja 50-luvun karjalaisten yhteisiä kesäjuhla- ja pälkjärveläisten juhlamatkoja Joensuuhun. Ne olivat äidille ja isälle sen vuoden muutaman päivän loma ja minulle suuri tilaisuus nähdä ja kuulla paljon puhutuista naapureista ja sukulaisista.
Eikä matkantekokaan ollut aivan yksinkertaista, kuten nykyään, jolloin Virranniemeltä hurautetaan Savon ja koko maailman keskuksesta Joensuuhun autolla alle kahdessa tunnissa.
Muistelenpa että aivan ensimmäisellä kerralla soudimme ensin veneellä Ruokovirran kanavalle, josta noustiin Riistavesi-laivaan ja sillä Kuopioon. Kuopiosta ajettiin sitten linja-autolla Viinijärvelle, jossa olikin sitten joku Koljosen väestä hevosella vastassa. Tauno Koljosen vaimo Hilma oli äitini vanhempi sisar. Koljosilla oli sitten myös tikkataulu ja mandoliini, joita ei meillä ollut. Heti kun saavuimme, syötiin ensimmäiset Hilma-tädin juuri paistetut sultsinat ja karjalanpaisti.
Tulopäivän illan saunassa käytiin sen ajan pienoisparlamentti. Seuraavana päivänä, kun isä ja Tauno-setä olivat tarkastaneet Koljosten tilukset, käveltiin metsän läpi Oskari Immoselle, jonka vaimo Martta, isäni sisko, oli kuollut Pälksaaressa jo 1935. Kahvien jälkeen jatkettiin pari kilometriä eteenpäin ja tultiin isän nuorimman siskon Gunillan ja Arvi Auvisen uuteen evakkotaloon, jossa alkoivat seuraavat muistelemiset. Minulle on aina jäänyt mieleen se, että täti lähetti serkkuni Katrin hakemaan kanalasta munia munavoita varten kun sisaruksista vanhin Aaro- veli oli tullut käymään.
Kun sitten Viinijärven asemanseudun kautta käveltiin takaisin puolenkymmentä kilometriä, silmäiltiin myös Jokiniemien, siis myös tulevan kansanedustajan Esko Jokiniemen, pellot ja samoin Kontkasten pellot, silloin vielä tietämättä että ne olivat myös tulevan Kuopion hiippakunnan piispan Jari Jolkkosen äidin kasvinmaita.
Keväällä 1950 kuoli Koljosilla elänyt äitini äiti Ida Sofia Jääskeläinen, jolloin erityisen paljon ilmakkalaisia ja muitakin pälkjärveläisiä oli kokoontunut hautajaisiin. Kuorma-auton lavalla kuuset lavan reunoilla ja arkku saattoväen keskellä mummo saatettiin ja sitten siunattiin Viinijärven hautausmaalle. Sinne vielä nytkin yli 70 vuoden jälkeen pälkjärveläisten juhlille tullessamme käymme viemässä kukat.
Kun kesämatkallamme tuli se odotettu pyhä, noustiin Viinijärvellä junaan ja kolkuteltiin Joensuuhun pälkjärveläisten juhliin. Minäkin näin ne entiset naapurit ja pälkjärveläiset, joista meillä Maaningalla aina puhuttiin. Ihmettelin, miten paljon vanhoja ihmisiä maailmassa onkaan.
Yhden kerran pitäjäjuhlien jälkeen jouduimme Koljosten kanssa odottelemaan vähän pitempään junan lähtöä Viinijärvelle. Koko porukka menimme jonkun, elokuvateatterin eteen katselemaan mainoksia. Minä olin kuullut jo Robin Hoodista, sen ajan tunnetuimmasta lasten elokuvasta, jota teatterissa esitettiin. Livahdin ostamaan lipun elokuvaan ja tulin iloisena aikuisten luo ja kerroin, että olin ostanut lipun elokuviin ensimmäisen kerran elämässäni. Etteivät olisi pahoittaneet lapsen mieltä, he tekivät samoin ja käyttivät junan odotusajan lastenfilmin katsomiseen.
On ilo todeta, että jotain samaa kodikkuutta, yhteishenkeä ja aitoa inhimillisyyttä on pälkjärveläisten kesäjuhlissa ja pääkaupunkiseudunkin yhteistapaamisissa seitsemän vuosikymmentä myöhemminkin. Toivottavasti sama henki elää myös uusissa sukupolvissa, missä tahansa he sitten elävätkin. Elämällämme on aina mukanaan yhteinen todellisuutemme, yhteinen kaihomme, surumme ja ilomme.
Me nuorimmatkin Pälkjärven evakot elämme jo yhdeksättä vuosikymmentä, mutta silmämme kostuvat kun ajattelemme vanhempiemme ja esi-isiemme työtä ja uhrauksia perheittensä ja isänmaan puolesta. Voimme uskoa uuteen sukupolveen ja heidän haluunsa rakentaa myös tulevaisuuden Suomesta yhteisen kodin.
Kun yli puoli vuosisata sitten tulin valituksi silloisen Suomen nuorimpana sanomalehden vastaavaksi päätoimittajaksi, soitti äitini illalla television uutiset nähtyään onnitellakseen nuorintaan ja sanoi:
”Olen tavallinen talonpoikaisnainen enkä osaa sinua paljon neuvoa, mutta kun sinulla on vaikeaa etkä tiedä mitä tekisit, pane kätesi ristiin ja pyydä apua ylhäältä.”
Se oli pälkjärveläisen pitkäaikaisen pyhäkoulunopettajan lämmin ja kyyneltensekainen ohje.
Linkistä voi katsoa tunnelmia kesäjuhlilta: Pälkjärven pitäjäseuran kesäjuhlat 2022
