1.
Iita tätini syntyi vuosisadan vaihteessa vuonna 1900, muistaakseni syksyllä. Hän kertoi, että Kekkonen oli hänen ikäisensä. Minun ja meidän elämäämme hän kuului aina, kun ensimmäiset mielikuvat alkoivat tehdä pesäänsä minunkin muistilokeroihin. Välirauhan vuosina, lähinnä silloin viimeisenä kesänä, kun siellä asuimme. Silloin meitä lapsia oli jo kolme. Kun minä synnyin talvisotatalvena Tohmajärvellä, olin meistä sisaruksista ensimmäinen ja näköjään viimeinenkin, koska kaikki muut minua nuoremmat ovat jo kuolleet.
Siitä 1944 kesästä on jäänyt mieleeni muistoja, pieniä mutta tärkeitä ajatellen, että muistan ne nyt kahdeksankymppisenä kuin eilisen päivän. Ja niihin muistoihin liittyy myös pieni tätini, Iita. Hän ei ollut pituudella siunattu, mutta sen voin sanoa, että hänellä oli suuri sydän ja mielestäni hän rakasti meitäkin, veljensä lapsia pyyteettömästi.
Olen monesti kirjoittanut sen muiston, kun makasin heinikossa, joka oli korkeampaa kuin minä, nelivuotias lapsi. Taivaalla lensi lentokoneita sikin sokin ja joku huutaa minua tuvan ovelta hätäisesti. Tätihän siellä huuteli, kun oli kuulema menossa ilmataistelu ja Liisukka karkasi pihalle. Ja kyllä hänkin muisti tapauksen koko elämänsä ajan.
Toinen selvä muisto, kesän tuoksuinen ja lämpimän tuulen helliessä tukkaani ja minä matkustin venäläisen vangin olkapäillä kohti pientä koivikkoa vaaran kupeessa. Iita käveli vieressä ja olimme menossa vastaksia hakemaan ja samalla kuorimaan vispilänvarpuja äidille. Oli varmaan ehkä satanut ja ruoho ja metsä tuoksuivat kesälle. Vangin nimi oli Andrei ja hän oli vielä nuori poikanen, niin kuin äitini sanoi.
Oli toinenkin vanki, vanhempi Miitrei, jonka ihmeellinen lusikka jäi meille muistoksi. Tappelimme vielä Ojalahdessa Liperissä, kuka sai lusikan kun olimme syömässä. Siinä oli toisessa päässä lusikka ja toisessa haarukka ja oliko vielä veitsikin.
Tätihän oli silloin jo neljänkymmenen ja olihan hänellä oma poikakin Hannes, joka kasvoi yhdessä Iitan nuorempien veljien kanssa ukin huushollissa. Ukkiakaan en oikein muista, pieni viiksekäs mies, mutta meille hän jäi vieraaksi. Isän äidin kuoltua, ukki meni vielä kolmannen kerran avioliittoon ja siitä perheestä olivat nuorimmat setäni, Reino, Viljo ja Antti, joiden äiti oli Elisa, emintimä, niin kuin isä häntä kutsui. En tiedä oliko se hyvä vai huono arvostelu.
2.
Isällä ja äidillä oli uusi talo, ennen talvisotaa valmistunut. He olivat menneet naimisiin 1937 eli, kolme vuotta ennen syntymääni. Oli navetta ja siellä äkäinen kukko, joka hyökkäsi päähäni, kun minulla oli punainen rusetti hiuksissa. Silloinkin Iita tuli hätiin ja pelasti kukon kynsistä. Minusta tuntui, että täti tykkäsi minusta, kun olin ”Juvosiin” näköinen, tummatukkainen, kun taas veljeni oli pellavapää, kiltti ja hiljainen. Vauvasiskoa en muista, mutta kaikki nuoremmat sisarukset olivat vaaleita, niin kuin äiti.
Muistelen, että täti oli meillä usein tai melkein aina. Silloin oli aina hirviin mukavaa. Jos hän ei miehistä tykännytkään, mutta lapsista hän tykkäsi. Kerkesi nähdä minun kaksi vanhinta lapsenlastanikin. Se oli isän kuolinsyksy, kun täti oli täällä pitempäänkin, äidin kaverina. Isä peiteltiin sitten Liperiin, kirkkomaahan vuonna 1978 lokakuussa. Olihan se surullista. Olimme tottuneet isän karahtelemisiin ja synkkiin ajatuksiin. Kaikki olimme jo omissa elämissämme. Nuorin meistä, Irma oli lukion ammatinvalinnan opettaja, Seija psykologina Outokummussa ja Pentti Juvalla perheineen. Kotipaikalla asui nuoremman veljen perhe.
Nämä surulliset tapahtumat eivät kuulu tähän tarinaan tädistämme. Lienee hänkin nähnyt sitä sairautta ja kuolemaa omassa ympäristössään. Hyvin aikaisin piti lähteä kätkyttä heiluttamaan vieraaseen taloon. Ukin toinen vaimo oli Iitalle äitipuoli, joka synnytti neljä lasta taloon. Täti sai ainoan sisaren. Isäni äiti kuoli kuulema mustaan surmaan, kertoi isä. Jäi taas neljä orpoa ja ukilla uusi vaimoehdokas tuloillaan. Hän sai sitten kolme poikaa, joten sikiävää porukkaa nämä Juvoset.
Iitalla ei ollut monta pitkää työsuhdetta. Minä muistelen, että hän oli apulaisena milloin maalla, milloin kaupungissa. Pietarissakin hän oli ollut pikkupiikana, kun Suomi oli Venäjän vallan alla. Meillä oli pitkään kuva tädistä, valkoinen esiliina edessään istumassa herrasperheen keittiössä. Nättinä ja pienenä, eikä ollut hömäkän näköinen, niin kuin minä ensimmäisessä Värtsilän kuvassani. Harmi vain, että meidän perheen kuva on kadonnut, niin kuin monta muutakin vanhaa valokuvaa.
Muistan senkin reissun, kun täti vei minut valokuvaan Sortavalaan tai Värtsilään. Olimme yötä tädin tuttavan luona samalla reissulla. Ja minä sain juoda limpparia niin paljon kuin halusin. Paljon joinkin ja oksensin yöllä kaiken pois. Eipä silti, kyllä hyvä limppari tekee kauppansa vieläkin. Semmoinen kirpakka ja makea. En tykkää keinomakeutetuista.
3.
Pälkjärveltä jäi aika vähän muistoja, vaikka menimme sinne välirauhan aikaan takaisin. Siellä syntyivät veli ja sisko, joten evakkoreessä oli jo enemmän väkeä. Iita oli varmaan auttamassa äitiä lähtemään kolmen lapsen kanssa evakkoon. Muistan sen, että istuimme jo kärryissä. Minä olin veljeni kanssa takana, jalat kotiinpäin, äiti istui vauvan kansa kuskin vieressä. Jotain tavaroita siinä oli, mutta muistan sen, että lähellä oli vauvan vanna, joka oli omenia täynnä. Siellä kukoistivat silloinkin omenapuut, kun Liperissä joka ainoa puu, joka istutettiin, kylmi seuraavana talvena.
Silloin se alkoi, evakko. Ei tiedetty oliko meillä kotia missään. Entinen jäi taakse, uudesta ei tietty. Kuljimme junassa, laivassa ja hevoskyydillä. Junassa oli täyttä, mutta meidän ydinporukka oli siinä ympärillä ja tätikin oli huolehtimassa. Äiti syötti vauvaa rinnoillaan ja me veljen kanssa ihan ruisleipääkin. En ole äitini paistaman leivän jälkeen missään syönyt niin hyvää leipää. Mutta hän teki leivän kaikessa rauhassa ja lämmöllä meitä kohtaan.
Lopulta olimme suuren laihialaistalon pihamaalla. Siinä oli pienempi rakennus ihan pihassa, johon majoituimme. Mummo, äidinäiti asui kanssamme ja myös Iita-täti. Hän hoiti talonkin lehmiä ja kun meidän lehmämme Nukke ja Neilikka tulivat lopulta luoksemme, niin täti hoiti niitäkin. Mummo kehräsi ahkerasti, veli leikki hiljaa lattialla, hän täytti kolme vuotta keväällä ja minä viisi. Sinä keväänä muutimme Liperiin.
Tätikin muutti jonnekin. Ei enää tullut loppumatkaa meidän kanssamme. Mutta kyllä hän nopeasti tuli käymään. Ja aina hän toi meille lapsille jotain. Varmasti palkka oli pieni, mutta kynä ja pikkuvihko olivat tuliaisina suuria aarteita minulle. Jo silloin rupesin piirtämään ja opettelin lukemaan ja kirjoittamaan. Kyllä minä voin rehellisesti kertoa, että Iita tätini ansiosta opin nuo taidot paljon paremmin ja aikaisemmin kuin muut..
Kuljin kirjan kanssa aikuisten jäljestä ja pyysin lukemaan, mutta kukaan muu ei suostunut kuin täti. Hänelle tuli kaksi lehteä Nyyrikki ja Perjantai. Olen kirjoittanut itse Tosielämään, joka on saman kustantajan lehtiä kuin nuo tätini mieluiset sieltä neljäkymmentäluvulta. Lukihan Iita niitä minullekin, kun oikein kiusasin ja kiusasin hätä lukemaan. Anni Swanin satukirja oli ensimmäinen oma kirjani ja sen lähetti minulle kummini Helvi Saloheimo Tohmajärveltä. Kun minut on hätäselti kastettukin syntymäni jälkeen, niin yksi talon tyttäristä halusi olla kummini. Toiselta tyttäreltä sain etunimeni Kirstin, mistä lie Liisa tullut, se on arvoitus. Kaipa se oli niin suosittu silloin.
4.
Muistan sellaisenkin pyhäpäivän, kun menimme Iitan ja mummon kanssa kirkkoon. Olin paljain jaloin ja hiekka oli kuumaa tiellä. Se oli varmaan jokin välirauhan kesä. Tädillä ja mummolla oli molemmilla virsikirjat ja hän lauloikin oikein komeasti. Meille oli periytynyt huono lauluääni äidin puolen suvusta, eikä isä edes antanut meidän laulaa hänen kuultensa.
Oikea kirkko oli poltettu vihollisen isännöidessä ja kirkkoa kuulema pidettiin seurakuntatalossa välirauhan aikana. Mummo oli äitini äiti, kun isän äiti oli kuollut 1919 isorokkoon. Onneksi ukki oli varmasti jotenkin suoraan sanoen fiksumpi ihminen, kun piti perheestään huolen ja otti vielä kolmannen vaimon, Elisan ja sai kolme poikaa lisää ja hoiti tädinkin pojan Hanneksen
Tädilläni, vaikka olikin pienikasvuinen, oli suuri sydän johon mekin kaikki sovimme, me veljien lapset. Kyllä hän osasi suuttuakin joskus, mutta ei milloinkaan meille. Kun isä täytti 50 vuotta vuonna 1959, oli minun sulhasenikin siellä. Ihmisiä oli aika paljon ja kun minun rakas ei ollut isän suosiossa, niin Iita tätini rakasti myös häntä. Hän suhkasi aina, että mänkee nyt pihalle pussailemaan, kun tuli tarjoilussa tauko ja myöhän mentiin. Ei tarvinnut kahta kertaa käskeä.
Monet sukujuhlat käytiin, kun veljekset alkoivat täyttää vuosia. Kun tädilläni oli huono näkö, ei hän aina ollut varma keneen vieressä istui. Kerran Maaningalla istuttiin jonkun syntymäpäivillä, niin siellä täti kysyi, että ”kenenkään kättä mie nyt varnistan”? Reino-sedän kättä sillä kertaa ja setä hymyili ja kultahammas vilahti aina suun liikkeiden mukaan.
Täti vietti vanhuuttaan Lepolan vanhainkodissa Kuopiossa. Kävin siellä pari kertaa, kun miehelleni tehtiin ohitusleikkaus ja yksi perheeni lapsista kävi siellä syöpähoidoissa. Täti oli yhtä terhakka kuin nuorempanakin ja ilahtui käynnistämme. ”Tämä on miun veljein tyttö”, hän esitteli minut muille vanhuksille. Olipa vielä ylpeä minusta.
Tämän kirjoitti Iida Juvosen Hemmi-veljen tyttö, Liisa Tolvanen, Liperi.
Lapsuuden perhe
Vasemmalla koiran kanssa Liisa s.1940 Tohmajärvellä, Liisan serkku Eine Jolkkonen o.s. Heiskanen, Pentti-veli s.1942 Pälkjärvellä. Isä Hemmi Juvonen s.1909. Edessä Seija-sisko s.1949 Liperissä, äiti Linda Juvonen o.s. Heiskanen s.1909, sylissään nuorin sisko Irma s.1951 ja tikapuilla nuorempi veli Martti s.1946. Pälkjärvellä syntynyt sisko Anni Tellervo kuoli Liperiin muutto vuotena kurkkumätään. Hänestä ei ole yhtään kuvaa.
