Pälkjärveläinen-lehden lukija on varmaan nähnyt pitäjäseuran julkaisuissa pälkjärveläistä murresanastoa ja ruokailuperinnettä harrastuksenaan keränneen Viljam Laasosen nimen. Vuosi sitten tekivät pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten toimikunnan touhunaiset Lissu Kaivolehto ja Kirsti Sälli salapoliisityötä löytääkseen Viljam Laasosen (1898-1966) perillisiä ja onnistuivat jäljittämään tyttären Ruotsista. Tämä tytär olen minä Kerttu Persson (o.s. Laasonen). Kirstin puhelun saadessani olimme juuri järjestämässä muuttoamme entiseen kotikaupunkiini Helsinkiin. Näin liittyi Helsingin pälkjärveläisiin uusi jäsen. Avustuksenani Pälkjärveläiseen kerron Viljam-isäni elämästä 1920-luvun puolesta välistä vuoteen 1938 käyttäen lähteenä hänen kirjoittamiaan päiväkirjamerkintöjä, jotka hän hyvin tietoisena jätti ainoan elossa olevan tyttärensä luettavaksi.
Opinhaluinen mökinpoika
Isäni oli käynyt kansakoulua sen verran, kun oli mahdollista Pälkjärvellä 1910-luvulla. Hänellä oli kuitenkin valtava halu päästä opin tielle – hän sanoi sen periytyneen äidiltään – mutta taloudellisia mahdollisuuksia oppikouluun menoon ei ollut. Isäni äiti oli kuollut isäni ollessa nuori ja näin hänen oli aikaisin opittava isänsä rinnalla tekemään niin kotiaskareita kuin pientilan maataloustöitäkin. Vähäiset vapaa-ajat hän luki saunakamarissa kaiken käsiinsä saaman. Hän tilasi myös sanomalehden, mikä ymmärtääkseni oli harvinaisuus pikkumökeissä. Heikki-isälle ei lehden tilaaminen ollut mieleen; hän piti sitä varmaan turhanpäiväisenä menoeränä ja ajankuluna. Siitä huolimatta isäni tilasi lehden, mutta kekseliäästi antoi sen tulla naapuriin. Myöhemmin yksi hänen suorittamistaan tutkinnoista olikin lehtimiestutkinto, josta kiitos näille hyville naapureille, ”Nousiaisen tytöille”, jotka todennäköisesti oivalsivat paremmin naapurin pojan tiedonjanon kuin Heikki Laasonen.
En ole perehtynyt siihen, mitä mahdollisuuksia opillisten virikkeiden saantiin Pälkjärvellä vuosisadan alkuvuosikymmeninä oli opinhaluisella mökin nuorella. Kansakoulu ja kirkko olivat ainakin sen ajan kulttuurikeskuksia ja isäni kirjoittaa päiväkirjoissaan monesta juhlavasta tilaisuudesta Makarin koululla. Hän mainitsee opintokerhojen ja Marttojen toiminnan iltamineen, karjantarkastusyhdistyksen 25-vuotisjuhlat, suojeluskuntatalon vihkiäiset, kirkkoherran virkaanastujaiset, Pälkjärven seurakunnan 300-vuotisjuhlat, koululla radion kuuntelemisen ja naapuripitäjien suurtapahtumat kuten Tohmajärven suopäivät ja Sortavalan laulujuhlat. 1920-luvun puolessa välissä hän sai tietää, oletettavasti piilotellusta sanomalehdestään, että Helsinkiin oltiin perustamassa uutta korkeakoulua: Yhteiskunnallista Korkeakoulua, jonka erikoisuutena oli antaa niillekin, joilla ei ollut oppikoulupohjaa, mahdollisuuden pyrkiä ja tulla hyväksytyksi kouluun. Siinä oli täysosuma isälleni! Näin Makarin poika pääsi aloittamaan opintonsa pelkällä kansakoulupohjalla. En tiedä, tekikö hän tämänkin päätöksen hieman salaa ja mikä Heikki-isän reaktio oli. Voi vain arvailla.
Opiskelua ja ura Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa
Taloudellisesti oli mökin pojalle Helsinkiin muuttaminen todella vaativaa. Korkeakouluopintojen rinnalla hän otti yksityistunteja kielissä ja matematiikassa saadakseen oppikoulupätevyyden ja korjatakseen ne opilliset puutteet, jotka hänellä kansakoulupohjaisena oli. Kaupungissa asuminen maksoi ja tuskin hän sai rahaa kotoaan. Vaatimaton vuokrahuone eri helsinkiläiskodeissa oli hänen kotinaan 15 vuoden ajan. Lomilta palatessaan hän sai mukaansa ruokaa useimmiksi viikoiksi ja lisäksi tuli kotoa ruokapaketteja, joissa oli lanttukukkoa, piirakoita, voita ja joskus lihapalakin. Päiväkirjassaan isäni kertoo, että varsinkin lanttukukon syöntiin tuli avuksi opiskelutovereita,
joilla ei varmaan ollut paljonkaan paksumpi rahakukkaro kuin hänellä. Koulun ruokalassa käytiin syömässä silloinkin kun koululle ei muuten ollut asiaa. Olikohan tämä yksipuolinen ruokavalio osasyynä siihen, että hänestä myöhemmällä iällä tuli melkein oikeaoppinen kasvissyöjä? Jo opiskeluvaiheessa isäni pääsi töihin YK:n kirjastoon, josta tulikin hänen työpaikkansa kirjastonhoitajana 40 vuodeksi ja ura päättyi eläkkeelle pääsyyn Tampereen Yliopistossa. Selitykseksi mainitsen, että Tampereen kaupunki houkutteli Yhteiskunnallisen Korkeakoulun muuttamaan Tampereelle luvaten järjestää upeat rakennukset ja täysivaltaisen yliopiston statuksen. Vanhemmalle henkilökunnalle muutto ei ymmärrettävästi ollut kovin mieleen, niin ei isällenikään.
Missä on koti?
Itse kahdessa maassa eläneenä olen usein miettinyt, kumman isäni koki kodikseen 1920- 1930-luvun vaellusvuosinaan: Helsingin vai Koti-Karjalan? Missä ovat juuret? Missä on koti? ovat tärkeitä kysymyksiä monelle meille. Isäni päiväkirjamerkinnöistä luen, kuinka innolla hän kertoi lomien lähetessä käyneensä ostamassa matkaliput ”kotiin” ja ”kaivattuun Karjalaan”, kuten hän kirjoitti. Töiden jälkeen hän lähti välittömästi yöjunaan, matkustaen väliin makuuvaunussa, väliin torkkuen istumavaunussa. Matka kesti tuolloin vähintään 16 tuntia. On hauska havaita, kuinka monta Pälksaaresta tai Matkaselän asemalta hakijaa hän mainitsee muistiinpanoissaan. Lapsuudessani kuultujen Makarin naapureiden nimet vilisevät usein hyvin lakonisissa, mutta lämpimissä päiväkirjamerkinnöissä. ”Hyvä naapuri Se ja Se oli vastassa/antoi kyydin asemalle”, hän kirjoittaa. Naapuriapu tuntui melkein itsestäänselvyydeltä. Helsinkiin palattuaan hän kirjoittaa: ”Taas kerran tulin Helsinkiin, jolla on niin paljon tarjottavana, ja jossa olen hyvien työtovereiden ja ystävien joukossa”.
”Naistentyöt” eivät olleet Viljamille vieraita 
Poikamies näyttää leipomistaitojaan kiinnostuneille naisille
Lomilla Makarissa
Naapuriavusta esimerkkinä en voi olla kertomatta seuraavaa tositarinaa. Makarin koulun musikaalinen opettaja Toivo Leini pyysi isääni tuomaan nuotteja Musiikki-Fazerilta tullessaan Helsingistä lomalle. Isäni oli valitellut epämusikaalisuuttaan ja tuntien tehtävän tärkeyden epäili, onnistuisiko ostamaan sopivia nuotteja opettajalle. Toivo Leini sanoi, että hän voisi testata isäni musikaalisuutta/epämusikaalisuutta, jotta tämä voisi ottaa vastaan tarjotun tehtävän. Niinpä Leini soitti kappaleen, joka oli kirjoitettu duurissa ja sitten toisen mollissa ja isäni tehtävänä oli tunnistaa sävellaji. Hämmästyksekseen hän selvisi opettajan testistä ja sai siis kunnian tuoda mukanaan nuotteja Helsingistä. Seuraava ongelma oli isälläni Musiikki-Fazerilla nuottien valitsemisessa. Hän ratkaisi asian niin, että pyysi myyjää ehdottamaan musikaaliselle, pianoa soittavalle kyläkoulun opettajalle tekemistä. Valinta vaikutti oikealta, koska isäni ei koskaan päiväkirjoissaan maininnut Leinin valittaneen sopimattomista nuoteista.
Kesälomalle tultuaan isäni kirjoitti tarkkaan, milloin talviturkki tuli heitettyä joko Jänisjärveen tai Leppälampeen ja miltä ensimmäiset löylyt maistuivat kotisaunassa. Uiminen ja saunominen olivat hänelle niin tärkeitä, että perheemme kesänviettopaikasta päätettäessä sodan jälkeen juuri veden läheisyys oli ratkaiseva. Makariin tultuaan hänellä oli tapana kirjoittaa, ketkä naapurit kävivät näyttäytymässä ja missä hän itse kävi kyläilemässä. Mielestäni nimiä on lueteltu enemmän kuin meillä on kävijöitä kesäkodissamme viikkokausiin. Isäni oli hiljaisenpuoleinen mies, mutta naapureissa käynnit ja naapureiden käynnit olivat tärkeitä. Huvittuneena luen, kun hän kirjoittaa: ”Hiljainen sunnuntaipäivä tänään; aamupäivällä kävi vain yksi naapuri ja illan suussa pari muuta. Päivällä piipahdin koululla. Muuten luin ja opiskelin vinttikamarissa.” Tätä lukiessani tunnen itse eläväni täysin epäsosiaalista elämää.
Lakikirjaa tutkimsasa 
Lukuhetki heinikossa kauluspaita päällä ja solmio kaulassa
NMKY henkisenä kotina
Isäni tuntui sopeutuneen Helsinkiin hyvin ja kirjoitti tunnollisesti päiväkirjaansa, mitä kaikkea koki pääkaupungissa. Hän osallistui ahkerasti oppilaskunnan rientoihin, eikä moni yhteiskunnallinen esitelmätilaisuus mennyt häneltä ohitse. Voin vain havaita, mikä tiedonnälkä hänellä oli. Henkiseksi kodikseen hän löysi jo aikaisin NMKY:n ja säilyi sen toiminnalle uskollisena kuolemaansa asti. Helsingissä kohdistuivat hiihtoretket yhdistyksen kesäkodille Laajasaloon ja myöhemmin, omien muistikuvieni mukaan, hän osallistui ahkerasti miesten iltoihin Vuorikadulla.
Helsinki oli tuohon aikaan vielä pieni kaupunki ja paljon nimiä, jotka myöhemmin olen löytänyt kirjoista, vilisee hänen muistiinpanoissaan. Ystäväpiirissä oli lenkki- ja hiihtokavereina sekä keskustelukumppaneina lehtiväkeä ja muita yhteiskunnallisia vaikuttajia. Tuntui, että yhteiskunnallisista asioista keskusteltiin vilkkaasti ja poliittista tilannetta seurattiin tarkkaan, ”kun mustat pilvet alkoivat kasaantua Euroopan ylle”, kuten hän kirjoitti.
Isäni eli poikamiehenä vuoteen 1938 asti, jolloin melkein 40 vuoden iässä, yllätyksenä ystävilleen ja työtovereilleen, kihlasi naapurikylästä häntä 16 vuotta nuoremman Tyynen, Saara ja Pekka Miinalaisen vanhimman tyttären. Isäni oli kutsunut ”Neiti Miinalaisen” järjestämään ensin äitipuolensa ja sitten isänsä hautajaisia ja vaikka nuori pitoemäntä oli onnistunut kaatamaan leipomiseen tarkoitetun täyden kermaämpärin, ei jo vakiintuneena poikamiehenä pidetty Viljam säikähtänyt. ”Olin sangen tyytyväinen emäntään, joka ei kertaakaan hermostunut”, hän kirjoitti. Rivien välistä luen, että opettaja Maikki Leini oli jonkunlaisena taustatukena. Kihlamatkan ”Laasonen ja Miinalan Tyyne” tekivät Sortavalaan ja Valamoon ja kaksi kuukautta myöhemmin heidät vihki rovasti Sares Tainiokosken pappilassa. Vuotta myöhemmin syttyi Talvisota. Vastavihityt joutuivat aloittamaan yhteisen taipaleensa kahdella taholla: Tyyne Makarissa ja Viljam Helsingissä, mutta se onkin jo aivan toinen tarina. Siihen kuulun minäkin, heidän nuorempi tyttärensä, Kerttu. Passissani komeilee syntymäpaikkana Pälkjärvi.
XXXXX
Juttu on julkaistu Pälkjärveläinen lehdessä 6/2012. Kuvat kirjoittajan albumista.
Pälkjärven pitäjäseura on vuonna 2006 koonnut ja toimittanut Viljam Laasosen keräämistä murresanoista 112 sivuisen kirjan Päläkjärven pätinäkuntoo. Kirjaa hinta on 15 euroa ja se löytyy myyntituotteet välilehdeltä https://palkjarvi.fi/yhdistyksen-myyntituotteet/
Tämän lisäksi Unto Kortelainen on koonnut 26-sivuisen monisteen Viljam Laasosen tallentamaa pälkjärveläistä ruokataloutta ja ruokailuun liittyvää tapakuvausta.
Viljam Laasonen (1898-1966) toimi Pälkjärven pitäjäseuran varatilintarkastajana 1950-1954 ja tilintarkastajana 1955-1963. Pitäjäseuran johtokuntaan Laasonen kuului 1964-1966.
