Maanantaina 6.9 tulee kuluneeksi 101 vuotta pälkjärveläisen Sakari Vuojolaisen syntymästä. Hannele Suomela kertoo isänsä elämänvaiheista Pohjanmaalla, perheen perustamisesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta.
Sunnuntaina 5.9 on Yrittäjän päivä ja silloin Sakari Vuojolaisen poika Harri kertoo isänä työelämästä otsikolla TYÖ TAI TEHTÄVÄ – Sakari Vuojolaisen työura entisöijänä.
Hannele Suomela
Isä tuli Laihialle loppuvuodesta 1944 vapauduttuaan rintamalta. Perhe eli Hilja-äiti, sisarukset Alma, Alpo, Niilo, Liisa ja Tuomo sekä Liisa-mummo olivat tulleet evakkoon Laihian Kylänpäähän jo saman vuoden toukokuussa. Aaro-veli jatkoi edelleen Pohjois-Suomessa sotakomennuksella. Tahvo-isä oli kuollut Maaningalla kesäkuussa 1940.
Muu perhe muutti keväällä 1946 uudisasukkaiksi Kiihtelysvaaraan lähelle menetettyä rajantakaista
kotiseutua Pälkjärveä. Isä jäi Laihialle. Hän oli tutustunut tulevaan äitiimme Auliin. Naimisiinmenon jälkeen he asuivat ensimmäiset vuodet äidin kotitalossa Laihian Isokylässä. Me lapset synnyimme, minä 1947 ja veljeni Harri 1952.
Pian Laihialle tultuaan isä aloitti maalaustyöt jatkaen näin Tahvo-isän ammattia. Vuonna 1950 muutimme kirkonkylään Vainion liiketaloon, johon avattiin oma pieni maalikauppa Laihian Väri ja Tapetti. Talossa oli monenlaista liiketoimintaa. Yläkerrassa olivat asunnot. Kaupan perustamiseen saattoi vaikuttaa se, että lähes kaikki äidin isänpuoleiset sukulaiset eli Taittoset olivat kauppiaita. Muutaman vuoden kuluttua siirryimme isompiin tiloihin ns. Hahlin kauppakeskukseen. Toiminta laajeni ja kiireet lisääntyivät. Isän maalausurakointifirman kasvaessa äiti ja hänen sisarensa Aira hoitivat väriliikettä. Isoja projekteja olivat myös omien liike-/asuintalojen rakentamiset. Ensimmäinen valmistui 1959 ja toinen 1969, jossa veljeni asuu edelleen.
Aseveljet
En muista isän alkuaikoina puhuneen sodasta ainakaan meidän lasten kuullen. Silloin tällöin joku sotakaveri pysähtyi ohikulkumatkallaan ja toki huomasimme kuinka tervetulleita he olivat. Lähimpänä Kurikassa asui jo edesmennyt Kauko Turkulainen, joka oli naimisissa isän Toini-serkun o.s. Kuronen kanssa. Heidän perheeseen pidettiin tiivistä yhteyttä. 1970-luvun puolivälistä lähtien aseveljet alkoivat kokoontua säännöllisemmin muistoja verestämään. Isäkin järjesti tällaisen tapaamisen Laihialla vuonna 1976.
Komppanian päällikkö, Mannerheim-ristin ritari Pentti Iisalo lähetti äidille vielä isän kuoleman jälkeen 1999 julkaisemansa teoksenTiurin tietä Syvärille – Ritarivänrikin sota. Kirjassa Iisalo kertoi mm. eräästä vetäytymisestä, jossa erittäin pätevä ja tunnollinen lääkintäkersantti Sakari Vuojolainen lähes yksin kantoi haavoittunutta aseveljeä selässään vaikeasti ylitettävän piikkilankaestelinjan ja muiden esteiden läpi. Isä oli saanut valmiudet tällaisiin tehtäviin käytyään lääkintäaliupseerikoulun. Hänelle oli myöhemminkin tunnusomaista kaikenlainen auttamisenhalu ja toisten huomioonottaminen, jotka jatkuivat läpi elämän.
Harrastukset
Heti Laihialle tultuaan isä oli liittynyt nuorisoseuratoimintaan, sen näytelmäkerhoon ja kuoroon. Se oli nopea tapa tutustua ja sitoa kontakteja paikalliseen väestöön. Alpon kertoman mukaan isä oli innostunut ja osaava esiintyjä seuran illanvietoissa. Isä jatkoi nuoruuden metsästysharrastustaan käymällä appensa kanssa lintumetsällä. Kirkonkylään muutettaessa harrastus jatkui. Usein sunnuntaina jo aamuvarhaisella hän tuli metsältä teeri repussaan. Herkullista jänispaistia meillä syötiin usein. Jäniskoiran omistava metsästyskaveri asui lähistöllä. Innokas metsästäjä oli myös Leo Lastumäki, isän kanssa Vaasan kaupunginteatterin remontoinnin yhteydessä tutustunut kookas näyttelijä. Hän ajeli usein viikonloppuisin Laihialle jänisjahtiin.
Hirvenmetsästysporukoihin isä kuului useamman vuosikymmenen ajan. Monena vuonna meidänkin liiketalomme kellarissa lihat paloiteltiin, punnittiin ja paketoitiin jahtiin osallistuneille.
Kun vapaa-ajan mökki hankittiin 60-luvun alussa, kalastuksesta tuli kesäinen viikonloppuharrastus. Merenlahdesta läheltä Kyrönjokisuuta isä usein Harri mukanaan pyydysti ahventa, kuhaa, haukea ja lahnaa. Katiska oli aina vedessä. Verkot laskettiin edellisenä iltana ja seuraavana aamuna koettiin. Kalaa tuli monesti niin runsaasti, että osa saaliista jaettiin tuttaville mökkireissulta palatessa. Mökki hankittiinkin juuri kala-apajien takia. Olihan isä jo nuoruudessaan tottunut kalastamaan kotipuolessaan Jänisjärvellä.
Vähitellen Laihialla tutuksi tulleet maastot vaihtuivat mökkiympäristön metsiin. Sieltä kerättiin marjat ja sienet vuoden tarpeisiin. 1950-60 –lukujen Pohjanmaalla sienet eivät todellakaan kuuluneet ruokapöytään, mutta meillä syötiin sienisalaattia usein. Äiti laittoi ja leipoi paljon muitakin karjalaisia herkkuja.
Yhdistykset
Sodan jälkeen oli luonnollista liittyminen Sotainvalidien Veljesliittoon ja sen Laihian paikallisosastoon. Toiminta oli hyvin aktiivista, sillä sodan jälkeen avustuksen tarvitsijoita riitti. Rahaa kerättiin arpajaisilla, erilaisilla tempauksilla ja ohjelmallisilla illanvietoilla. Ilmeisesti omasta takaa piti löytää jotain ohjelmaa, koska isän puheenjohtajakaudella minäkin jouduin laulamaan näissä tilaisuuksissa. Tosin silloin ihan mielelläni. Yhdessä invalidien joulujuhlassa keiju- ja tonttuleikkiesitys sai raikuvat aplodit. Perheitten Tuomola, Virolainen ja Vuojolainen miehet esiintyivät keijuina ja naiset tonttuina. Heillä kaikilla oli uskallusta heittäytyä opettaja Marjatta Tuomolan ohjaamaan leikkiin.
Laihian yrittäjät oli luonnollinen yhteisö jo ammatinkin takia. Laihia on paitsi maatalous- myös vahva yrittäjäpitäjä. Isä toimi monta vuotta yhdistyksen puheenjohtajana.
Laihian Rotareissa isä oli yksi perustajajäsenistä ja toimi yhdistyksessä kuolemaansa asti.
Myöhempien aikojen hyvin tärkeä kontaktiverkko oli Vapaamuurarit. Isä kertoi saaneensa uudenlaista henkistä ulottuvuutta tapaamisilloissa muurariveljien kanssa. Perinteen mukaan
aina pyhäinpäivänä muurariveljet vievät kynttilän hänen haudalleen.
Ystävät ja tuttavat
Hyvin sosiaalisena ja seurallisena luonteena isä tutustui mutkattomasti uusiin ihmisiin. Se olikin tärkeää, asuivathan suku ja entiset lapsuuden- ja nuoruudenystävät etäällä. Myöhemmin äiti ja isä osallistuivat yhdessä aktiivisesti paikkakunnan elämään ja työssään molemmat tapasivat paljon ihmisiä. Monien hyvien ystävien ja tuttavaperheiden kanssa kyläiltiin paljon ja jopa matkustettiin yhdessä.
Monia karjalaisia jäi evakkomatkallaan pysyvästi Laihialle. Isä tunsi useimmat heistä ennestään ja yhteiset kokemukset vain lisäsivät yhteenkuuluvuutta. Työmatkoillaan ympäri Suomea hän poikkesi tervehtimässä entisiä pälkjärveläisiä, jos vain suinkin oli mahdollista ja asuinpaikka tiedossa.
Työn tuomista elinikäisistä ystävistä yksi oli Thorvald Lindquist, Museoviraston konservaattori, entisöinnin huippuasiantuntija ja hyvin persoonallinen herra. Kirkkojen entisöinnissä hän toimi värien suunnittelijana. Työmatkoillaan hän usein yöpyikin meillä.
Sukulaiset
Yhteydenpito sukuun säilyi tiiviinä välimatkoista huolimatta. Joka kesä pakkasimme automme ja lähdimme pariksi viikoksi Pohjois-Karjalaan mummoa ja muuta lähisukua tapaamaan. Ne matkat olivat isälle ja koko perheelle kesän ehdoton kohokohta. Yhteys toimi myös puhelimitse. Isä tarttui useasti ”luuriin” kysyäkseen kuulumisia. Näillä soitoilla hän paitsi hyvin sukurakkaana myös sisarussarjan vanhimpana halusi varmistaa kaikilla asioiden olevan hyvin.
Retki entiselle kotiseudulle Pälkjärven Naatselän kylään toteutui keväällä 1990. Se oli isälle kuten varmaan jokaiselle sisarukselle toiveiden täyttymys, sai verestää muistoja taaksejääneissä tutuissa ja rakkaissa maisemissa.
Hilja ja Tahvo Vuojolaisen perikunnan perustava sukukokous pidettiin Kiihtelysvaarassa saman vuoden syyskuussa. Siellä päätettiin kokoontua kahden vuoden välein. Sukuseuran 20-vuotistaivalta juhlittiinkin Kolin jylhissä maisemissa kesällä 2010. Isä ehti osallistua kaikkiaan kolmeen kokoukseen. Hän piti näitä tapaamisia tärkeinä myös siksi, että nuorempienkin polvien yhteys toisiinsa säilyisi.
xxx
Kaiken kaikkiaan isä oli hyvin kotiutunut Pohjanmaalle ja Laihialle. Hän tunsi, näin voi sanoa, lähes kaikki laihialaiset ja laihialaiset tunsivat hänet. Vielä tänä päivänä moni muistelee isää ja hänen ystävällistä, välitöntä ja aina avuliasta luonnettaan. Työnsä takia hänet tiedettiin laajemminkin. Juuri töistään hänelle myönnettiin monia julkisia tunnustuksia ja ansiomitaleja. Eräässä lehtihaastattelussa hän leikkisästi mainitsi mitaleita tulleen oikein ”roppakaupalla”. Muistokirjoituksen isästä paikallislehti otsikoi Jätit Sakari elämisen mallin.
Isä eli Laihialla lähes koko aikuisikänsä, loppuvuodesta 1944 joulukuun puoliväliin 1994, siistasan 50 vuotta. Syyskuun 6. päivänä 2010 hänen syntymästään tuli kuluneeksi 90 vuotta.
Kuvat kirjoittajan albumista
Juttu on julkaistu Pälkjärveläinen-lehdessä 3/2011
