Juhannusaatto oli sateinen. Dunja-mmmo patisteli kuitenkin siskoani ja minua postinhakuun Kaarnalammin asemalta. Sinne oli kaksi kilometriä, eikä meitä olisi yhtään huvittanut. Mölkäsen mäkeen oli ajettu juuri paksu sorakerros ja niinpä minä kaaduin pyörällä. Taisi olla tajukin hetken kankaalla, ainakin rintakehään ja käsivarteen sattui kovasti.
Selvisimme kuitenkin säikähdyksellä ja posti tuli haettua. Paitsi posti, samalla päiväjunalla saapui usein vieraitakin, varsinkin kesäaikaan. En muista kuinka Juho A. Leskisen perhe saapui mummolan pihapiirissä asuneen Veera-tätimme vieraaksi. Veeran mies Eino oli kaatunut talvisodassa ja Juho oli Veeran edesmenneen miehen veli.
Joka tapauksessa, kun röhnötimme tuvan pöydälle levitettyjen sanomalehtien päällä, näimme ikkunasta, kuinka Leskisen pariskunta astui ulos Veeran tuvan ovesta. Heillä oli mukanaan pieni, juuri kävelemään oppinut tytär, joka tepasteli innoissaan pihamaalla.
Miten lie ajatukseni lipsahtaneet Ilmakkaan ja sanoin Aune-tädilleni, että tuolla laillahan minäkin tepastelin Ilmakan pihamaalla. ”Et sinä ollut yhtä nätti”, tokaisi täti. Minulta pääsi itku ja täti heltyi tutkimaan pyörähaaverissa saamiani vammoja, sairaanhoitaja kun oli ammatiltaan.
Meitä muksuja olisi kovasti kiinnostanut mennä Veera-tädin tupaan seuraamaan vieraita lähempää, mutta mummo kielsi sen ankarasti. Piipahtivat Leskiset kuitenkin mummolankin puolella kun olivat naapuruksia jo Pälkjärven ajoilta. Juholla oli mukanaan mustaa paperia ja hän leikkasi siitä taitavasti silhuetteja.
Päivän mittaan sää selkiytyi ja illalla oli jo kaunista. Leskiset ja Veeran perhe oli kutsuttu juhannuskokolle naapuriin. Niinpä meitä oli aikamoinen konkkaronkka kun kävelimme iltalypsyn jälkeen noin kilometrin matkan rapisevaa hiekkatietä pitkin.
Meitä muksuja ihmetytti miksi olimme juuri sinne menossa, muistissa oli mukavat aattoillat mummolan mailla virtaavan puron reunamilla. Sama puro tosin virtasi naapurinkin peltojen halki ja oli jopa siltä kohtaa leveämpikin.
Kun saavuimme perille, isäntä sytytteli jo rantaan koottua kokkoa. Emäntä oli levitellyt niitetyn sängen päälle vilttejä ja tyttäret juoksuttivat sisältä talosta meille tarjottavaa.
Kun olimme asettuneet paikoillemme, kutsun syykin selvisi. Talon vanhin tytär oli pyrkinyt, tai ainakin pyrkimässä, Niittylahden kansanopistoon. Juho oli siellä opettajana.
Kun virvokkeet oli nautittu, tytär nousi seisomaan ja esitti ruudukas huivi hartioillaan meille pari kansanlaulua. Koska emännän puheet tuntuivat liikkuvan enimmäkseen tyttären kykyjen ympärillä, me nuoremmat muksut pitkästyimme ja ryntäsimme puronuomaan uimaan. Kun kokko alkoi hiipua, palailimme pienissä ryhmissä kohti mummolan aittaa, jossa meillä lapsilla oli makuupaikat.
Kerrottakoon vielä, että naapurin tytär kävi sitten Niittylahden kansanopiston, samoin kuin hänen nuorempi sisarensakin. Myöhemmin molemmat olivat opettajina samassa kasakoulussa Liperin kunnassa.
Siitä ei ole kauan aikaa, kun tuon vanhimman tyttären kuolinilmoitus oli lehdessä. Sen nähtyäni muistelin tätä samaa juhannusaattoa, josta nyt kerroin teille.
Juho A. Leskisen juhannusvierailullakin oli merkitystä. Syrjäisen kylän tyttäret rohkaistuivat opintielle ja toisia opettamaan. Vaikka tiesin, että Juho A. Leskinen oli taiteellinen ja Pälkjärven historian muistiinmerkitsijä, niin hänen arvonsa ymmärrettäneen vasta näinä päivinä.
**** Nettitoimitus toivottaa hyvää keskikesän juhlaa vuoden 1976 listahitin myötä****
