Tämä Juho A Leskisen kertomus kokkojuhlien vietosta Pälkjärvellä on kaivettu pitäjäseuran Tarina-arkistossa, josta löytyy paljon mielenkiintoista luettavaa. https://palkjarvi.fi/tarina-arkisto/
Tarinan voi myös kuunnella.
Kokon polttaminen
Äitini Hanna Leskisen kertoman mukaan Pälkjärvellä oli ollut tapana polttaa kokkoa juhannusaattona. Kokkoa oli nimitetty juhannuskokoksi. Jokainen perhe rakensi oman kokkonsa, mutta lisäksi oli suuri yhteinen kyläläisten kokko.
Kotikokko
Kokko poltettiin aina samassa paikassa ja mieluummin kallion päällä. Muistan kuinka meidän kotikokko poltettiin Harmaapää nimisen kallion laella.
Kokko tehtiin siten, että muutamia paksumpia puita sidottiin pystyyn kokon keskelle ns. kolmijalaksi ja sen ympärille kerättiin risuja ja puun latvuksia. Kokon teossa olivat lapsetkin auttamassa.
Kotikokko poltettiin juhannusaattona ennen saunassa käyntiä, sillä kokkoa polttaessa saattoi nokeentua ja muutenkin likaantua, niin sauna oli sen jälkeen tarpeen. Kokon sytytti aina isäni ja isän kuoltua vanhin veljeni. Kokkoa sytytettäessä lausuttiin: Syty kokko, pala kokko. Anna juhlava juhannus. Kokon palaessa laulettiin jokin laulu.
Kun kokko paloi korkeilla liekeillä, oli se hyvän merkki, silloin tuli kaikin puolin hyvä vuosi. Siksi kokko yritettiin tehdä mahdollisimman korkeaksi. Kun kokko oli palanut loppuun, ei kekäleitä saanut kopistella. Juhannuspäivänä käytiin katsomassa kuinka tarkkaan kekäleet ovat kyteneet loppuun. Jos kekäleet olivat jääneet suuriksi, se tiesi rikkautta. Jos ne paloivat loppuun, tiesi se köyhtymistä.
Tulkoon vielä mainituksi, että kun kokko oli kalliolla, niin silloin ei ollut tulipalon vaaraa kekäleiden suhteen. Lisäksi kokon ympärys oli useimmiten kasteltu vedellä.
Kyläkunnan kokko
Äitini muistin mukaan oli 1800-luvulla kotikylässäni poltettu juhannuskokko Ilmakanvaaran korkeimmalla paikalla erään kallion päällä. Tätä kalliota oli siihen aikaan nimitetty Kokon polttokallioksi, myöhemmin Kokkokallioksi.
Kyläläiset olivat valmistaneet kokon talkoilla. Siihen oli aina pantu vahvempaa puuta pystyyn keskelle. Niiden ympärille ja juureen jokainen kantoi risuja ja kuka mitäkin puuta.
Kokon oli siihen aikaan sytyttänyt kylänvanhin. Ei vanhin asukas, vaan kinkereillä kirkkoherran määräämä kylänvanhin. Hänen tehtävänään oli valvoa kirkon puolesta järjestystä ja, jos tarvetta oli, nuhdella syntisestä elämästä. Tällainen kirkkoherran määräämä kylänvanhin siis sytytti aina juhannuskokon. Kokon palaessa olivat nuoret leikkineet kokon läheisyydessä piirileikkejä ja tanssineetkin, jos paikalle oli saatu soittaja.
Ilmakkalaiset juhannuskokolla 1943. Paikka on Arvi Muhosen talon vieressä oleva kallio ja takana näkyy Kortelaisten metsää. Kuvassa ovat ylärivissä vas. Aino Leskinen, Aune Muhonen, Kaino Muhonen, Arvi Muhonen, Aino Muhonen, Kerttu Koljonen, Hilja Holopainen ja Aili Muhonen. Edessä vas. Väinö Kortelainen, Olavi Muhonen, Elvi Muhonen, Anna Muhonen sylissään Eino Muhonen, Hilja Muhonen, Helmi Muhonen ja Alvi Muhonen. Kaikki naispuoliset ovat tyttönimillään. Kuvaajana toimi Väinö Leskinen ja kuvan omistaa Pälkjärven pitäjäseura.
Työväenyhdistyksen kokko
1900-luvun alkupuolella, kun työväenliike voimistui ja ruvettiin syrjäkyliinkin perustamaan työväenyhdistyksiä, otti kyläämme perustettu työväenyhdistys juhannuskokon polttamisen ohjelmaansa. Kun Kokkokallio oli yhdistyksen rahastonhoitaja Antti Nousiaisen maalla, niin ilman muuta hän luovutti sen yhdistyksensä käyttöön. Näin ikävä kyllä kokon polttamisesta tuli puoluejuhla. Toisinajatteleville ei ollut enää Kokkokalliolla mahdollisuutta polttaa juhannuskokkoa. He tyytyivät sen jälkeen kotikokkojen polttamiseen.
Yhdistyksen kokko tehtiin myös talkoovoimin. Kokon keskelle pystytettiin 8–10 metriä pitkä riuku. Ennen riu’un pystyttämistä sen yläpäähän sidottiin noin viiden litran pullo, joka oli täynnä paloölyä. Sitten riuku nostettiin varovaisesti pystyyn ja tuettiin kokon keskuspuihin. Nyt oli tullut tavaksi, että kokossa täytyy olla myös jo käytöstä poistettu vene. Ilman venettä ei kokko vastannut tarkoitustaan. Valmistuttuaan kokko oli komea nähtävyys. Kokon polttaminen tapahtui sitten juhannusaaton juhlissa.
Luvatta kokolla
Ollessani kymmenvuotias vuonna 1919, menimme veljeni kanssa luvatta katsomaan tuota kuulua kokon polttamista. Ihmisiä, vanhoja ja nuoria, oli kokoontunut kokon ympärille ehkä satapäinen joukko. Kokon läheisyyteen oli tehty jonkinlainen puhujan pönttö. Tähän pönttöön nousi yhdistyksen puheenjohtaja Olli Muhonen ja piti lyhyen puheen.
Puheen jälkeen Muhonen siirtyi kokon viereen, johon oli varattu pitkä seiväs, jonka päässä oli tervattuja tappuroita. Puheenjohtaja Muhonen otti seipään käteensä ja yhdistyksen sihteeri Eino Kortelainen sytytti tervatupon palamaan. Tervatupon palaessa työnsi puheenjohtaja sillä tulen kokon sisälle, jonne oli tehty öljyllä kostutettu pesäke. Näin kokko syttyi helposti.
Kokon palaessa ihmiset vain katselivat tulta ja odottivat illan kohokohtaa, jona oli kokon keskellä olevan riu’un päässä roikkuvan pullon ampuminen rikki. Pullon ampumisessa oli sääntönä, että ampuminen suoritetaan haulikolla ja ensimmäinen ampuja on yhdistyksen puheenjohtaja. Pulloon oli osuttava ensimmäisellä laukauksella. Jos näin kävi, hän sai ampua vielä seuraavanakin juhannusaattona. Jos taas epäonnistuu, niin silloin ampuja muuttuu seuraavana juhannuksena.
Puheenjohtaja Olli Muhonen oli tähän asti aina ampunut ensimmäisellä laukauksella pullon rikki ja näin oli ampujan kunniatehtävä jatkunut hänellä vuodesta toiseen. Nytkin oli siis Muhosen vuoro. Hän saapui haulikkoineen hyvin tärkeän näköisenä, hän näytti melkein vihaiselta. Muhonen panosti haulikon, nosti sen poskelleen, tähtäsi ja täräytti. Ja taas oli onnea, pullo meni ensimmäisellä laukauksella rikki.
Kun särkyneestä pullosta valui paloöljy kokon päälle, nousi siitä valtavat lieskat taivasta kohden. Onnistuneen ammunnan jälkeen ihmiset huusivat hurraata ja onnittelivat uraansa jatkavaa ampujaa.
Tämä ampuminen näytti olleen tämän kokkojuhlan päätapahtuma, sillä heti tämän jälkeen vanhempi väki ja me luvatta olleet veljekset poistuimme paikalta. Tanssinhaluiset nuoret jäivät tanssimaan kentälle kokon läheisyyteen tai menivät johonkin taloon tanssimaan.
Lähde: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Perinnearkisto. Väliotsikot toimituksen.
Karjalaisten kesäkodin kokko Helsingin Jollaksessa juhannuksena 2014. Kuvien ottamisen väliä noin puoli tuntia. Kuvat Lissu Kaivolehto
https://palkjarvi.fi/galleria/
