Reino Eemil Nissinen nukkui rauhallisesti pois aviopuolisonsa läsnollessa Helsingin Oulunkylässä 93 vuoden iässä talvisodan syttymisen muistopäivänä 30.11.2021. Hän syntyi 7.6.1928 Pälkjärven Naatselän kylässä Juurikkarannan tilalla, missä hän vietti onnellisen, turvallisen ja tasapainoisen lapsuuden, kunnes ensin talvisodan ja sitten jatkosodan rauha ajoivat hänen perheensä kahdesti evakkoon. Joutuessaan evakkoon Pälkjärveltä lopullisesti viimeisen kerran syyskuussa 1944 Reino oli 16-vuotias. Senikäinen nuorukainen muisti kotikontunsa elävästi lopun ikäänsä.
Muistelimme Reinon lapsuudentarinoida aina silloin tällöin vuosikymmenten kuluessa niin koti-iltoina, hiihtoreissuilla kuin kesämökin terassilla istuskellessamme. Käydessämme kotiseutumatkoilla Pälkjärvellä 2000-luvulla muisti virkistyi entisestään tutuissa maisemissa. Joitain Reinon muisteluja julkaistiin Pälkjärveläinen-lehdessä vuonna 2011, mutta liian monta juttua jäi kirjaamatta ylös aikeistamme huolimatta. Tämä kirjoitus tekee Reinon muistolle parhaiten kunniaa avaamalla muutamia noista kertomatta jääneistä tarinoista osana hänen elämäkertaansa.
Naatselän nassikka
Eipä omena pudonnut kauas puusta siinä mielessä, että Reinon molemmat vanhemmat olivat kotoisin sangen läheltä nuoren perheen kotipesäksi ostettua Juurikkarantaa. Isä Emil Nissinen oli lähtöisin Pekkalan talosta Soanlahden kirkonkylästä; äiti Tilda o.s. Hämäläinen oli syntyperäinen Naatselän neito. Reino oli seitsenpäisen sisarusparven vanhin lapsi, mikä toi vastuuta osallistua maalaistalon töihin jo varhaisista ikävuosista, mikä oli yleistä noihin aikoihin kaikkialla. Emil-isän pysyvä haavoittuminen sisällissodassa lisäsi ehkä hieman tarvetta kutsua vanhin poika työpariksi hyvin nuoresta.
Koti- ja koulutöistä huolimatta Reinolle jäi aikaa kirmata vapaana ja pitää hauskaa kavereiden kanssa. Talvella hiihdettiin omakätisesti veistetyillä suksilla sekä laskettiin mäkeä huimapäisesti korkean Vaaranmäen jyrkkään rinteeseen rakennetusta lumihyppyristä. Nurmekset askarreltiin kiinnittämällä kenkiin pätkät vanhasta viikatteenterästä, jotta päästiin luistelemaan Jänisjärven jäälle omasta kotirannasta. Kesällä tietenkin uitiin Jänisjärvessä. Kalastus ja marjastus kuuluivat niin ikään kuvaan. Menossa mukana oli usein samanikäinen naapurin poika Aaro Tarvainen, joka oli Reinon hyvä lapsuudenystävä.
Olipa kerran lämmin vapuntienoo Reinon ja Aaron ollessa pikkupoikia. Järvenjää oli alkanut sulaa Juurikkarannan vankan kivilaiturin ympäriltä siten, että sen ympärillä lainehti jo hiukkasen sulaa vettä. Siitäpä ystävykset Reino ja Aaro tekivät johtopäätöksen, että nyt on aika heittää talviturkki pulahtamalla uimaan. Vaatteet lensivät rantaan ja pojat veteen. Kumpikin vakuutteli toinen toiselle huulet sinisinä, hampaat kalisten ja keho täristen: ”Hrrr, (kali-kali-kali) ei ole yhtään kylmää, ei palella lainkaan.”
Aloittaessaan kansakoulun Makarissa 7-vuotiaina Reino ja Aaro uskoivat olevansa isoja ”miehiä” saavuttamansa merkkipaalun johdosta. Niinpä he olivat hankkineet salaa tupakkaa ja kokeilivat sauhutella sitä koulumatkallaan. Vaan kuinkas sattuikaan, opettaja Leini tuli vastaan… Poikia jännitti mennä kouluun, mutta heidän yllätyksekseen opettaja ei sanonutkaan mitään koltiaisten tupakanpoltosta. Oli silti liian aikaista huokaista helpotuksesta, sillä tieto oli välitetty kotiin. Sen koommin ei Reino tupakkaan tarttunut aikuisiälläkään.
Monenlainen seura- ja kerhotoiminta oli vilkasta maalaiskylissä sotia edeltävänä aikana. Osaltaan yhdistystoiminta palveli kansanvalistusta – esimerkiksi terveellisten ravintotottumusten juurrutusta, lastenhoidon kehittämistä ja uusien käsityötaitojen levitystä. Osittain se kytkeytyi isänmaallisiin tai aatteellisiin tarkoitusperiin, kuten Suojeluskunta, Lotta Svärd ja tietyt urheiluseurat. Viime kädessä kyse oli mukavasta ajanvietteestä ja yhteisöllisyydestä. Reinokin osallistui erilaisiin aktiviteetteihin.
Pyhäkoulu lienee ollut Reinon ensimmäinen kerho. Myöhemmin hän kävi kasvimaakerhossa, jossa lapset viljelivät kotipihallaan harjoitusmielessä vihanneksia ja juureksia omalla pienellä peltotilkullaan. Reino sai tunnustusta onnistuneesta sadostaan, jota hän oli ahkerasti vaalinut. En tiedä, pätikö periaate Pälkjärvellä, mutta joillain paikkakunnilla menestyksekkäästä viljelystä sai palkkioksi haran kesän päätteeksi. Suojeluskuntalaisen poikana Reino kuului Sotilaspoikajärjestöön. Noin 10–12-vuotiaana hän osallistui Värtsilän varuskunnan ampumaharjoituksiin ampuen sotilaskiväärillä Jänisjärven jäällä korkeaa rantakallioiden seinämää vasten. Sotavuosina 1942-44 hän päivysti vuorollaan vartiossa Pälkjärven suojeluskuntatalolla.
Pälkjärvi-seuran Facebook-ryhmässä julkaistiin keväällä 2020 Naatselän Marttakerhon kokouspöytäkirjat ajanjaksolta 27.12.1942–28.3.1944 eli jatkosodan vuosilta. Toimeliaat Martat kokoontuivat vuorotellen kylän eri taloissa. Kerhon puheenjohtajana toimi Elma Heinonen ja sihteerinä Anni Hämäläinen. Puheenjohtaja Elma Heinonen oli Reinon äidinpuoleinen täti (ts. Tilda Nissisen, o.s. Hämäläinen) sisar, joka emännöi lähitaloa Naatselässä. Anni Hämäläinen puolestaan oli Reinon Aukusti-enon vaimo. Tämä yhteys selittänee, miten 14-kesäinen Reino päätyi lukemaan – oletettavasti kankeasti – kertomuksen ”Niin seun poijat” tallukkakurssin päättäjäisiin 28.1.1943. Veikkaanpa, ettei ujo murrosikäinen teinipoika ollut oma-aloitteisesti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi esiintyjäksi Marttakerhoon vaan tarmokkaat täti-ihmiset olivat hänet sinne väkisin värvänneet.
Koulunsa Reino suoritti loppuun talvisodan ensimmäisellä evakkopaikkakunnalla Maaningalla, kun taas ripille hän pääsi Pälkjärvellä kirkkoherra Veikko Korvenheimon toimiessa rippipappina. Reinon vanhempien ystäväperheessä Naatselässä oli samanikäinen tyttö kuin Reino. Isät härnäsivät nuoria vihjaillen heistä tulevan pari. Kiusoittelu oli kainoille nuorille siinä määrin kiusallista, että polkiessaan pyörillä samaa matkaa kirkolle rippikouluun he eivät ikinä puhua pukahtaneet toisilleen. Noin 10 kilometrin matka taitettiin aina radiohiljaisuuden vallitessa sanaakaan vaihtamatta.
Koska Reinon isänpuoleista sukua asui Soanlahden kirkonkylässä, hän kävi usein Soanlahdella sukuloimassa soutaen sinne järven poikki Naatselästä. Samoin hän vieraili Hämekoskelle ja Suistamolle avioituneiden tätiensä kodeissa sekä Ruskealan Kirkkolahdessa kauppaa pitävien perheystävien luona. Viimeksi mainittu lapseton pariskunta olisi halunnut adoptoida pikku pellavapään, mutta kuullessaan moisia puheita Reino-taapero oli alkanut parkua pirtissä sydäntäsärkevästi, vaikkei hän vielä osannut puhuakaan kunnolla.
Soanlahdelle muodostui Reinolle kaveripiiriäkin, sen verran paljon hän siellä aikaa vietti. Viimeisenä kesänään Pälkjärvellä Reino sai kotiinsa Naatselkään kauniilla tytön käsialalla kirjoitetun kirjeen, joka oli leimattu Soanlahdella. Kyse oli nimettömästä ihailijapostista. Joku tyttö oli salaa ihastunut Reino-poikaan eikä uskaltanut lähestyä tätä julkisesti. Emil-isää vieno armastuskirje nauratti kovasti. Yhdessä Reino ja Emil yrittivät pohtia päänsä puhki, keneltä kummalta kirje voisi olla peräisin mutteivat he keksineet johtolankoja. Sitten syksyllä tulikin toinen lähtö evakkoon, joten kirje hautautui muistoihin jääden ikuiseksi arvoitukseksi.
Evakkoon toista kertaa
Nissiset palasivat syksyllä 1944 Pyhäselän Nivansaloon, minne he olivat ehtineet aloittaa uutta taloa keväällä 1941 hankkimalleen pika-asutustilalle ennen paluutaan Pälkjärvelle jatkosodan sytyttyä. Metsäyhtiön maista pakkolunastettu metsäpalsta oli ns. kylmä tila, minne piti rakentaa ja raivata kaikki nollapisteestä. Se sijaitsi karussa, synkässä korvessa, kun taas Juurikkarannan tilava hirsitalo oli sijainnut aurinkoisella kumpareella, josta avautui avara järvinäköala. Naatselän pellot olivat hikeävää, ravinteikasta, hyväkasvuista lehtomaata.
Koska pälkjärveläiset evakuoitiin valtaosin Laihialle Pohjanmaalle, myös Nissisten lehmät joutuivat yhteiskuljetuksessa Laihialle, vaikka perhe suuntasi Joensuun lähelle Pohjois-Karjalaan. Reino haki lehmät Laihialta yksin kotiin.
Loppujen lopuksi elämä voitti ja Nissiset pääsivät uuteen alkuun Nivansalossa solahten mukavasti sikäläiseen kyläyhteisöön. Joensuun seutuville asettui muitakin pälkjärveläisiä, mukaan lukien Tilda-äidin sukulaisia (mm. Haavanpäähän). Näin tuttu vierailukulttuuri elpyi Pyhäselässä. Reino ei ehtinyt juurtua evakkopaikkakunnalleen yhtä tukevasti kuin Naatselkään, sillä asevelvollisuus, metsäteknikon opinnot Jyväskylässä ynnä siirtyminen työelämään veivät nuorta miestä maailmalle. Silti hän pysyi vielä 1950-luvun Pohjois-Karjalassa.
[Huomautus: Nissisten ensimmäistä evakkomatkaa Pohjois-Savon Maaningalle ei käsitellä tässä muistokirjoituksesta, koska siitä on julkaistu artikkeli Pälkjärveläisessä kevättalvella 2011.]
Pälkjärven perintö
Maalaistalon poika ei voinut jäädä seisomaan sormi suussa uusavuttomana vaan erilaisiin käytännön haasteisiin piti keksiä ratkaisu omatoimisesti. Pyhäselän kylmätilalla Reino osallistui niin ikään uuden kodin rakentamiseen ja peltojen raivaukseen. Siellä hän veisti myös reen, jonka taidokkuutta paikallinen puuseppä kehui pitäen Reinoa kätevänä. Kädentaidot kehittyivät väistämättä sivutuotteena, mikä näkyi myöhemmin kykynä remontoida taloa ja korjata autoa sekä ylipäänsä saada arjen asiat luistamaan nokkelasti.
Sotilaspoika-harjoituksista periytyi tarkka ampumataito. Suorittaessaan varusmiespalvelustaan Lappeenrannassa Reino sai kuntoisuusloman erinomaisen osumatarkkutensa ansiosta, vaikkei hän sodasta kärsineenä enää ollut innostunut ammuskelusta tai armeijatouhusta. Reino hyödynsi asepalveluksen kuorma-autokortin ajamiseen ilmoittautumalla erikoiskoulutukseen auto- ja panssarijoukkoihin Mikkeliin, kun taas hänen esimiehensä olisivat tahtoneet lähettää hänet aliupseerikouluun hänen kiitettävän suoriutumisensa takia.
Osaltaan armeijamenestykseen vaikutti epäilemättä Reinon loistava fyysinen kunto, joka oli kehittynyt sekä ruumiillisen työn että terveellisen ravinnon tuloksena. Maalaistalossa ei kärsitty ruokapulasta niukkoinakaan aikoina, vaikkei elämä ollut materiaalisesti runsasta. Osa ikäluokasta sitä vastoin oli 1940-luvulla joutunut elämään huonolla ravinnolla jääden liian laihaksi. Tätä taustaa vasten täytyy tulkita, miksi kutsuntakortissa Reinon ruumiinrakennetta luonnehditaan ’lihavaksi’. Hän ei varmasti ollut lihava pullero, mutta hän oli lihaksikas, hyväkuntoinen ja voimakasrakenteinen A1-luokan alokas.
Hymyilyttävä muisto Lappeenrannan armeija-ajoilta koskee vappua. Linnoitukselle oli saapunut vappupuhujaksi itse Hertta Kuusinen. Virnuilevat varusmiehetkin menivät uteliaisuudesta pilke silmäkulmassa kuuntelemaan Hertta Kuusisen paatoksellista paasaamista. Se nauratti heitä. Hertan palavasti intomielisessä puheessa toistui fraasi ”aate pyhä ja kallis” (tai vastaava sanonta).
Pohja Reinon hakeutumiselle metsäteknikon koulutukseen ja sittemmin metsäyhtiöiden palvelukseen luotiin jo Pälkjärvellä. Metsäteollisuus muodosti Suomen teollisen selkärangan 1930-luvulla ja erityisesti Itä-Suomessa metsäala oli keskeinen tekijä elinkeinoelämässa, joten ymmärrettävästi se veti puoleensa nuorta Reinoa, mihin Emil-isä kannusti häntä. Emilin suhteiden ansiosta Reino pääsi 14–15-vuotiaana metsätyönjohtajan apulaiseksi. Työasioissa hän kierteli metsiä lähipitäjissä aina Ruskealaa, Harlua, Suistamoa ja Sortavalan maalaiskuntaa myöten. Suistamon syrjäkylistä hänen mieleensä painui muistikuva erikoisen murteen puhujista, joiden puheesta oli vaikea saada selvää.
Naatselän kyläyhteisön kielellinen rikkaus alkoi pulpahdella Reinon puheenparressa 8-kymppisenä. Hänen suulliseen ilmaisuunsa sekoittui sopivissa kohdin oivallisesti lapsuuden sanontoja, sutkauksia, lorutuksia ja hokemia. Hän saattoi kommentoida jotain asiaa nasevasti osuvalla riimittelyllä. Yksi hänen lurittelemansa loru alkaa seuraavasti: ”Pippilän pappilan pankolla…” Näiden sananparsien unohtuminen merkitsee arvokkaan murre- ja kansanperinteen häviämistä suomalaisesta kulttuurista. Yleisesti ottaen Reino ei enää puhunut Pohjois-Karjalan murretta vaan hän käytti yleiskieltä, vaikka toki alkuperäinen murretausta aavistuksen vilahteli puheessa.
Vastaavasti kyläläisten hupaisat tai erikoiset sattumukset muuntuivat suusta suuhun kulkeviksi kaskuiksi. Humalassa ojaan kellahtanut miekkonen sai pysyvän liikanimen sukunimensä etuliitteeksi, kun hän ei sammallukseltaan tahtonut saada ensimmäistä tavua pidempää sanaa suustaan auttajien kysellessä, kuinka hän oli päätynyt ojan pohjalle selälleen.
Yksi Reinon kertoma tarina sijoittui syystalveen, jolloin jäät olivat vielä liian ohuet ja heikot järvellä liikkumiseen hevosen kanssa. Eräässä talossa oli kuitenkin tavallista pienikokoisempi köykäinen hevonen sekä sillä kevyt reki. Tämä hevonen ohjastajineen oli ollut aamuvarhaisella liikkeellä uskaltautuen järven jäälle. Myöhemmin aamulla toinen isäntä näki jäälle johtavat hevosenjäljet lumessa päätellen, että sinnehän saattoi jo lähteä. Niinpä hän valjasti kookkaan, painavan hevosensa reen eteen ja pakkasi kyytiin vielä kuorman säkkejä. Isäntä ei päässyt rantavettä pidemmälle jään pettäessä alta, mikä oli onni onnettomuudessa tässä tapauksessa.
Elämä Pohjois-Karjalassa 1950-luvulla
Metsäalalla toimiessaan Reino työskenteli muun muassa puutavaran ostajana ja työnjohtajana Uittoyhdistyksessä. Noina vuosina hän katsasti metsiä esimerkiksi Tohmajärvellä. Arvioidessaan puukuutioita rajan tuntumassa hän näki tohmajärveläisestä metsästä Pälkjärven puolelle, minkä täytyi tuntua traagiselta.
Ammattinsa ja koulutuksensa nojalla Reino oli oppinut ihailemaan komeina pitkänhuiskeita, suorarunkoisia mäntyjä, saihan niistä arvokasta tukkipuuta. Siksi Reino hämmästyi suuresti, kun eteläsuomalaiset pitivät kippuria käkkärämäntyjä kauniina, kun taas hänestä ne olivat rumia.
Kulkuvälineenä toimi moottoripyörä, jonka kesärenkailla pöristeltiin vuodenajat läpeensä mäkisillä, jäisillä teillä – myös hyytävillä talvipakkasilla. Täten Reino ei jälkikäteen haikaillut alkuunkaan moottoripyöräilyn perään pystyttyään ostamaan auton. Nuorena hän tosin osallistui jääspeedway-kisoihin voittaen jopa palkintoja, kunnes vaimo löysi pokaalit, mihin vaarallinen harrastus tyssäsi.
Nissisten isossa tuvassa pidettiin kansakoulua kylän lapsille. Syksyllä 1952 Nivansaloon ilmaantui syrjäseutulisän houkuttelemana epäpäteväksi opettajaksi nuori ylioppilas-merkonomi Helsingistä, syntyjään Keski-Uudenmaan Nurmijärveltä. Kylän ainoan opettajan nimi oli Airi Lahti. Käydessään kotonaan Reino näki tietenkin Airin. Kiinnostus heräsi, joten Reino ryhtyi maalaamaan tuvan ikkunanpieliä ulkopuolelta Airin opettaessa sisällä, jotta hän pääsisi salaa vilkuilemaan orastavan ihastuksensa kohdetta. Airi puolestaan oli ihmetellyt mielessään, pitikö niitä ikkunoita maalata juuri silloin, kun hän piti koulutuntia tuvassa. Vaan eipä Airi silloin vielä oivaltanut, että siinähän koko jutun juju piili.
Toinen Airia ihmetyttänyt tapaus koski terveisten välittämistä Reinolle, eihän hän edelleenkään ollut ymmärtänyt asioiden laitaa. Naapurin maalaistalossa, missä Airi asui alivuokralaisena, oli suunnilleen Reinon ikäinen Sirkka-tytär. Koska perheet olivat tekemisissä ja mahdollisesti Reino ja Sirkka olivat jopa hiukkasen heilastelleet (?), Sirkka lähetti Reinolle terveisiä Airin välityksellä. Kuultuaan Sirkan terveiset Airilta Reino ryntäsi portaat yläkertaan naama punaisena sanaakaan sanomatta.
Joulukuussa Reino poimi lumisella tiellä jalan kulkeneen Airin hevoskyytiinsä, mistä romanssi virisi. Toukokuussa seurasi kosinta tuomenkukkien kera. Kihlaparin huomattua yhteisen syntymäpäivänsä häiden järjestämiselle tuli kiire. Vaatimattomat häät pidettiin pienimuotoisesti Pyhäselässä 7.6.1953. Lapsia liittoon syntyi yksi huomattavasti myöhemmin.
Reino-vävy ensiesiteltiin Airin kotiväelle jouluna 1953, kun nuoripari saapui joulunviettoon Nurmijärvelle. Airin vanhin sisar Irja oli parhaillaan päällystämässä tuoleja Reinon ja Airin astuessa tupaan. Reino ryhtyi välittömästi siltä seisomalta auttamaan Irjaa tuolien verhoilussa, mikä mursi jään heti samoin tein. Reinosta tuli oikein mieluinen vävy Airin sukuun.
Airin valmistuttua Helsingin opettajakorkeasta kummankin työt jatkuivat omilla aloillaan. Reino ja Airi asuivat sekä Tohmajärvellä että Kiteellä 1950-luvulla. Vuonna 1958 Reino siirtyi Tohmajärven osuuskaupan Shell-palveluun huoltoaseman esimieheksi, mikä enteili tulevaa Shell-uraa 1960-luvun alusta lähtien.
Pysyvä muutto Etelä-Suomeen
Kummankin työura veti pariskuntaa Ruuhka-Suomeen. Reinon pääsy oy Shell ab:n palvelukseen 1960-luvun alussa merkitsi käännekohtaa hänen ammatilliselle kehitykselleen. Reino työskenteli Shellissä yhtäjaksoisesti eläköitymiseensä saakka. Asuinpaikkoina olivat sekä Helsinki että Lahti. Noin 50 vuotta ennen Reinoa Lahteen oli niin ikään muuttanut Makarista toinen Pälkjärven poika, nimittäin tuleva vuorineuvos Aukusti Asko-Avonius.
Shelliläisyydestä kehkeyi keskeinen kulmakivi Reinon identiteetille. Vaikka Shell oli vaativa ja kilpailullinen työnantaja, se oli samalla loistava ympäristö Reinon kaltaisille menestyjille, jotka eivät etsineet laakereilla lepäämistä vaan olivat valmiita pistämään itsensä likoon sataprosenttisesti. Vielä eläkepäiviensä kynnykselläkin 6-kymppisellä Reinolla oli vauhti päällä. Perehdyttäessään nuorta seuraajaansa Reino kierrätti tätä tutustumassa tärkeisiin asiakkaisiin. Seuraajan suolet kurnivat hänen odotellessaan tuskaisesti, koska viimein mentäisiin syömään ja milloin loputtoman pitkä työpäivä vihdoin päättyisi.
Viimeisinä vuosinaan Shellissä Reino työskenteli piiripäällikkönä Päijät- ja Kanta-Hämeen käsittävällä eteläisellä alueella, missä hän vastasi voiteluaineiden ja teollisuuskemikaalien myynnistä yritysasiakkaille. Pääkilpailija Mobilin miehet pistivät varmaan tanssiksi, kun heille valkeni Reinon häipyminen kuvioista.
Shell tarjosi sisäistä koulutusta ja rotaatiota työtehtävissä sekä luonnollisesti mielenkiintoisia haasteita kilpailukykyiseen palkkaan. Upeassa työyhteisössä kukoistanut hieno työtoveruus johti elinikäisiin ystävyyssuhteisiin. Reinon ja hänen esimiehensä muodostama tiivis parivaljakko tunnettiin 1960-luvun jälkipuoliskolla nimityksellä Lahjomattomat silloisen TV-sarjan mukaan. Shell-henki huipentui vuosittaisissa henkilöstötapahtumissa, kuten pikkujouluissa, talvipäivillä (mm. hiihtokisat) ja valtakunnallisissa myyntikokouksissa, joista viimeksi mainituissa tarkasteltiin edellisen vuoden myyntituloksia julkisesti.
Reinon kelpasi osallistua vuosittaisiin myyntikouksiin rinta rottingilla, sillä hänen myyntituloksensa kuuluivat aina kärkikastiin. Viimeisenä työvuotenaan ennen eläkkeelle jääntiään Reino räjäytti pankin yhtiön kaikkien aikojen henkilökohtaisella ennätystuloksella. Kun hänen tyrmäävät myyntilukunsa julkistettiin kokousyleisölle, salissa kävi kohahdus. Reino palkittiin suurimmalla Suomen Shellin ikinä maksamalla tulospalkkiolla eli bonuksella. Häntä saattaa siis perustellusti kutsua huippuluokan myyntitykiksi, eikä kyse ole tyhjästä kehusta. Koska häneltä puuttui korkeakoulututkinto, hänen täytyi pärjätä paremmin kuin ekonomien ja diplomi-insinöörien.
Eläköitymistään edeltävänä keväänä Reino lähti kolmen viikon kiertomatkalle Yhdysvaltoihin kolmen työkaverinsa kanssa. Useat shelliläiset uskoivat USA:n matkan olevan palkkio työnantajalta, vaikka todellisuudessa se oli yksityinen, itse maksettu lomareissu. Tosin kaverukset saivat lahjaksi sponsorituotteita asiakas- ja kumppaniyrityksiltä. Nämä neljä shelliläistä kutsuivat toisiaan jatkossa Amerikan serkuiksi tavaten toisiaan säännöllisesti eläkepäivilläänkin. Samana vuonna kuin Reino täytti 80 vuotta kesäkuun alussa, Reino ja toinen Amerikan serkku lomailivat huhtikuussa reilut pari viikkoa Thaimassa kolmannen ”serkun” vieraina.
Koska meno oli näin mahtavaa, ahkera ja nuorekas eläke-Reino ei jäänyt kotiin lepäilemään vaan jatkoi vuosikausia osa-aikaista työskentelyä kuriirina silloisessa Shell Leasingissä. Toki leasing-autojen haku ja nouto asiakkailta oli kevyempää, vapaampaa ja stressittömämpää kuin piiripäällikkönä huhkiminen, sillä enää ei painanut tulosvastuu hirtenä niskassa. Lisäksi työtuntien määrän saattoi määritellä itse.
Rinta rinnan Leasingissä työskentelyn kanssa Reino osallistui innokkaasti Shell Eläkeläisten (nimenmuutoksen jälkeen Shell Senioreiden) vireään yhdistystoimintaan. Hän kävi lähes poikkeuksetta Shell Eläkeläisten/Senioreiden kuukausitapaamisissa, missä vierailukäyntiin tai esitelmään yhdistettiin pitkä, runsas lounas. Shell Eläkeläiset/Seniorit tekivät kerran vuodessa pidemmänpuoleisen ulkomaanmatkan. Reino osallistui niistä useimpiin. Kaukaisin reissu suuntautui Pekingiin Kiinaan.
Toki Reino matkusteli ulkomailla runsaasti myös perheensä kanssa 1970-luvulta lähtien. Niin Etelä- kuin Keski-Eurooppa tuli huolella koluttua eri kulmilta ja kanteilta. Aivan ensimmäiset ulkomaanmatkansa Reino teki jo 1960-luvulla Mallorcalle ja Gran Canarialle. Myöhäisvuosina 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa yhtenä painopistealueena oli Baltia, erityisesti Latvia.
Ennen Lahteen muuttoaan Reino oli elitistisen Saunaseuran jäsen Helsingissä. Lahdessa työskennellessään Reino kuului sekä Autoteknilliseen yhdistykseen että Autoliittoon. Erityisesti Autoteknillisessä yhdistyksessä hän profiloitui voimakkaasti. Liityttyään siihen 1971 hän toimi pitkään sen hallituksessa ja eri toimikunnissa Lahdessa, kunnes tuli valituksi 1980-luvun alkupuolella Lahden autoteknillisen yhdistyksen (Latyn) puheenjohtaksi, mitä tointa hän hoiti 10 vuotta, kunnes hän muutti Helsinkiin. Lisäksi hänet nimettiin Suomen autoteknillisen yhdistyksen (SATL) liittohallitukseen ensimmäisen kerran 1979, minkä jälkeen hän vaikutti useita vuosia myös valtakunnallisella tasolla. Eläköitymisensä jälkeen hän jatkoi jossain määrin osallistumistaan Latyn kokouksiin Helsingistä käsin huolimatta etäisyydestä. Hänelle myönnettiin Latyn kunniapuheenjohtajan arvo 1990-luvulla.
Paluu pälkjärveläisyyteen
Menevinä, kiireisinä työvuosina Pälkjärvi tuskin oli mielessä päällimmäisenä, eivätkä poliittisetkaan suhdanteet suosineet Karjalan äänekästä muistelua. Asennemuutos käynnistyi vuoden 1991 jälkeen Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä.
Yhdeksänkymmentäluvun alkupuoliskolla pienehkö porukka vanhoja pälkjeväläisiä lähti ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin katsomaan entistä kotipitäjäänsä. Reino kuului tähän edelläkävijöiden ryhmään. Siihen aikaan kolhoosi oli vielä toiminnassa ja osa pelloista viljelyksessä tai laidunmaana.
Sen jälkeen Reino vieraili kotikonnuillaan Naatselässä puolisen tusinaa kertaa vuoteen 2013 mennessä. Samoin Soanlahdella hän kävi kolmesti, kerran jopa yöpyen siellä. Alkuvaiheessa Reino osallistui Pälkjärvi-seuran ensiluokkaisille valkovuokkoretkille. Kesästä 2010 eteenpäin Reino jatkoi syventävää kivijalkamatkailua tyttären ja vävyn kanssa omalla henkilöautolla.
Viimeksi mainituilla ”extreme-retkillä” sukelsimme Naatselän villiintyneeseen eräluontoon toden teolla samoillen ympäri metsiä ja rantoja eväiden voimin tuntitolkulla useina päivinä. Juurikkarannan kivijalalla istuskelimme monta kertaa, minkä lisäksi jäljitimme Tilda-äidin lapsuudenkodin eli Hämäläisten asuinpaikan sekä muita samalla suunnalla sijainneita Hämäläisten sukulaistalojen kivijalkoja. Pääkohteisiin suunnistaessamme ohitimme muiden muassa Heinosen leivinuunin jäänteet, Immosen kuuset, Vaaranmäen kalliot ja Vuojolaisen kivinavetan rauniot. Kerran vuokrasimme moottoriveneen Värtsilän lomakylästä puksuttaen sillä Jänisjärven suurelle selälle saakka.
Yövyimme Pälkjärven kirkonkylässä (nykyisessä Puikkolassa) inkeriläisellä Boris Ahosella, joka ajoi meidät pakettiautollaan Naatselkään niin pitkälle kuin kuoppaista hiekkatietä pääsi. Ensimmäisillä kerroilla Boris Ahonen kulki mukanamme, mutta jatkossa hän vain vei ja haki meidät, koska tahdoimme viipyä maastossa pitkään ja liikkua laajahkolla alueella.
Reino tunsi paikat edelleen kuin omat taskunsa, vaikka maisema oli muuttunut metsittymisen myötä eivätkä polut kulkeneet kaikilta osin samoja reittejä kuin entiset kylätiet. Vaikka kuluneet polvet vaivasivat Reinoa kotona normaalisti, Naatselässä hän viiletti joukon etunenässä kuin vuorikauris niin, ettemme tahtoneet pysyä vauhdissa mukana. Samalla hän selosti varmaotteisesti, mitä missäkin kohtaa oli aiemmin näkynyt tai kuka oli asunut kulloisellakin kohtaa. Näiden tarinoiden kuuntelu oli mielenkiintoista myös Borikselle.
Yhden tällaisen päiväretken jälkeen Boris vinkkasi minut vaivihkaa olohuoneeseensa, sillä hänellä ja hänen vaimollansa oli kysyttävää. Boris ja vaimo tahtoivat tietää, kuinka vanha Reino oikein oli. Heillä oli nimittäin tullut keskenään suukopua Reinon iästä, kun Boris oli alkanut laskeskella kuulemiensa juttujen perusteella Reinon ikävuosia. Vaimo sitä vastoin oli väittänyt kivenkovaa Boriksen puhuva pötyä, sillä eihän Reino missään nimessä voinut olla alkuunkaan niin iäkäs. Vaan tällä kertaa Boriksen arvio osui oikeaan. Reilusti yli 80-vuotiaana Reino oli ikäistään nuoremman näköinen sekä reipas ja hyväkuntoinen.
Pälkjärven, Soanlahden ja Värtsilän ohella autoilimme paljon laajemminkin Laatokan ja Aunuksen Karjalassa muutamilla viikon mittaisilla kiertomatkoillamme. Vanhassa Suomessa tutustuimme Sortavalan kaupunkiin ja maalaiskuntaan, Valamon luostarisaareen, Ruskealaan, Suistamoon, Harluun, Impilahteen ja Lahdenpohjaan. Aunuksessa yövyimme Kinnermäessä, minkä lisäksi katsastimme Vieljärven, Kotkatjärven, Nurmoilan, Soutjärven vepsäläiskylän sekä pari idyllistä venäläiskylää Äänisen rannalla. Etäisimmät päätepisteemme olivat Petroskoi ja Kižin puukirkkosaari Äänisellä. Huhtikuun lopulla 2011 kävimme Allegro-junalla Viipurissa yöpyen keskustan perinteisessä hotellissa.
Kotiseutumatkoja täydensivät Pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten mainiot tapaamiset Karjalatalolla Käpylässä ynnä Pälkjärvi-seuran kesäjuhlat Joensuussa. Reino liittyi Pälkjärvi-seuran ainaisjäseneksi 1950-luvun vaihteessa varsin pian yhdistyksen perustamisen jälkeen, mutta hänen osallistumisensa tilaisuuksiin lisääntyi ja aktivoitui eläkeläisenä Helsingissä 2000-luvulla. Hän arvosti kovasti erinomaisia kokoontumisia niiden laadukkaan ohjelman ja mukavan ilmapiirin ansiosta. Karjalatalolla tapasi tuttuja ja kuuli mielenkiintoisia esitelmiä.
Linkistä voi katsos lisää Reinon kotiseudun-matkakuvia
Rikas, vaiheikas elontaival ja sen päätepysäkki
Sotien ja evakkouden aiheuttamista vaikeuksista huolimatta Reino onnistui toteuttamaan tavoitteitaan nuoresta pitäen. Hän oli kiinni ajassa, läsnä hetkessä, joskin katse suuntautui eteenpäin. Hänellä oli vainua hyville kaupoille ja uskaliasta riskinottokykyä tarttua tilaisuuksiin mutta malttia edetä harkiten ilman yltiöpäistä tyhmänrohkeutta tai impulsiivista hötkyilyä. Hänessä riitti sekä lannistumatonta yritteliäisyyttä että avoimuutta uusille kokemuksille. Elinikäinen oppiminen oli Reinolla luontaisesti verissään. Tietotekniikan alkaessa valloittaa toimistoja 1980-luvulla hän lukeutui niihin ”uskalikkoihin”, jotka ottivat näyttöpäätteillä työskentelyn omakseen, kun taas osa vanhemman polven toimihenkilöistä kieltäytyi astumasta lähellekään tietokonetta.
Vaikkei Reino ollut filosofinen fundeeraaja eikä opettajamainen viisauksien jakelija, yksi oppi on painunut mieleeni varhaislapsuudesta, kun opettelin hiihtämään, luistelemaan tai ajamaan polkupyörällä. Kaatuessani maahan hän totesi tyynesti kellahdusta paisuttelematta: ”Kun kaatuu, ensimmäinen tehtävä on nousta ylös.” Jos taas etsin vimmatusti hukassa olevaa tavaraani, hän neuvoi: ”Se on juuri siinä paikassa, mihin olet sen itse laittanut.”
Reino tuli toimeen ihmisten kanssa, mitä edesauttoi hänen joustavuutensa, sovittelevuutensa ja rauhallinen ystävällisyytensä. Sanalla sanoen hänen oli yhteistyökykyinen. Samoin hänen neuvottelutaitonsa olivat ensiluokkaiset. Hän ei kokenut tarvetta sauhuta suuna päänä, mutta silti hän tuli toistuvasti valituksi luottamustehtäviin niin yhdistyksissä kuin taloyhtiöiden ja tiekuntien hallituksissa. Huumorintaju ja leikkimielinen asenne tekivät kanssakäymisestä Reinon kanssa letkeän leppoisaa, eihän hän ollut yksitoikkoinen jöröjukka. Nuorta vävykokelasta Reinon ovela huumori hämmensi toisinaan alkuvaiheessa, kun nörttipoju ei pysynyt aina kärryillä, pilailiko tuleva appiukko vai oliko tosissaan, mikä kutkutti Reinoa.
Asuttuaan Lahdessa reilut parikymmentä vuotta Reino samastui hämäläiseen kansanluonteeseen viihtyen Hämeessä. Liekö äidinpuoleisten hämäläisgeenien vaikutusta välittynyt sukupolvien takaa, tiedä häntä… Reino ei ollut räväkkä, pulppuilevan puhelias karjalaistyyppi eikä myöskään sentimentaalisen emotionaalinen luonne. Hän oli realistinen, rationaalinen jalat maassa tyyppi, jonka mielenlaadussa yhdistyivät seesteisyys, maltillisuus ja kohtuullisuus. Lisäksi hän oli työteliäs, säästäväinen ja taitava tinkaaja.
Säästeliäisyyden kääntöpuoli oli tavaroiden kasaantuminen kaappeihin ja varastoihin, kun sota-ajan lapsi ei raaskinut heittää mitään pois vaan säilytti kaiken roinan pahan päivän varalle. Ruokalautasensa hän lusikoi tai kaapi ylen tarkkaan puhtaaksi. Ilmainen ruoka oli hänen lempiruokansa.
Erään Shellin työtoverin spontaani luonnehdinta Reinosta kuulosti äkkiseltään yllättävältä suhteessa yllä hahmoteltuun mielikuvaan. Tuo ex-shelliläinen luonnehti työikäistä Reinoa ’vauhdikkaaksi’ hepuksi. Ei Reino missään nimessä hidas eikä jähmeä ollut, mutten mieltänyt häntä olemukseltaan varsinaisesti vauhtiveikoksikaan. Ilmausta jälkikäteen pohtiessani päädyin tulkintaan, että kenties työkaveri tarkoitti Reinon suorituskykyä ja aikaansaavuutta tuloksentekijänä, mistä kertoivat kiistattomat näytöt erittäin menestyksekkäänä piiripäällikkönä. Hosumatta hän ehti enemmän kuin muut.
Eräs asiakas menneiltä vuosikymmeniltä puolestaan oli pitänyt Reinon menestyksen salaisuutena sitkeyttä kutsuen tätä ’sitkikseksi’. Reinolla riitti pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä kehitellä hankkeitaan ja viedä ne maaliin ajan kanssa ilman aggressiivista väkisinpuskemista. Ominaisuus linkittyi latenttiin määrätietoisuuteen. Toisaalta sama piirre ilmeni hänen huolellisessa, pikkutarkassa työskentelytavassaan, olipa kyse sitten kodin korjaustöistä ja remontoinnista tai askartelusta ja joulukorttien kirjoittamisesta. Hänen käsialansa oli siisti. Hänellä oli silmää ottaa hyviä valokuvia.
Viimeisinä elinkuukausinaan 93-vuotiaana potilaana Reino sai edelleen kehuja kohteliaista käytöstavoistaan. Kustaankartanossa Reinosta huolehtinut omahoitaja kiitteli, kuinka miellyttävää Reinon hoivaaminen oli ollut, koska Reino oli niin ’kohtelias’. Vieraitaankin hän kiitti aina käynnistä toivottaen lähtijöille hyvää päivänjatkoa. Myös hänen hyvä laskupäänsä säilyi loppuun asti.
* * *
Pitkään nuorekas Reino eli täysillä yli 89-vuotiaaksi ajaen autoa, mökkeillen, hiihdellen, käyden ostoksilla, osallistuen pörssiyhtiöiden yhtiökokouksiin ja hoitaen 100 vuotta lähestyvän Irja-kälynsä juoksevia asioita. Lakisääteisessä lääkärintarkastuksessa hänelle myönnettiin poikkeuksellisesti viiden vuoden ajokortti vielä 85-vuotiaana, mikä on perin harvinaista siinä iässä.
Ensimmäinen vakava terveydellinen takapakki ilmaantui lokakuussa 2017, kun Reino kaatui omassa kylpyhuoneessaan otaksuttavasti sairaskohtauksen seurauksena, mikä johti lonkkaleikkaukseen. Lähtien tuosta syksystä yli neljä vuotta sitten Reinon kunto alkoi hiljakseen rapautua vähä vähältä. Silti hän pystyi olemaan kotihoidossa Airi-vaimon toimiessa omaishoitajana heinäkuuhun 2021 saakka, jolloin keuhkoveritulppa vei hänet ambulanssilla Malmin sairaalaan. Sekä sairaalan hoitohenkilöstö että sosiaalityöntekijä totesivat loppukesästä, ettei Reino pysty enää jatkamaan kotihoidossa. Laitospaikka vapautui syyskuun loppupuolella Kustaankartanon vanhainkodissa, minne Reino kiikutettiin vuorokauden varoitusajalla.
Vaikutelma Kustaankartanosta oli oikein positiivinen tilojen, apuvälineiden ja henkilökunnan osalta. Lisäksi Kustaankartano oli sijainniltaan optimaalinen oulynkyläläiselle, sillä etäisyys ovelta ovelle uuden ja vanhan osoitteen välillä oli alle 2 km. Hoito herätti luottamusta ja kuntoutuminen eteni lupaavasti. Valitettavasti Reino ei ehtinyt asua Kustaankartanossa kuin yli kaksi kuukautta, kun odottamaton infektio romahdutti nopeasti hauraan terveyden.
Reino Eemil Nissinen (7.6.1928 – 30.11.2021) siunattiin haudan lepoon Kustaankartanon kappelissa Helsingin Oulunkylässä 16.12.2021. Pälkjärveltä alkanut elonpolku päättyi Nurmijärven hautausmaalle.
